Vastoinkäymiset kuuluvat jokaisen elämään ... ainakin jossain vaiheessa. Joillakin vastoinkäymiset ovat pienempiä, toisilla suurempia. Jokainen kokee ne myös omalla tavallaan. Toisia ne eivät hetkauta suurestikaan, joillakuilla taas elämä menee raiteiltaan niiden vuoksi.
Itse ajattelen vastoinkäymisten rikastuttavan elämää ... eipä tämän arjen tarvitse ollakaan pelkkää nousukiitoa, välillä on hyvä tehdä ainakin niitä välilaskuja :). Vastoinkäymisistä olen saanut myös voimaa ja mahdollisuuden mietiskellä, mitä todella haluan ... mistä pitää kiinni, mistä ei. Vastoinkäymiset ovat opettaneet minua myös arvostamaan tavallista arkea. Olemaan läsnä tässä hetkessä ja nyt. Vastoinkäymisten kautta olen myös oppinut ja opetellut luopumaan joistakin asioista ja avannut oven johonkin uuteen, ehkä parempiinkin juttuihin. Luopumisten kautta on myös ymmärtänyt sen, että kyllä elämä kantaa ...
Itse ajattelen vastoinkäymisten rikastuttavan elämää ... eipä tämän arjen tarvitse ollakaan pelkkää nousukiitoa, välillä on hyvä tehdä ainakin niitä välilaskuja :). Vastoinkäymisistä olen saanut myös voimaa ja mahdollisuuden mietiskellä, mitä todella haluan ... mistä pitää kiinni, mistä ei. Vastoinkäymiset ovat opettaneet minua myös arvostamaan tavallista arkea. Olemaan läsnä tässä hetkessä ja nyt. Vastoinkäymisten kautta olen myös oppinut ja opetellut luopumaan joistakin asioista ja avannut oven johonkin uuteen, ehkä parempiinkin juttuihin. Luopumisten kautta on myös ymmärtänyt sen, että kyllä elämä kantaa ...
Vastaukset 115
Vanhimmat
Joo, hienoa että olet tuollainen oppikirjaihminen. Arvaa mitä, oikea persoonallinen ja inhimillinen ihminen olisi paljon kiinnostavampi.
Ja kuule, mulla on ollut vastoinkäymisiä. Paljon vastoinkäymisiä, pieniä ja suuria. Ja tuo sun lässytys vituttaa, koska selvästikään et tiedä oikeasta elämästä mitään.
Itse en ainakaan nauti yhtään.kun ei ole tarpeeksi töitä, vaikka kuinka hakis ei saa, jotain pätkä hommaa saa joskus mut sillä ei elä.
En tosiaankaan voi sanoa että tuo kuin muutkaan vastoinkäymiset ois kasvattanu pätkääkään.
Kiukkuseksi ne kyllä tekee.
tai muita itseensä?
Otetaan nyt vaikka esimerkkinä tuo, mitä puhuit pätkätöistä ... minulle työ ei ole mikään itseisarvo, enkä määrittele itseäni sen kautta. En välittäisi hittojakaan, vaikken saisi koskaan mitään vakipaikkaa mistään ... työttömyyskin voidaan kääntää positiiviseksi asiaksi. Silloin voi tehdä kaikkea sitä, mitä töissä ollessa ei voi, eikä aina jaksakaan tehdä :). MUTTA! ... tämä on vain minun kokemus asiasta, en voi siis puhua muiden suulla.
Kaikilla ei ole mahdollisuutta elää miehensä siivellä, oletko selvillä sellaisesta oikean elämän realiteetista?
mukaan keskusteluun?
Myös yksinään tulee toimeen tarpeen vaatiessa ... minäkin.
ilman rahaa..ja maksaa laskuja..pankin setäkin haluis lainansa takas..enkä tosiaankaan haluis elää ilman rahaa.
Ja haluan tehdä töitä.mulle se on itseis arvo.
ei saa ilmaiseksikaan.
Mietiskelen vaan sitä, että miten pakko ihmisen on kuitenkin lopulta laittaa itsensä isoihin velkakierteisiin? Tarvitseeko sitä omistaa omaa asuntoa/autoa ... voisiko sitä tyytyä vähempään? Elää ainoastaan omien varojensa mukaan ylittämättä niitä? Elää mahdollisimman yksinkertaisesti? Vai eikö taas yksinkertaisesta elämästä saa itselleen mitään nautintoa? Iloa? Eikö köyhä voi olla onnellinen? Pitääkö omistaa ollakseen tasapainoinen itsensä ja ympäristönsä kanssa?
jos siinä kohtaa ja sen takia syntyy jotain uutta, mitä ei olis muuten keksinyt. Aika monet käyvät töissä siksi, että saavat siitä elantonsa. Sitä kautta työ on välttämättömyys.
Useimmilla ei työttömänä, varsinkaan jos työttömyys on pitkään jatkunut, ole varaa tehdä kaikkea mitä on töissä olevat eivät ehdi tehdä, sillä siitäkin tulee kustannuksia. Aika virtuoosi saa olla, että pystyy kääntämään työttömyyden positiiviseksi.
sitä voi tehdä kaikkea sitä, mitä töissä ollessaan ei välttämättä enää niin jaksaisikaan tehdä ... suurista rahoista sen yhteydessä en puhunut.
Itse olen todennut sen, että kaikkein mielekkäimmät asiat ovat ilmaisia ja suurin osa muutenkin lähes ilmaista ... tietysti sekin riippuu pitkälti siitä, mitä pitää itse tärkeänä ja minkä kokee mielekkäänä tekemisenä/toimimisena.
Työ on toki tärkeää, muttei kuitenkaan tärkein asia elämässä ... ainakaan minulle.
Uskallanko purkautua? Parempi että en. Jätetään taas kerran privaatti puolelle.
Noin ylimalkaisesti sanottuna, olen nykyisin sinut vastioinkäymisieni kanssa. Työstän ne heti pois päiväjärjestyksestäni. Mitä sitten, jos vaastoinkäymiset rasittavat minua jatkuvasti. Niihin et saa otetta, niihin et voi puuttua. Ne vain ovat. Entäs sitten?
tämä keskustelu vastoinkäymisistä ja niistä selviämisestä :).
Mitä mieltä olet kuitenkin vastoinkäymisistä selviämisessä mm. vertaistukea ja erillaisia verkostoja silmälläpitäen? Verkostoilla tarkoitan mm. sitä, miten jonkun yksittäisen ihmisen tai yhteisön kautta kokee yhteenkuuluvuuden tunnetta ja voi näin avautua omissa ongelmissaan ...
teidän keskustelua! Tuohon järjestettyyn vertaistukijuttuun en ole ikinä oikein uskonut, mutta ehkä nuorena leskenä olisi voinut olla hyvä tutustua samassa elämäntilanteessa oleviin.Niitähän on yllättävän paljon.Olisi voinut saada tukea esim. lasten viemisessä surun ja menetyksen läpi.Mutta mitään ammattimaisesti vedettyä juttua en olisi kyllä jaksanut.
Yhteisöt yleensä kavahtavat jäsentään,jota on kohdannut menetys tai iso vastoinkäyminen.Mistä johtuukaan? Koskee yllättävästi myös sukua ja ystäväpiiriä.
