Onko muita, jotka ovat eronneet mielenterveysongelmaisesta? Miten olette jaksaneet? Oletteko uskaltaneet uuteen suhteeseen?
Itse erosin pari vuotta sitten pariterapian ansiosta. Pysyimme ystävinä, vaikka nykyisin emme paljokaan näe. Ero oli minulle suuri helpotus ja "nuorenin" sen jälkeen nopeasti mielestäni vuosia.
Nyt exä on sotkenut asiansa ja alkanut käyttää alkoholia reilusti. Aika ajoin olen edelleen tavattoman huolissani hänestä, hänen suvussaan esiintyy myös itsemurhia - ja pelkään, että saan vielä joskus tämänaiheisen suruviestin.
Olen erittäin yliherkkä masennuksille yms. Toisaalta en siedä niitä varsinkaan miehissä yhtään (mikä samalla hävettää), toisaalta olen huomannut, että jonkinlainen "terapeutin" rooli on jäänyt päälle, enkä jaksa edes kiinnostua ns. tasapainoisista, turvallisista miehistä, jotka tuntuvat minusta tasapaksuilta ja tunteettomilta.
Olinkin jo retkahtaa toiseen masentuneeseen. Pelkään, että toistan samaa kaavaa.
Itse erosin pari vuotta sitten pariterapian ansiosta. Pysyimme ystävinä, vaikka nykyisin emme paljokaan näe. Ero oli minulle suuri helpotus ja "nuorenin" sen jälkeen nopeasti mielestäni vuosia.
Nyt exä on sotkenut asiansa ja alkanut käyttää alkoholia reilusti. Aika ajoin olen edelleen tavattoman huolissani hänestä, hänen suvussaan esiintyy myös itsemurhia - ja pelkään, että saan vielä joskus tämänaiheisen suruviestin.
Olen erittäin yliherkkä masennuksille yms. Toisaalta en siedä niitä varsinkaan miehissä yhtään (mikä samalla hävettää), toisaalta olen huomannut, että jonkinlainen "terapeutin" rooli on jäänyt päälle, enkä jaksa edes kiinnostua ns. tasapainoisista, turvallisista miehistä, jotka tuntuvat minusta tasapaksuilta ja tunteettomilta.
Olinkin jo retkahtaa toiseen masentuneeseen. Pelkään, että toistan samaa kaavaa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Muista ettet ole vastuussa toisen ihmisen elämästä. Jos hän elämänsä päättää, voitko sinä sitä estää. Et voi...mä olen joutunut tätä pänttäämään omaan päähäni, ja alan sen jo uskoa. Olen naimisissa masentuneen kaksisuuntaisen kanssa, ja ero on ollut monta kertaa lähellä .Mieheni uhkaa itsemurhalla heti jos otan eron puheeksi. Jos hän paranisi, suhteellamme voisi olla mahdollisuuksia. En ole toivoa kokonaan heittänyt. En vain meinaa jaksaa tätä...
meillä vois olla toisillemme enemmänkin jaettavaa....tsemppiä
En olisi varmaan koskaan päässyt eroon, ellei miehelleni olisi tullut terapiassa ns. selvä hetki, että hän lopulta tajusi itsekin ettei voi sitoa minua loppuiäksi omaan toivottomuuteensa. Tavallaan exäni siis halusi sen eron, joskin minä olin enemmän kuin myöntyväinen. Kaikki parisuhteseen kuuluva, mm. seksi ja yhteiset tulevaisuuden suunnitelmat olivat jo tuossa vaiheessa jo aikaa sitten kuolleet.
Exäni masennus on kroonista ja voi olla että siinä joku persoonallisuushäiriö mukana. Hän ei koskaan suhteemme aikana puhunut itsemurhasta, vaan vasta nyt eromme jälkeen. Takaisin hän ei ole haikaillut, ei vain osaa elää itsensäkään kanssa.
Nykyisin mietin paljon myös mikä on sen toisen rooli - Ts. onko minulla taipumus haksahtaa mieleltään tasapainottomiin? Ja haenko tällaisia suhteita? Jo nuorena olin niitä, joille vieraatkin usein avautuivat elämänsä vaikeuksista. Pidin sitä silloin luottamuksen osoituksena. Nyt olen alkanut kokea tämän ominaisuuteni taakkana. Tuntuu että olen kantanut toisten kuormia jo tarpeeksi.
Jaksamista sinulle! Olet täydellisen oikeassa, kukaan ei voi kannatella toisen elämää. Eikä kukaan tee itsemurhaa vain yhdestä syystä (esim. erosta).
