Rakastuin tähän mieheen ensi silmäyksellä melkein 10 vuotta sitten. Tunteet oli molemminpuolisia, mutta jotenkin hommasta vaan ei tullut mitään. Molemmilla oli tahollaan toinen, minulla pitkä suhde päättymässä ja masennusta sen takia. Olisin halunnut olla "vain" ystävä siinä tilanteessa, mutta yritys sopia asiat sillälailla päättyikin kiihkeästi. Mä en kestänyt sitä että sellaiset tunteet roihusi melkein tuntemattoman kanssa. Paniikissa päätin etten voi olla missään tekemisissä tän miehen kanssa. Loukkasin häntä että hän olisi jättänyt minut rauhaan. Ajattelin että pääsisimme kuitenkin toisistamme pian yli, kun meillä ei varsinaisesti mitään ollut.
Paskat. Elämä on vienyt eteenpäin, olen onnellisesti naimisissa. On hyviäkin päiviä ja jopa viikkoja. Silti tuntuu että musta vaan puuttuu valtava pala kun tämä mies on pois elämästäni. En ole koskaan tuntenut mitään sellaista kun niinä lyhyinä hetkinä jotka hänen kanssa oli. Mulla ei ole ikinä ollut niin syviä tunteita ketään kohtaan, ja näyttää siltä ettei tulekaan olemaan. En vaan tajunnut sitä silloin kun olisi pitänyt. Jos olisin, en olisi ikinä päästänyt hänestä irti.
En ole koittanut selvittää mitä hänelle nykyään kuuluu, onko perhettä ym. mutta sen verran olen saanut selville että tiedän hänen olevan tänäkin päivänä hyvä mies, kuulemani perusteella rakastuin vain entistä pahemmin. Tiedän loukanneeni häntä viimeisellä tapaamisella. Jälkeenpäin olen tajunnut paljon siitä mitä silloin tunnemyrskyssä meni täysin ohi. En uskalla ottaa yhteyttä. Hän on kuitenkin päässyt yli minusta, ja kaikkein viimeiseksi haluan satuttaa häntä lisää. Muutenkin puhuminen on aina vain sotkenut asioita meidän välillä. Haluan hänelle vain hyvää ja ajattelen että parasta on jos pysyttelen pois sotkemasta hänen elämäänsä. Se vain sattuu niin paljon.
Tässä ajassa olen ehtinyt kokeilla kaikki mahdolliset keinot tunteideni tukahduttamiseksi, mut ei se vaan onnistu. Sanokaa mulle ettei tää ole tätä vielä seuraavat neljä-viisikymmentä vuotta. Sanokaa että joskus vielä helpottaa.
Paskat. Elämä on vienyt eteenpäin, olen onnellisesti naimisissa. On hyviäkin päiviä ja jopa viikkoja. Silti tuntuu että musta vaan puuttuu valtava pala kun tämä mies on pois elämästäni. En ole koskaan tuntenut mitään sellaista kun niinä lyhyinä hetkinä jotka hänen kanssa oli. Mulla ei ole ikinä ollut niin syviä tunteita ketään kohtaan, ja näyttää siltä ettei tulekaan olemaan. En vaan tajunnut sitä silloin kun olisi pitänyt. Jos olisin, en olisi ikinä päästänyt hänestä irti.
En ole koittanut selvittää mitä hänelle nykyään kuuluu, onko perhettä ym. mutta sen verran olen saanut selville että tiedän hänen olevan tänäkin päivänä hyvä mies, kuulemani perusteella rakastuin vain entistä pahemmin. Tiedän loukanneeni häntä viimeisellä tapaamisella. Jälkeenpäin olen tajunnut paljon siitä mitä silloin tunnemyrskyssä meni täysin ohi. En uskalla ottaa yhteyttä. Hän on kuitenkin päässyt yli minusta, ja kaikkein viimeiseksi haluan satuttaa häntä lisää. Muutenkin puhuminen on aina vain sotkenut asioita meidän välillä. Haluan hänelle vain hyvää ja ajattelen että parasta on jos pysyttelen pois sotkemasta hänen elämäänsä. Se vain sattuu niin paljon.
Tässä ajassa olen ehtinyt kokeilla kaikki mahdolliset keinot tunteideni tukahduttamiseksi, mut ei se vaan onnistu. Sanokaa mulle ettei tää ole tätä vielä seuraavat neljä-viisikymmentä vuotta. Sanokaa että joskus vielä helpottaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä siihen varmaan voi kuolla. Mä tiedän kuka on oikea tunnetasolla mutta en voi saada häntä.
Nuo tunteet taitavat pysyä rinnassa ja päässä pitkään.
Itse seurustelin reippaat 10 vuotta sitten erään erittäin rakastettavan naisen kanssa.
Tämä rakkaus polttaa yhä sisimpää. En ole varma haluaisinko tänä paivänä seurustella hanen kanssaan vaikka olisin sinkku enkä luopuisi nykyisestä seurustelu kuppanistani,
mutta mukava olisi tietää että miten hän voi ja niin pois päin.
Ja asiaahan pahentaa aina myös se, että aika kultaa muistot. Jos oikein pinnistän muistan huonot hetkemme.
Mutta ne eivät jää päähän kovinkaan pitkään. Itse muistan hänet edelleen kauneimpana ja rakastettavana naisena jonka olen eläessäni tavannut.
En laillasi myöskään ole uskaltanut ottaa yhteyttä enkä myöskään tiedä hänen elämästään juuri mitään.
Ainakin voin toivoa että hän olisi onnellinen ja elämä antaisi sen mitä tämä (silloin) rauhaton sielu oli vailla.
Joten tuskin helpottaa
Neuvoja saattaa tulla että, unohda, turhaa haikailua, elä omaa elämääsi ja niin edelleen. Mutta harva näiden neuvojen antaja edes tietää mistä puhuu, koska polttava rakkaus ei häviä sillä että ajattelee että nyt loppu haikailu.
Mutta elämä jatkuu, ja siitä kannattaa nauttia sen minkä pystyy!!!