No,nyt voitte siirtyä sinne privaattiin ; )
mitään järjestettyjä juttuja. Vertaistukena voi olla myös joku samankaltaisen asian läpikäynyt esim. omasta lähi- tai tuttavapiiristä :).
Niin, liekö sillä mitään tekemistä asian kanssa, mutta osa ihmisistä ei ole vaan itse sinut niiden asioiden kanssa ja ne estävät tukemasta ketään toistakaan ... osa ei vaan tiedä, miten suhtautua vaikeuksien kanssa kamppailevaan lähimmäiseen omien ongelmiensa ja rajoittuneisuutensa vuoksi (?).
Tajusin just,että minusta ei olisi tukemaan nyt lastensa kanssa yksin jäänyttä nuorta leskeä. Outoa,mutta en pystyisi siihen, en haluaisi palata niihin tunteisiin,tuskiin,huoliin... Eikä silloin omalla kohdallanikaan jo vuosia sitten saman kokenut naapuri pystynyt kuin aidosti sanomaan, että tiesi miltä minusta tuntui. Kyllä vertaistuki pitäisi tulla juuri silloin samassa tilanteessa olevilta.Tukea tarvitsee kuitenkin eniten ihan tavallisiin arkielämän asioihin tässä ja nyt.
Ps.Jostain luin,että jossain Afrikassa leskeen suhtaudutaan kuin mustaan kissaan.Sen näkemistä vältetään - tuottaa huonoa onnea.Joten häivyn..... .. . .
taikausko kyseeseen, mitä taas täällä ei niinkään pitäisi olla ihmisten välisissä vuorovaikutussuhteissa.
Samaa olen kuullut asianosaisilta minäkin, että tärkeintä kaikenlaisissa vastoinkäymisissä/kriisitilanteissa on juuri se, että saa tukea ihan arkipäivän asioissa ... kaupassa käynnissä, siivoamisessa, lastenhoidossa, etc. Ehkä ihmiset pelkäävät myös sitä, etteivät sano vahingossa toiselle mitään latteuksia ja loukkaa ... kuitenkin riittää, että kuuntelee toista. Ei tarvitse puhua aina ... hiljaisuuskin on vuorovaikutusta. Pelkästä katseesta tai kosketuksestakin voi syntyä yhteenkuuluvuuden tunne ja sanatonta viestintää, jolloin toiset ymmärtävät toinen toistaan ilman sanoja.
että just niin: Kun on paha olla , on ihanaa jos jollakin on aikaa ja voimia kuunnella,kuunnella,kuunnella...
Ja sitten puhua voi mistä vaan;arkiasioita, politiikkaa,työjuttuja,vitsailla...
Hymy ja yhteinen nauru helpottaa ihmeesti!
Ainut mikä loukkaa on välinpitämättömyys ja poiskääntyminen.Sitä ei muuten unohda koskaan - vaikka haluaisikin.
Menin nukkumaan illalla jo ennen yheksää. Jäi privaatit sitten siihen:) Äsken kävin jotain kirjoittamassa. Kurkkaa kunhan ennätät.
..kummiskii monemoisessa liemessä killuneena tuntuu ettei juurikaan mikään isommin heiluttele varsinkaa raiteiltaan..jonku läheisen menettäminen saattasi olla suurin mentys mikä suistaisi hetkellisesti ainaskii..mutte mikää muu oikeastaan saa mua kun yrittämään entiski kovemmin eteenpäi..=o)
...kun ei oo periks annettu tähäkää mennes ei jatkoskaa iha iisii ainaskaa..
=o7
se katsotaa minkä etee viskaa..
siitä, että kovettaako vastoinkäymiset lopulta ihmistä?
...kovettaa mut jossain kohin myöski pehmentää..=o)
..ainaskii itteltä on joissaki asioissa kadonnu semmoi ehdottomuus mitä nuorempana oli..jotta joku on ehdottomasti näin kun ei se noin voi mennä taikka olla..eeeiii..oon omasta mielestäni oppinu aattelee ettei kaikki ole niin ku minä ne näen..ja myöski näkemää ne eri puoletki jokseeki kivasti omien näkemysteni rinnalle..=o)
..mut juu en mie ainaskaa enäi sure nii suuria ko ennen..ennen surin lähes kaikkea ja kaikkia..ja olin itte sit kipee iha fyysisestikki ( psykosomaattiset oireet ) liian herkkyyteni tähen..jotta oon opetellu kovettamaa ihteeni maaliman tuskalta..iha kiveksi en toki taho muuttuu mu jotta jaksan elää en voi murehtia koko maalimaa..=o)
..jotta jokasella on osuutesa kantaa vastuusa eikä se työkää tekemällä lopu..eikä yksien tartte raataa kaikkien puolesta..maalimassa on asioita joille ei pikkui ihmii ittekseen mitää maha ne tarttee vain oppia hyväksymää..
=o)
parantaa. Vähempikin riittää. On ihan turha surra toisten suruja, koska todellisuudessa jokaisen on läpikäytävä omat surunsa itse, vaikkakin tukena ja myötäeläjänä voi aina olla ...
..jotku asiat myöski on asettunu niiko aloilleen..ettei myöskään liikehdi levottomasti epävarmuuden ja varmuuden välillä..sillain et joihiki asioihi on jo tavallaa kantasa tehny...joka saattaa muuttua aavistuksen verta elämän edetessä..varmana muovaantuki kaiken aikaa mikä on hyväki..mutta on joitaki asioita sitte mitkä on melko visusti myöski ittelle selviä jollain tapaa..
...ehkäpä se on sitte sitä omien kantojen löytämistä..=o)
..senki huomaan et enempi ko ikää kertyy nii sitäki vaikeampaa oisi hyväksyy ketäkä vain vaikkapa kumppaniksi..tulee joteki valikoivammaksi..=o)
..taikka tietosemmaksi siitä mistä pitää ja mistä ehottomasti ei piä..
..nuorempana ainaskii mie olin semmoi perin turhanki kiltti ja semmoi juur maalimanparantaja ajatuksiltani ja tahoin nähhä kaikissa vain pelkkää hyvää...sitte kärsin monesti juur itte eniten siksi ko annoin muitten käyttää sitä mun hyvyyttäni hyväksi..mistä nytte aattelen et olinpa tyhmä..
..mut nuoruus ja tyhmyys eittämättä ovat monesti hyviä kavereita..elämänkokemus vasta opettaa ettei kaikki oo aina nii kaunista miltä se ulospäi näyttää..mut kaiken aikaa opin lisää..taaski kymmenen vuuen päästä aattelen joistaki asioista erilailla ko nytte..=o)
..nii aattelen nyttekii monista sioista niin mahottoman eritavalla ko 20 iässä..
=o)
..nii aiva myötäelää minkä pystyy..ja tukenakii rahkeittesa mukaan..
uskoa hyvän olemassaoloon. Minusta ihmisessä on vaan sisäänrakennettu ominaisuus etsiä hyvää ja oikeaa, kaunista. Huijatuksi tulee myös jokainen elämänsä jossain vaiheessa ... sekään ei tee ihmisestä tyhmää, tyhmä on se, ketä huijaa :). Osa voi toki tulla huijatuksi naiiviuuttaan, mutta se on eri asia ...