Kiva kun vastasit...oletko miettinyt millainen oli lapsuutesi? Monesti lapsena omaksutut toimintamallit jatkuvat aikuisuuteen saakka jos niitä ei huomaa ajatella. Oletko jo lapsena joutunut huolehtimaan toisista, esim. sisaruksistasi? Sinulla on varmaan, kuten minullakin, meneillään jonkinlainen ikäkriisi. Olet huomannut että itsesi olet jättänyt liian vähälle huomiolle.
Minä pohdin samoja asioita. Olen miettinyt mm sitä, onko se itsekästä jos ajattelen itseäni ja teen asioita joista Minä pidän. Olen myös aina ollut ns.kuuntelija ja huolehtinut vain toisista. Työnikin on pienemmistä huolehtimista. Ja kun kotona on sairas mies, josta olen huolehtinut kuin lapsesta, niin on siinä omat tarpeet joutuneet jonnekin piiloon. Miksi olen huolehtinut? Minä nyt vain olen ollut sellainen. Luulin että se on osa rakkautta. En ymmärtänyt, että teen karhunpalveluksen vastuuttomalle miehelleni, kun maksan hänen velkojaan, pyydän naapureilta anteeksi hänen puolestaan, siivoan hänen sotkujaan, korvaan hänen aiheuttamat vahingot. Me olemme aviopari, ja kun mies toilailee, minut yhdistetään tietysti mieheeni. Mieheni ei tarvinnut siis kahdeksaan vuoteen kantaa vastuuta omista virheistään. Nyt olen sanonut itseni irti hänen vastuustaan. Minä olen MINÄ, aikuinen ja vastuullinen ihminen. Teen asioita joista minulle tulee hyvä mieli. Alkuun oli vaikeaa olla välinpitämätön, mitä mieheni tuumasi tekemisistäni. Tai en nyt oikeastaan ihan välinpitämätönkään ole, täytyyhän minun kuitenkin kunnioittaa miehenikin mielipiteitä jossakin määrin. olen vain alkanut kuuntelemaan itseäni enemmän.
Välillä mulla käy mielessä eron suhteen tuo sama asia, että mies itse tajuaisi ettei meidän avioliitto toimi. Ettei hän voi minua rääkätä loputtomiin. Jos hän noin ajattelisi, se olisi edistystä, sillä hän ei koskaan tee elämässään tuollaisia pohdintoja. Hän vain rypee pahassa olossaan eteenpäin päivän kerrallaan, pohtimatta omaa osuuttaan pahaan oloonsa. Hänellä on myös persoonallisuushäiriö minun mielestä. Hän on myös ns. heikkolahjainen, ei ole koskaan pärjännyt älyä vaativissa jutuissa. Peruskoulukin juuri ja juuri suoritettu. Krooninen masennus on alkanut jo murrosiässä ja jatkuu edelleen. Mies odottaa että ratkaisu hänen ongelmiin tipahtaa makuuhuoneen katosta, sillä suurimman osan ajasta hän joko nukkuu tai pelaa koneella.
Järki sanoo että eroa, elä omaa elämääsi, kadut myöhemmin...en vain osaa erota. Jos mieheni tekee itselleen jotain, kannan siitä syyllisyyttä. Haluaisin auttaa, mutta en voi.
Minä koin olevani vastuussa lasten ja nyt ex-vaimostani, yritin kaikkeni heidän eteen kunnes luhistuin henkisesti, Silloin ex:ni löysi uuden paremman miehen. Tuntui kuin kakki mitä olin yrittänyt ja tehnyt, olivat turhaa.
Olen eronnut. Työstin eroa yli viisi vuotta! Ero oli todella helpotus - myös lasten kannalta. Alkoivat jo kysellä lähes päivittäin, ettteikö sitä paperia vieläkään ole viety. Masennus on kulovalkean tavoin leviävä tauti. Etenkään kun ex ei ollut kiinnostunut edes terapiasta. Vasta pari vuotta eron jälkeen sanoi, että on sen aloittanut (kun hänen elämästään ei tullut mitään).
Älä pelkää etukäteen mitään. Jos löydät mukavan miehen, tapaile ja katsele. Elä päivä kerrallaan.