Minua jäi mietityttämään tuo nuoruus ja tyhmyys, jonka yhdistit. Luulen, ettet tarkoittanut sitä ihan noin ... ei vanhuskaan ole välttämättä viisas :).
..tarkotin sen juuri noin ko sanoin..=o)
..olen tehny semmosii valintoja jotka on olleet silkkaa tyhmyyttä..enempi aivojen käyttöö nii vähempi oisi ollu surua..=o)
...juu tyhmyys ei toki ikää katto..mu nuorempana se on joteki suvaittavampaa..ko sillo ei ole viel järin paljoa mihi verrata taikka mistä ammentaa kaikkea..toki ei sit kaikkea tiiä viel vanhanakaa..mu on semmosia asioita joista voipi sanoa suoraa tyhmyydeksi..varsinki se on tyhmää ko toiset on varottannu muttei ole tyhmyyttään uskonnu..välist kannattaa kuunnella elämää kokeneempia ei ne ihan kiusallaankaa varottele..=o)
jotkut kestän hyvin jotkut huonosti.
läheisten kuolemaa en kestä
jossain vaiheessa elämää, se on selvä. Silti niistäkin toiset koskettavat enemmän, kuin toiset. Läheisen ihmisen menetys on aina tunnepuolella kova paikka ... toiset selviävät niistäkin vähemmittä vaurioitta, kuin toiset. Olemme niin yksilöllisiä niissäkin ...
kaikella ja liika on aina liikaa. Jokaisella ihmisellä on murtumispisteensä ja edes lähellä käyminen on usein jo niin rankkaa, että kestää vuosia päästä henkiseen tasapainoon. Silloin on melko vaikea ajatella vaikeuksien vahvistavaa puolta.
jokaisella tulee jossain vaiheessa piste, jolloin ei kestä enää yhtään enempää. Toisinaan tuntuu, että joillakin ihmisillä on vastoinkäymisiä vaikka muille jakaa ... inhimillinen ihminen ei kuitenkaan kestä ihan kaikkea, vaikka helposti voisi itse kuvitellakin niin.
että vastoinkäymiset ja luopumiset tulevat lupaa minulta kysymättä ja antamatta minulle vaihtoehtoja sietää tai olla sietämättä.Elämä on elettävä ja polku tallattava.
En kadehdi ihmisiä,jotka tuntuvat pääsevän helpommalla,toivon vain,että he osaisivat nauttia hyvästä elämästään ja vaikkapa aviopuolisostaan hamuilematta uusia kokemuksia , jos kaikki ei ole ihan just täydellistä.
sanottu.
Komppaan :) ...
Ehkä todella läheisen ihmisen menettäminen on opettanut,että me ihmiset ei olla pelinappuloita,joita voi siirrellä ja poistella pelilaudalla oman mieltymyksen mukaan. Samoin myös ihmiset,jotka ennen olivat ihan ok, unohdetaan pois noin vain,kun tilalle tulee uusia ja mielenkiintoisempia.Lähtöterveisiksi huikataan itseriittoisesti:"Etsi itsellesi elämä".Kylmää - tosi kylmää.
En näe myöskään vaihtoehtona,että sysään minulle hankalan ihmisen syrjään,että minulla olisi helpompaa.Minusta "voitto" on se,kun voin tuosta ihmisestä saada esiin myönteisiltä tuntuvia puolia,löydän hänen aarteensa.Tai itsestäni kai minä silloin jotain löydän.
Pelkät kauniit puheet muuttuvat äkkiä tekopyhyydeksi,jos tosipaikassa "ystävä" on hiljaa kuin pissi sukassa ja antaa toisen saada kakat niskaan.Mutta kai se sitten on sitä ajatusta että:"...tai ainakin minä itse."
kyyneleet. Yleisesti minäkin ihmisistä kirjoitin;monet pelaa pelejään.Jos joku kohta sinuun kolahti,sille en voi mitään.Mun elämä on mun oma.
Anteeksi,että osallistuin TAAS keskusteluun (myös nuo muut vastaukseni tässä ketjussa).
Laitapa seuraavaksi kirjoituksiisi ohje kuka voi vastata ja kuka ei ja mitä saa vastata ja mitä ei, ettei raapi sinun suurta sieluasi.
En ollut uimassa - joku raja minunkin jaksamisellani .Kun tulee loukatuksi on paras olla omassa maailmassaan, ettei taas ole liian jotain jollekin. No, jatkahan eteenpäin ei tähän kannata pysähtyä. Ai,jaa - sähän menit jo.
omissa aloituksissani, mutta nyt on pakko. Olette molemmat aikuisia ihmisiä ... menkää ihan oikeasti selvittämään omat erimielisyytenne, vaikka privan puolelle, jos ei muuta. Vai haluatteko tietoisesti toisten "nautiskelevan" draamastanne? Jokatapauksessa julkinen piikittely toinen toisillenne on kumpaistakin loukkaavaa ja nöyryyttävää. Ei palsta ole oikea paikka selvittää välejänne, mitä ne sitten ovatkaan. Ei minulla muuta.
vastoinkäymisten sietokyvystäsi?
välittämisestä ja siitä, ettei halua, että heidän kustannuksellaan kukaan ruokkii omaa draaman tarvettaan.
"No voi itku". Miksi minun vastaamisestani pitää sanoa TAAS, en ole varmasti sinun kanssasi eniten viestittelevä henkilö.Miksi minun mielipiteeni pitää leimata jotenkin typeräksi henkilökohtaisuudeksi.Mietipä vaan,eikö tuota kylmää peliä,josta kirjoitin,pelata töissä,seurakunnassa,kaveriporukassa jne.
Nyt kyllä tajuan,että kuulun niihin sinun välinpitämättömyytesi piiriin lukeutuviin ihmisiin. Onhan sinulla taitoa alleviivata asioita.Onko sellainen välinpitämättömyys muuten pikku-vai suurisieluisuutta....
huolenpidostasi. Ei mitään privoja eikä rivoja!
Mites hyvin siedät vastoinkäymisiä mielestäsi? Jos vastaisit tähän kysymykseeni, voisin ehkä kommentoida aloitukseesikin jotakin. Olet ilmeisesti niin tyystin erityyppinen ihminen kuin minä, että mä vain en löydä sun jutuistasi "kosketuspintaa". Olen melkein kaikesta eri mieltä kuin sinä, joskin nyt on sanottava, että olen lukenutkin juttujasi vain tosi rajallisesti.
Kertoisitko mulle edes sen, että mitä haastavaa SINÄ näet "vastoinkäymisissä", vai näetkö niissä ylipäätään olevan haastavaa, arvon nimimerkki persona-non-grata?:)
Sä olet siellä puskassa! Moi ;)
kohdalta kerroin jo aloituksessani, sekä myös siitä, miten koen ne omalta kohdaltani jopa haastavana.
Korostan siis jälleen, että nämä ovat vain minun omia kokemuksia asiasta ... en voi puhua muiden suilla.
Yritätkö ärsyttää minua, vai eikö sinulla ihan oikeasti leikkaa?:/ Mä en sikäli "ole" missään puskassa, että minulla ei ole rekisteröityä nimimerkkiä. En myöskään ole mikään tuttusi, joten: Tarkoitusperäsi on mikä? En tällä kertaa vaivautunut laittamaan painotuksia tai itsestäänselviä tarkennuksia, koska mikäli et oikeasti ymmärrä, et ymmärrä.
Päivän naurut, repesin ihan totaalisesti. Kerro mulle, oletko sä ihan vilpittömästi ja aidosti tosissasi, vai oletko sä vaan noin hyvä? Hauska sä olet kuitenkin, sä olet vähän kuin jostain brittisketsisarjasta joku hulvattoman hauska hahmo.
Keep up the good work! :)
Mahtaa(!) sinulla olla kummallinen huumorintaju, kun yhden ja vielä ketjun aloittajan asiaan liittyneen viestini perusteella päättelet sellaista, kuin mitä tekstistäsi näkyy. Kerrottakoon kuitenkin, että mulla on melko pitkä reissu takana, kotiuduin just kuuden jälkeen bussimatkalta ja huumorintajuni ei tällä erää riittäisi erityisen eksentrisiin ulottuvuuksiin...
Yleensä en ole kehdannut suositella ihmisille keskustelupalstoista vieroittumista, mutta sinun mulle vastineessasi kohdentamasi ilmaisun perusteella sellainen voisi ehkäpä tehdä sinulle, arvon tuntematon, vaikkapa terääkin, vaiko mitä mieltä itse olisit asiasta? Sinänsä kieltämättä kyllä kuivakasta ironista huvitustakin herättävää tuo, että joku menettää niin täydellisesti suhteellisuudentajunsa, että ilmaisee itseään asiayhteydessä noin kummallisella tavalla. Otan osaa! Hae vaikkapa seuraavaan Brits' Talentiin - ehkäpä sinut bongataan!
Mun mielestäni sä et kokenut vastoinkäymisiä "haastavina", aloituskirjoituksesi perusteella, vaan pikemminkin näyit kokevan ne naminamina, _mun_ silmiini. Tietysti ja toki kuitenkin tässä nyt vain se yksilön silmä katsoo, eli sinun kokemuksesi sinun kokemuksiasi (luonnollisesti).
Ilmaisit, että mielestäsi vastoinkäymiset ovat mielestäsi kasvattavia (tms.?) ja avaavat "uusia ovia", vai miten se nyt meni? (Anteeksi, kun ei mulle erityistä ulottuvuutta tekstistäsi jäänyt mieleen). Juu, kyllähän eittämättä varmaankin vastoinkäymisetkin joskus uusiakin näköaloja luovat, jees.
se, mikä toiselle on vastoinkäymistä pahimmillaan, ei niinkään itseä traumatisoi yhtä paljoa. Ajatellaan nyt, vaikka sitä, ettei minulla ole lapsia ... ymmärrän sen, ettei kaikkea vaan voi yksinkertaisesti saada elämässä ja se on hyväksyttävä. Otettava asiat niinkuin ne eteen tulevat. Olemassaolevan totuuden hyväksyminen helpottaa omaa oloa kummasti ja se antaa tilaa uusille, aukeneville oville. Lapsettomuus ei ole siis minulta pois, vaan päinvastoin. Se on jotain uutta antava ... ymmärrät varmaan, mitä tarkoitan (?).
Kerroit, että sinulla ei ole lapsia. Toivoisitko niitä, haluaisitko niitä?
Tottakai yksilö määrittää elämänsä niihin uomiin, joita (se) elämä pitkälti tarjoaa. Täten: varmasti esimerkiksi lapsettomuudenkin kokeneet ihmiset monasti tekevät niin. Elämään sisältöä voi löytää monesta asiasta ja ihmisessä yksi kiintoisimmista piirteistä onkin ihmisen hieno kyky sopeutua. Sikäli ihmisessä on voimaa.
koskaan en silti ole omakohtaisesti vauvakuumetta potenut, eikä se näinollen ollut minulle mikään suuri juttu, ettei niitä sitten tulekaan. Ilmankin tulee vallan hyvin toimeen ja elämä on rikasta ja antoisaa kaikin puolin. Jokatapauksessa lapset ja nuoret ovat silti sydäntäni lähellä ...
Ymmärrän silti sen, että osalla lapsettomuuskin on lähes maailmanloppu ...
Minä aina tuppaan kieltämään kaikki kamalat asiat. En niinkun tajuaisi niitä ollenkaan. Se toimii ehkäpä itsesuojeluna.
Olemassaolevia totuuksia on niin vaikea hyväksyä. Varmasti olisikin hyvä, jos enemmän pystyisi hyväksymään kaikenmaailan ikäviä asioita. Silloin voisi tosiaa tulla jotain uutta tilalle.
Lapsettomuus asiasta voi sanoa noin vain sellainen henkilö, joka ei ole tajunnut mistä on kysymys. Mitä onkaan menettänyt. Kieltäminen on kanssa yksi helpottava asia, muttei varmaan niin hedelmällinen.
vastoinkäyminen se lapsettomuus sinulle sitten edes on, jos et ole koskaan vauvakuumetta potenut?!!?
On se hienoa, että muiden lapsista silti huolehdit voimiasi säästelemättä.
Ja osalle lapsettomuus on maailmanloppu (sinulle ei). Pitkin ketjua olet kieltänyt muita vertailemasta itseään muihin, mutta mitä itse teet?
Suuri ymmärtäjä siinä hehkuttaa ymmärrystä heikoille, joille lapsettomuus on maailmanloppu. Ehkäpä HE ovat poteneet vauvakuumetta.
Lapsellista paskaa koko vastoinkäymiskeskustelu sinun osaltasi.
lapsi. Niille, jotka teki sut.
Maailmanloppu tulee vain jehoville.
omista kokemuksista tämänkin asian suhteen. Tottakai on selvää, että osa lapsettomista kokee myös vauvakuumetta, erikseenkö siitäkin pitää mainita?
Kuvitteletko myös, että oikeasti kertoisin täällä julkisesti omat vastoinkäymiseni? Kyllähän niitä on ... oikeitakin. Minulla ei ole mitään halua ruokkia kenenkään draaman tarvetta ja uteliaisuuden nälkää niillä. Juuri siksi, etten kerro omistani (eipä täällä kukaan muukaan niistä yksityiskohtaisesti ole kertonut ... ainakaan tässä viestiketjussa), antaa se vaikutelman tuosta mainitsemastasi lapsellisesta paskasta.
Mukavaa päivänjatkoa sinulle!
saada elää ja kokea kaikki tämä, olen valtavan kiitollinen. Olen ollut onnekas ja saanut hyvät vanhemmat ja osaan antaa heille myös ansaitsemansa arvon.
Pitäisikö minun siis tuntea mielestäsi syyllisyyttä siitä, että koen elämän arvokkaaksi myös ilman lapsia?
Tuo viimeinen lauseesi oli taas saivartelua :) ...
Vastuuta oman elämänsä onnesta,merkityksestä ja mielekkyydestä ei aikuinen voi laittaa lapsen hennoille hartioille.