Kävitkö itse terapiassa asian takia? Olen miettinyt pitäisikö minun, lähinnä siitä syystä että välillä mm. tapaamieni miesten (työkavereiden ja muiden) masennuspuheet saavat karvani nousemaan pystyyn. Tuntuu että olen saanut aiheesta tarpeekseni. Ja kuten sanoit, masennus on tosiaan hyvin yleinen - joten pelkään kohtelevani huonosti kanssaihmisiäni.
Olen tosiaan joutunut jo pienenä pärjäämään ja huolehtimaan osin äidistänikin, joka sairastui vakavasti ollessani varhaisteini. Minua pidetään vahvana, iloisena pärjääjänä ja olenkin menestynyt työelämässä hyvin. Vain hyvin harvat ihmiset huomaavat, että sen kaiken "jaksamisen" takana myös minä olen voinut väsyä.
Olen aina yrittänyt olla ns. heikkojen puolella, mutta on hyvin raskasta olla masentuneen kanssa, joka "omaan napaansa kiertyessään" voi käyttäytyä hyvin itsekkäästi ja välinpitämättömästi. Se on kuin kivirekeä vetäisi.
Masennus on tosiaan nykyään hyvin yleinen. Erovaiheessa myös lähisukulaiseni ja kaksi hyvää ystävääni olivat masentuneita. Tuntui että sain kuulla samaa tarinaa joka puolelta. Minun oli pakko viheltää peli poikki, etten olisi itse masentunut. Sanoin etten jaksa nyt kuunnella.
Minua auttoi yleislääkäri, joka puhui selvää järkeä. Hän sanoi etten kohta enää itse jaksa, jos kannan mieheni murheet harteillani. Meillä kaikilla on vain yksi elämä. Ei ole itsekästä jos pitää itsestään huolta ja nauttii elämästään. Toisen murheita ei voi kantaa ja joskus liika empaattisuuskin voi viedä mennessään.
Voi kunpa löytäisin jostakin sen rohkeuden lähteä...
Asiaa vaikeuttaa lapsuudenkotini uskonnollinen vakaumus. Ero on väärin...
Luin kirjoituksesi ja se pisti ajattelemaan entisestäänkin...Miehelläni kaksisuuntainen mielialahäiriö, ollut jo vuosia, nyt lääkkeet terpia, mutta vasta alkuvaiheessa ja itse sairastan vakavaa etenevää neurologista sairautta, ei lapsia. Olen miettinyt jo pitkää yhdessäoloamme, viime vuosi varsinkin tosi raskas mieheni manioineen. Sen seurauksena oma sairautenikin rupesi taas keväällä oireilemaan. Olen vakavasti miettinyt eroa, mutta mielessäni pyörii itsepintaisesti ajatus, ettei sairasta voi jättää (vaikka itsekin oireilee). Tämän lisäksi olen onnistunut sotkemaan raha-asiani, tyhjää oloani olen "helpottanut" ostoksilla ja muutenkin maksanut aina nsuurimman osan menoistamme. Miten saisin tarpeeksi rohkeutta ottamaan uuden suunnan elämälleni? Miettiessäni edellisiäkin miessuhteitani, olen aina "haksahtanut" ongelmaisiin, milloin alkoholiongelmaisiin, milloin muihin terapoitaviin. lapsuuteni ja nuoruuteni ollut hyvä, välit hyvät sukulaisiin, kotona ei koskaan ollut ongelmia.
Masennus ei varmaan "tartu", mutta kyllä vakavat mielenterveysongelmat vaikuttavat koko lähipiiriin lamaannuttavasti. Meillä jäi lapset tekemättä juuri exän sairauden takia - tajusin sen myöhemmin. Tämä oli varmaan suurin syy, miksi ero onnistui. Terapiassa mieheni ns. ymmärsi päästää minut omilleen. Tosin olen jo sen ikäinen, etten niitä lapsia enää ehdi varmaan tehdä.
Eron jälkeen olen kamppaillut vielä sen auttajan roolin kanssa. Jossakin vaiheessa tajusin onnekseni, että minun "roolini" ex-miehelle oli juuri terapeutin rooli. Eli hän valitti vain minulle ja yritti jatkaa sitä eron jälkeenkin. Olen nykyään niin vähän tekemisissä kuin mahdollista.
Kenestäkään ei ole auttajaksi, jos auttajan kuormia kasaantuu liikaa. Siksi "itsekkyys" ei ole paha asia. Tätä koitan jankuttaa itselleni, kun syyllisyys alkaa painaa. On pakko vähän kovettaa itseään, että jaksaisi taas olla pehmeä.
Jos mietit eroamista, koita saada miehesi pariterapiaan. Sinne voit mennä yksinkin.