Lapsiahan on maailma pullollaan. Rakkaudesta vaan on puutetta.
kaikki lapsettomat eivät koe asiaa menetyksenä, päinvastoin. Koetko, ettei minulla olisi oikeutta ja lupaa ajatella tavallani omalta kohdaltani? Että tapani ajatella olisi väärä?
Ps. Kuvitteletko myös sen, että olisin jättänyt asian myös täysin käsittelemättä ... kieltämällä sen? Näissä kuvitelmissasi olet väärässä, jos siis todella näin asian näet (?) ... asioista ei kannata myöskään tehdä enempää kenenkään kohdalla, mitä ne todella ovat.
myös lapsettomia pareja, jotka haluavat lapsen hinnalla millä hyvänsä ja kokevat, että oma parisuhde muuttuu paremmaksi lapsen myötä, vaikka oma olisi miten retuperällä.
Lapsi ei tosiaan tuo automaattisesti onnea parisuhteeseen, jos sitä ei ole ollut ennenkään olemassa. Ei elämä välttämättä lapsen saamisen myötä paremmaksi muutu.
Kuitenkin tuolla tavoin ajattelevia olen nähnyt harvemmin ... suurin osa lapsettomista pariskunnista haluaa lapsen oikeista syistä.
Jos oma parisuhteen pohja on kunnossa ja vanhemmilla keskenään hyvä olla ja nauttivat toinen toisensa seurasta, niin mikäs siinä lapsen tullessa sellaiseen perheeseen ... ihana asiahan tuo on! :)
Ja ainahan voi sitten huolehtia toistenkin lapsista ... sekin tuottaa iloa elämään!
Lapsettomuutesi ei siis ole sulle ollut erityisen suuri vastoinkäyminen, niinkö? Ilmaisit, ettet ole potenut vauvakuumetta. Mikä sitten on ollut sellainen "vastoinkäyminen", jonka kautta sä vastoinkäymisten käsitystäsi elämässä määrität? Mikä on se vastoinkäymisten määritelmä, jonka kautta ajattelet elämääsi ja vastoinkäymisiä nykyisin? Ei kait ne pelkkää iloa ja naminamia ole kenellekään, olivat kokemukset itse kullakin mitä sitten olivatkaan.
En edelleenkään löytänyt sitä kosketuspintaa sanomisistasi. Sori.
vastaukseni kommenttin lapsellisesta paskasta :) ... jokainen kokee nämä vastoinkäymiset omalla tavallaan, eikä niistä toisen tarvitsekaan saada täällä palstalla mitään erityistä kosketuspintaa. Lähinnä ajattelen nyt omaa käsitystäni omista kokemuksistani vastoinkäymisten suhteen.
Luin kommentin, jonka pyysit lukemaan, joskaan en ole lukenut tätä keskustelua kokonaisuudessaan, enkä siitäkään ole varma, että mitä saamaasi kommenttia tossa tarkoitit. Jokatapauksessa: pyysit mua lukemaan, minkä kommentin(?) sitten pyysitkään, en mä kyseiseen kommenttiin ja sen sisältöön halua ottaa mitään kantaa, koska se keskustelu on sun ja kys. kommentin esittäjän välinen.
No sen sentään aika hyvin ymmärrän sinunkin kohdallasi, jollei erityisen tarkasti haluta omia kokemuksiaan näillä palstoilla aina kertoa. Eihän nää keskustelut erityisesti nimittäin aina ainakaan avoimuuteen kannusta, koska valitettavasti palstoilla näkyy väliin käyvän myös keskustelijoita, jotka takertuvat sanottuun omien, eivätkä välttämättä edes aina totuudenmukaisten käsitystensä mukaan.
Itse tarkoitin sillä termillä "kosketuspinta" lähinnä argumenttia, jota voisin pohtia. En pyytäisikään sua(kaan) kertomaan yksityisasioitasi yhtään sen enempää, kuin itse sitä haluat tehdä (jokainen tekee siinä valintansa itse), mutta kaipasin lähinnä jotakin _määritelmää_(tms.). Omasta mielestäni termi "vastoinkäyminen" kattaa sekä uutta luovan ulottuvuuden, että myös eittämättä aina eräänlaisen "vastapoolinkin" ts. ainakin jonkinmoisen eriävän ulottuvuuden sille. Siten ainakin itse olen oman elämäni vastoinkäymiset käsittänyt. Lähinnä halusin tietää jotakin siihen suuntaan, että mikä on sun käsityksesi vastoinkäymisten haastavuudesta, ts. että mitä haastavaa sä niissä näet. Esitit vastoinkäymiset aika positiiviselta kantilta. Jos lisää näkemyksiäsi kertoisit, saattaisi keskustelusta ehkä viritäkin jotakin kiinnostavaa...
Mä en kovin paljoa sun juttujasi ole lukenut, mutta mitä olen lukenut, aika monessa asiassa olen vahvastikin eri mieltä, kuin sä. Mitä tän ketjun aloitukseesi sisältöineen tulee, en ole siitä en samaa, enkä eri mieltä, vaan suoraansanottuna pääni on täysin tyhjä ajatuksista.:D Siksi pyysin sulta jotakin "lisäulottuuvuutta" juttuusi, mutta toki näet keskustelua edelleenkehittävät ulottuvuudet siten, kuin sinä ne näet ja minä taas siten, kuin minä oman ajatusmaailmani kautta asioita tulkitsen.
Monella tapaa tietysti voi miettiä.
Ps. Jos tääkin teksti nyt tulee yhteen putkeen ilman kappalejakoja, niin jossakin on probleemi. Tein kyllä kappalejaot. Ja jotkut muutkin ovat näkyneet tänään valittaneen samasta ongelmasta.
Palaan asiaan myöhemmin ... nyt lähden ulos kävelemään ja haistelemaan raitista ilmaa. Keitin termospulloon teetä ja otan mukaan myös huovan ja vihon, sekä kynän ... ehkäpä jotain luovia ajatuksia syntyy kauniita maisemia katsellessa luonnon keskellä :).
Ps. Täällä todellakin on taas muutoksen tuulet käynnissä ... eräällä toisella palstalla tartuin samaan asiaan. Ärsyttävää jossain määrin lukea tekstejä, joissa kappalejaottelu ei näy.
Toistan vielä viestini otsikkoon laittamani kysymykseni: Oleks sä nyt sama vai eri henkilö, kuin rekisteröitynyt persona-non-grata, jonka kanssa äsken juttelin?
Otahan sinä "vihon" mukaan ja menehän ulos, kuten ilmaisit. Miltä murrealueelta muuten mielestäsi toi viestissäsi ilmaisemasi "otan mukaan myös huovan ja vihon" on alunperin kotoisin? Itselleni tulisi ilmaisumuodon alkuperästä mieleen Suomen kaakkois- ja itäiset kolkat, mutta murreilmaisussa en ole minkään sortin spesialisti. Itse en osaisi käyttää vastaavantyyppistä ilmaisua, kuin sinä. Itse sanoisin vastaavan varmaankin, että "otan termospulloon keittämäni teen, vihkon ja kynän mukaan". Eh, (tms.?).
Juu, kappalejaottelu ei nyt näemmä näy, vaikka sen tekisikin ( ei ainakaan mun viesteissäni nyt). Ärsyttävää se.
Ps. Luonnossahan ihmisen mieli usein jopa lepää, joten ei sikäli huono ajatus tuo sinun tossa ilmaisemasi, hmh.
ehdin vaan kirjautua ulos, ennenkuin kommentoin sinulle. En osaa sanoa, miltä murrealueelta käyttämäni ilmaisu olisi alunperin kotoisin, eikä sillä kait mitään suurempaa merkitystä olekaan. Jokainen varmasti käyttää sanoja omalla tavallaan ja siksi se tekeekin ne omaleimaisiksi. Persoonallisiksikin. Niin, mietiskelin tuota kysymystäsi edellisessä kommentissasi siellä luonnon keskellä ... kaikkiin pienempiin vastoinkäymisiin voin itse vaikuttaa mm. omilla valinnoilla ja näin voi vaikuttaa myös siihen, etteivät ne paisu kohtuuttoman suureksi myöhemmin. Aina niihin ei kaikesta "ennaltaehkäisystä" huolimatta voi vaikuttaa. Siinä tapauksessa olen ottanut ne sellaisina, kuin ne eteen tulevat. Ne on vain pyrittävä hyväksymään ja itse olen sillä tavoin päässytkin niistä vähemmittä traumoitta ... kieltämällä ne olisivat kärjistyneet ehkäpä tavalla, jolloin en olisi enää pystynytkään hallitsemaan niitä. Hyväksymällä ja kohtaamalla taas sain ne itse hallintaani. Omat vastoinkäymiset ovat taas olleet ehkä myöskin voimavarana itselleni ja niiden kautta on avautunut uusia ovia, vaikka juuri sillä hetkellä ei olisi sitä arvannutkaan.
tuo siun "välilaskuja". Välistä kun tuntuu, ettei elämä muuta olekaan kun loputtomalla nevalla tarpomista :)
välttämättä mitenkään jalostaisivat ihmistä. En.
Toisaalta kuitenkin ne opettavat minua jollain tavoin ... en voi aina tietää, mikä on tavoittelemisen arvoista, ellen koe sitä vastakohtaisuuksien kautta. Silti kaikkea ei tarvitse kokea siten ja silti ihminen vaan myötäsyntyisesti tietää, mikä hyvää, kaunista ja oikeaa. Tai näin ainakin itse ajattelen :).
Varmasti eivät jalosta. Itse en ole mistään vastoinkäymisistä koskaan yhtään jalostunut. Päinvastoin.
Siinä olen samaa mieltä, että kaikkea ei tarvis itse kokea, jotta tietäis, mikä on hyvää, kaunista ja oikeaa.
Juurihan tuossa kerroin, ettei vastoinkäymiset ja kärsimys välttämättä ollenkaan jalosta ihmistä, saattaa käydä myös päinvastoin ... jalostaminen saattaa liittyä enemmänkin siihen, mitä vastoinkäymisten jälkeen ja kärsimysten (esim. sairauden) vuoksi oppii ehkä arvostamaan omaa ja muiden elämää enemmän ... arvot voivat muuttua (?).
Joskus on parasta mennä vain viltin alle "piiloon" ja jättää silmät näkyviin. =o Ei kaikkea jaksa ja jotain jaksaa. :s
eräästä Japanilaisesta miehestä, joka meni peiton alle sänkyyn nukkumaan (kun ei tiennyt siinä tilanteessa, mitä muutakaan sitä olisi voinut tehdä :)) vaarallisen myrkkypilven mennessä asutusalueen ohitse ... oli muuten lähes ainoita, jotka selvisivät hengissä ;).
Hyvä tarina sekin.
reikä silmien kohdalla?
Viltin voi kääriä niin että vain silmät näkyvät. Tai maata viltti nenänkorkeudella. Mutta voi jokin kotinikkari askarrella reiän silmille =D
että jos et haluaisi hiuksiasikaan näkyviin, ainoastaan silmät.
Silloin pitäisi kääriä viltinreuna kaarevasti, silmät vain jäisi esiin.
tarina:)
sitä säikähtää, vai onko jo siihen tottunut? Paraneekohan ne asiat siellä peitonalla hautoessakaan? Tule vaan rohkeasti esiin, kyllä ne joskus korjaantuvat. Mutta illalla suon sinulle petonalla olemisen
Olen nainen, nuorehko, miehetön. En minä oikeasti ole peiton alla ollut, mutta joskus se voisi tehdä hyvää itse kullekin. Jos olet niin tosikko että vilttejä pelkäät niin voi voi ja vertauskuvia...
vilttejä enkä paljon muutakaan. Anteeksi luulin erääksi toiseksi.
Hyvä juttu. :)
.
Ihan hyvin. En osaa sanoa onko se hyvä vai huono juttu. Mulla sitten riittää niitä vastoinkäymisiä vaikka muille jakaa. Tällä hetkellä, äkkiä laskettuna, on n. 5 mittavaa ongelmaa joka aiheuttaa kaikennäköistä mikä vaikuttaa vaikka mihin. Minun fyysisestä olostani lähtien. Kaikki ongelmat on sellaisia että ne jo yksinään on isoja ja niistä moni muu jo porais ja ramppais terapiassa kummasti. Mutta en mä.. mä olen varmaan jo niin tottunut tähän olotilaan.
Tuota samaa paskaa vaihtelevissä määrin on ollut jo usseempi vuosi.
Sun kirjoituksessa ärsytti pari kohtaa eli "nousukiitoa" ja "kyllä elämä kantaa" -vetäsyt. On olemassa myös muitakin tiloja nousukiidon ja pohjalla rämpimisen lisäksi. Tasainen elämä kuulostaa ihan hyvältä tän tasaisen paskan sijaan. Nousukiidoista on turha ikinä haaveillakkaan.
Niin, eikä se elämä todellakaan kanna siinä vaiheessa enää kun lakipiste on saavutettu.
On myöskin silkkaa paskaa ne jorinat että "kellekkään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa". Kyllä tippuu paskaa tasaiseen tahtiin eikä vanhoja lasketa. Itsemurhista monesti huomaa että nyt tuli sen verran liikaa, että kuppi meni vihdoinkin yli. Toinen on että "paha saa palkkansa". Ei todellakaan saa. Niillä tuntuu menevän aina vaan paremmin, mitä enemmän ne toisille pahaa tekee.
Mitähän mä oisin noista oppinut?? No ainakin just noi huomiot mitä sanoin. Mä en voi sanoa edes oppineeni arvostamaan tasaisen tappavaa elämää. Mä arvostin sitä jo ennen näitäkin, enkä ole koskaan halunnut mitään ääripäitä.
Niin.. opittu on että elämä on usein julmaa ja etupäässä epäreilua.
.
muita itseesi ja päinvastoin. Jokainen on oma yksilönsä ja kokee asiat omalla tavallaan. Joku asia, joka on sinulle suuri voi olla toiselle pieni ja päinvastoin. Monesti itsestä juuri omat vastoinkäymiset ovat niitä pahimpia, mitä kelleen voi sattua ... se ei silti oikeuta vähättelemään toisten vastoinkäymisiä ja ongelmia.
Kuitenkin loppuviimeksi ihmisestä on enempään, mitä monesti itsekään itsestään luulee ... elämä on myös valintoja. Oman fyysisen ja henkisen tilansa parantamiseen on itselläkin avaimet käsissä ... ei niitä kannata muilta odottaa.
Tämä ei ollut sitten mitään kritiikkiä sinua kohtaan.
.
Höh, olenhan mä oppinut tuosta yhden universumin tärkeimmän opin. Paskan määrää pystyy kuitenkin jossain määrin sääteleen. Minä olen oppinut rajoittamaan itseeni kohdistuvaa negatiivista juttua. Mua pidetään jyrkkänä ja kovana mutta oikeasti se on vaan sitä että vaikeuksia tulee pyytämätikin, ei niitä tarvi vielä itse vasiten lisätä.
Sen vuoksi esimerkiksi heivaan läheisyydestä ihmisen joka aiheuttaa mulle tavalla tai toisella pahaa mieltä. Pettävä mies taikka vaikkapa selkään puukottava kaveri yms. Ei ne ikinä lopeta, vaan noi jatkuu niin kauan kuin sen sallii. Minä en salli enää mitään. Ei mun tarvi. Pois vaan niin pysyy sonnan määrä pienempänä.
.
.
Sinänsä vertaakkaan, mutta mä olen kokenut monet samat vaikeudet pitämättä niitä minään tai ainakin hyvin lievinä, ja sitten kuunnellut kun joku toinen on jo ranteitaan viiltelemässä asian takia.
Myöskin mua naurattaa kun varmaan kaikki tuttavat jotka mun asioista oikeasti jotain tietää, jaksaa aina vaan ihmetellä miten mä kestän. Ne ei olis kuulemma kestänyt ikinä. Itse en edes pidä kaikkia, niiden kamalina pitämiä, joita sellaisina joita tarvii edes mainita ongelmalistassa.
Monilta puuttuu suhteellisuudentaju. Oikeastaan, mitä vähemmän negaa ne on kokenut, sen pahemmalta mikä tahansa tuntuu.
Juu en ottanut kritiikkinä. Mä osaan tuon jo niin hyvin, maisteritasoisesti, että kaikki vois tulla multa ottaan oppia kuinka noista selvitään ja kuinka niitä suhteutetaan huomattavasti paremmin oman olon parantamiseksi.
.
otan kai aika rankasti. Mulla ei ole perhettä eikä kavereita, niin pienetkin vastoinkäymiset tuntuu niin suurilta. Mutta olen oppinut, että pitää vain jotenkin selviytyä seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan.
minä taas en selviä. en tule kumminkaan toimeen sen ajatuksen kanssa, etten selviä. Hävettää ja taas hävettää. Kenelläkään ei voi puhua asioistaan ja kukaan ei ymmärtäsi kumminkaan. Niin paljon on tullut paskaa niskaan viime aikoina.
sinun on selvitä, ei oikein ole vaihtoehtoa. Tiedän kyllä kuinka raskasta se on, usko pois. :/ Ei minullakaan ole ketään kenen kanssa jutella. Mikä sinua hävettää?
ihmiset tulkisevat kohdalleni osuneita vastoinkäymisiä oman tietämyksensä valossa. Siis tietämättä vaikuttaneita asioita. Ja niistähän en tässä rupea puhumaan. Se miten he tulkitsevat asioita hävettää, koska heidän tulkintansa ja johtopäätökset ovat väärät. Enkä niitä voi oikaista.
Vastamäet on tehty voitettaviksi.Jokaiselle niitäkin vastaan tulee joskus ainakin. Otetaan päivä kerrallaan ja illalla voi huokaista helpotuksesta että on tästäkin päivästä selvinnyt kohtuudella ainakin, joskus paremmin, joskus huonommin. Eikä ihan kaikkea tarvitse hävetäkään.
kai sitten se hyvä puoli, ettei ole ihmisiä tulkitsemassa mihinkään suuntaan. :) Minua taas hävettää tämä yksinäisyyteni, töissäkin alkaa jo tekosyyt loppua, kun muut puhuu kahvipöydässä elämästään. Pitäisiköhän kerran sanoa suoraan, että minulla ei ole yhtään ystävää, minua ei ole koskaan edes suudeltu ja en edes muista milloin olisin viimeksi jutellut jonkun kanssa työajan ulkopuolella. Ehkä he eivät enää sen jälkeen pitäisi omia ongelmiaan niin suurina. :) Mutta yritä jaksaa ja yritä olla välittämättä muista ja heidän tulkinnoistaan.
vain niin paljon helpompaa kun olisi hyviäkin asioita joihin tukeutua. Mutta suomalaisella sisulla eteenpäin... :)
niin varma ettei kukaan ymmärtäisi. Aina on olemassa joku joka ymmärtäisi,mutta kaikillehan ei kehtaa sanoa asioitaan. Minä ainakin ymmärtäisin ja olen sitäpaitsi ollut sellaisessa työssäkin että on pidettävä suunsa kiinni.
vastoinkäymiset muuttavat vääjämättömästi elämää ja ratkaisuja mitä sen jälkeen tekee. Itsellä on vaikea päästä yli siitä, "että jos niin ei olisi tapahtunut, niin olisinko tehnyt toisin"-ajattelusta. Se on tavallaan raskainta. Vastoinkäymiset opettavat paljon, mutta aina ei olla varma, opettavatko ne oikeita asioita. Tavallaan, mitä enemmän vastoinkäymisiä, sitä epävarmempi on kaikesta. Mikään ei ole enää varmaa.
myös itseään kohtaan ratkaisujensa vuoksi. Omalla kohdalla ainakin toiminut, muista en tiedä ... kukin kokee tavallaan. Ajatellut olen niin, että olen toiminut niissä tilanteissa juuri niillä resursseilla, joita minulla on ollut sillä hetkellä käytettävissäni. En ole vaan kyennyt toimimaan silloin muulla tavoin.
Vastoinkäymisten kesto liittyy aika paljon itsetuntoon. Myönnän, että ihan parhaimmalla mahdollisella tavalla en vastoinkäymisiä kestä, mutta iän myötä on kyllä oppinut paremmin niitä käsittelemään. Kotoa opittu ajattelumalli oli sen verran kolkko, ettei se hyväksynyt mitään vastoinkäymisiä. Jos kaikki ei mennyt ihan perfektisti, tuli(ja tulee) paskaa niskaan ja jos meni, niin jostain se porsaanreikä aina löytyi.
Kyllä minä pienoinen perfektionisti olenkin, mutta enää vastoinkäymiset eivät aiheuta sellaista pettymystä ja tunteellista kuohua, kuin nuorempana... vastoinkäymiset ovat osa nousukiitoa, mikäli vastoinkäymisiä ajatellaan vastoinkäymisinä, ollaan kohdattu oman fantasian ja todellisuuden törmäys.
olen joutunut käymään kädenvääntöä itseni kanssa juuri tuostakin asiasta. Se, että lopulta hyväksyy oman tavallisuutensa ja tyhmyytensäkin on askel johonkin parempaan ja ehyempään elämään. Kaikessa ei voi aina olla paras ... millään saralla :).
asioita, joista mulla on privaan asiaan... No, mä olen kyllä ratkaissut nämä perfektionismin ongelmat ajan kanssa, mutta ei sitä perusluonteenpiirteitä ihan helposti pysty muuttamaan. On se toisaalta ihan kivakin piirre, kunhan tajuaa juuri sen, että pettymyksiä ei pitäisi ottaa kovin karvaasti. Perfektionisti voi olla hyvinkin stressaantunut ja olen jossain vaiheessa masentunutkin asian takia. Se on, kun itse ei saa koskaan anteeksi ja ehkä kiusaamistyyppisenkin haukkumisen kohteeksi joutuu ensimmäiset 15-vuotta, niin omakin maailmankuva kehittyy kovin ankaraksi. Kyllä mä muistan jotenkin jo, kuinka lapsena, ihan 5-vuotiaana tms. tajusin, että joudun kaltoin kohdelluksi, mutta jotenkin se asia meni luonteeseen niin, että alkoi kohtelemaan itseäänkin kaltoin.
Luulisin, että taustalla on ollut paljolti jatkuva syyllistäminen minua kohtaan tyhjästä, tunteensiirtotarkoituksessa. Raukkamaista vanhemmilta, mutta pahempiakin ihmisiä varmaan on olemassa.
tuntuu siltä :). Palaillaan myöhemmin ... nyt lähden ulos haistelemaan raitista ilmaa.
enemmän, kuin silkka fyysisyys. Se, että joutuu syyllistämisen kohteeksi, vie omia voimia ja energiaa, sitä varmasti myös omalla tavallaan alistuu tilanteeseen ja siitä masentuu ... omasta voimattomuudesta, ettei jaksa nousta sieltä "pimeästä kuilusta" ylöspäinkään. Silti elämä on yllätyksellinen ... jostain sitä vaan saa sitä tarttumapintaa ja sieltä kohoaa kohti valoa. Kohti parempaa itsetuntemusta, kohti oivalluksia, kohti lämpimiä auringonsäteitä, kohti iloa ja rakkautta. Toivoa on aina, vaikka toivottomuuttakin. Näin itse koen asian.
Jouduin pakkolomalle 3 kuukaudeksi eikä ollut enää varaa seksiin. Pysyin vain vaivoin laillisella tiellä..
sanoisi. Parempi harvoin, kuin ei milloinkaan ;).
Vastoinkäymisiä kohtalaisen hyvin.Vaikka sitä ei kaikki uskokaan jos satun kriittisellä hetkellä avautumaan.Mutta kyllä mä aika hyvin pysyn pystyssä ja porskutan.
ettei vajoa synkkyyteen ja epätoivoon vastoinkäymisten vuoksi, vaan jaksaa niistä huolimattakin porskuttaa eteenpäin. Itsesääliinkin on helppo kietoa itsensä halutessaan ...
Jos menee muutenkin huonosti niin pienikin vastoinkäyminen voi saada minut täysin tolaltani. Luopumaan olen opetellut ihan toisissa tilanteissa kuin niissä joissa tärkeä homma "kusee".
kykymme selviytyä elämän karikoista. Jokatapauksessa aina on toivoa selviytyä vastoinkäymisistä ... onko mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin?
Eilenkin pystyin tyyntymään noin kolmessa tunnissa, kun mun rakennekynsi katkes. Jäin kans ton jälkeen aatteleen et onko mitään järkeä itse kantaa ruokaa kaupasta - ja mietiskelyn jälkeen aloin arvostamaan orjuutta. Joutuishan tossa luopumaan paljosta, mut toisaalta nää kynnet on kalliita.
vedät kohta vertoja dorkaämmälle tossa schopenhauerismissas.
nauraa vakavalle asialle. Mun terapeutti sano et tärkeintä on se miten itse asian koen.
miltä sinusta itsestä nyt tuntuu?
jotenkin tyhjältä. Ehkä vuosien kuluttua pystyn ymmärtämään menetykseni merkityksen, mut nyt haluan vain maata.
.. partaansa*
http://bigeyedeer.files.wordpress.com/2007/08/unconscious-freud-v-jung.jpg
mielenkiintoista... hyvin mielenkiintoista... hmjnmjhmn...
näiden 9 kynteni kanssa eli jatkossa voimme pysytellä Freudilaisuudessa. Kestääkö tää istunto pitkään ja tavataanko ensi viikolla? Koska mä saan kertoa mun lapsuuden kokemukset kynsien leikkaamisesta? Mitä kynsileikkuri tarkoittaa unissa?
ensi viikoksi. *noooin* nähdään joka viikko 45 minuuttia kerrallaan, kunnes oireesi rupeavat helpottamaan.
ps. 9 on mieeelenkiintoinen luku
ovat mielestäni sellaisia, joihin ei pääsääntöisesti ole ollut itsellä mahdollisuutta vaikuttaa. Ne ovat tulleet osaksi elämää, halusipa tai ei. En puhuisi vastoinkäymisen sietämisestä, vaan pikemminkin niiden kanssa elämisestä ja hyväksymisestä kuuluvaksi osaksi omaa elämää.
Sietäminen on ehkä hieman negatiivinen termi tässä yhteydessä, koska se mielestäni kuvastaa osittaista hyväksymättömyyden tilaa(kapinointi) ja näin ollen on vain siedettävä. Ehkä se vastoinkäymisten sietäminen on myös arjen sietämistä.
Toki on sellaisiakin vastoinkäymisiä, joihin omat valinnat ovat johtaneet ja näin ollen ne ovat olleet paremmin ennakoitavissa, kuin sellaiset, jotka tulevat kysymätttä salaman lailla elämään. Omat valinnat ja niistä aiheutuvat vastoinkäymiset ovat sitä ns. elämänkoulua, joista ehkä oppii jotain.
Vastoinkäymisten vertaaminen on energian tuhlausta ja turhaa. Kaikkein typerintä on vähätellä toisen vastoinkäymisiä omien tuntemusten perusteella. Se mikä on itselle suurta, voi olla toiselle pientä ja toisin myös päin.
Itse en ainakaan kuvaisi vastoinkäymisten rikastuttavan elämää, sillä omissa vastoinkäymisissä olen pääsääntöisesti menettänyt jotain ainutlaatuista peruuttamattomasti. Niiden kautta kyllä pakosta tietyllä tavalla kasvaa ja oppii näkemään oman voimattomuuden.
Ehkä ne pikkuvastoinkäymiset voivat rikastuttaa elämää, mutta ne on pikkusia ja varmaan juuri niitä osittain itse aiheutettuja.
kommentissasi kerroitkin. Jokaisella on oma näkemys ja kokemus vastoinkäymisistä omalla kohdallaan ...
niitä on sietää kun elämä on niitä täynnä. Joskus niitä vaan kasautuu ehkä liikaa kerralla ja hetken voi olla vaikeampaa. Mutta tähän asti oon selvinny monenlaisista vastoinkäymisistä. Se mitä tuleva tuo, on sen ajan murhe :)
Vaikka on miun luonne sellainen että murehdin asioita välillä liikaakin... Mutta toisaalta se on ollu voimavarakin. En mie niihin murheisiin oon vielä hukkunu. Ajattelen ja mietin vaan joskus liikaa...
Ja se sietokyky on tosiaan aika erilainen eri ihmisillä...