Vaimollani on toinen. Sain tähän lopullisen varmistuksen pari päivää sitten. Olemme olleet erossa hänen tahdostaan parin viikon ajan. Silloin vain aavistelin, että tähän liittyy joku. Mutta minulle annettiin eroon ihan muut syyt. Asiasta kysyin useampaan otteeseen, mutta mitään ei myönnetty. Enkä varmaan vieläkään tietäisi ellen olisi nähnyt omin silmin. Sen tiedän, että uusi suhde ei ole kestänyt juurikaan tuota paria viikkoa kauempaa.
Tilanne on se, että rakastan vaimoani todella paljon. En osaa kuvitella elämää ilman häntä ja lapsia (jotka ovat hänellä).
Tiedän kuinka hullua tämä on. Minun "kuuluisi" vihata häntä, olla itse tilaamassa eropapereita yms. Jotenkin vain vieläkin elättelen toiveita, että kaikki kääntyisi hyvin. Että voisimme aloittaa kaiken alusta, puhtaalta pöydältä.
Minulla on olo, että kaikki jäi kesken. Kaikki tapahtui niin nopesti ja arvaamatta. Mielestäni meillä meni suht.hyvin ennen näitä tapahtumia...Tämä on niin raastavaa. Mitä minun pitäisi tehdä? En pysty vain tappamaan tunteitani.
Tilanne on se, että rakastan vaimoani todella paljon. En osaa kuvitella elämää ilman häntä ja lapsia (jotka ovat hänellä).
Tiedän kuinka hullua tämä on. Minun "kuuluisi" vihata häntä, olla itse tilaamassa eropapereita yms. Jotenkin vain vieläkin elättelen toiveita, että kaikki kääntyisi hyvin. Että voisimme aloittaa kaiken alusta, puhtaalta pöydältä.
Minulla on olo, että kaikki jäi kesken. Kaikki tapahtui niin nopesti ja arvaamatta. Mielestäni meillä meni suht.hyvin ennen näitä tapahtumia...Tämä on niin raastavaa. Mitä minun pitäisi tehdä? En pysty vain tappamaan tunteitani.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Itse sain vastaavassa tilanteessa neuvon: älä tee heti mitään, anna tunteiden vaan tulla, mutta ei sinun ensi hetkeen tarvitse tehdä mitään. Itse elin alun sokkivaihetta aika pitkään, toivoin että suhde palautuisi ennallaan. Toivoin sitä ehkä oman turvallisuuden tarpeeni ja mukavuuteni vuoksi, jos olen rehellinen. En olisi millään halunut muutosta, en suurta surua jne. Jälkeenpäin ajatellen vasta vihan tunne kasvatti eroon. Sitä ennen kesti pitkään ennen kuin myönsin tappioni ja uskalsin alkaa surra. Päästää irti. Niin kauheta kuin sureminen onkin, se oli huomattavasti helpompaa kuin alun toivon ja epätoivon välillä huojuminen.
Sinulla on paljon avoimia kysymyksiä, joihin aika viimeistään tuo ratkaisun. Puhu tunteistasi ja puhu uudestaan, kirjoita ja kerro, sinulla on siihen oikeus. Saat ne näin jäsenneltyä ja saat niille nimet. Toivon menestystä polullasi. Palaa asiaan uudestaan ja uudestaan, täällä aina joku kuuntelee sinua.
Meitä on PALJON, saman kokeneita. Itse olen jonkun vuoden nyt elänyt omaa "helvettiä". Ainoa syy elää ja uskoa joihinkin rippeisiin elämän jatkumisesta, ovat omat rakkaat lapseni. Ero sattui, se sattui niin järjettömästi, ettei sitä voi sanoilla kuvata. Kipu oli psyykkisesti hirvittävä ja uskokaa tai älkää kipu oli myös fyysisesti todellinen.
Meni toista vuotta, aloin hiljaksiin eheytyä, välillä oli hyviäkin päiviä.... Sitten pamahti, lapset alkoivat puhua nimellä "äidin" uudesta miehestä. Meinasi oksentaa, kärsin aivan valtavasti muutaman päivän.... en pystynyt syömään, ruoka ei maistunut...
Tähän asti olen tukehduttanut tunteeni.... kieltänyt tuntemasta vihaa. Olen vain kaivannut, surrut, tasapainoillut katkeruuden ja "anteeksiannon" välillä........ tiedän jo, ettei näin voi jatkua... Tuhoan elämääni, poltan itseäni loppuun... Miksi? Exällä on uusi suhde, hän on jatkanut elämää, jätti minut kuin tiskirätin...
Olen rukoillut, huutanut, itkenyt ja vaikka mitä.
Olen yrittänyt pakottaa itseni antamaan hänelle anteeksi, "unohtamaan" hänet (no eihän se ole mahdollista), jotta pääsisin elämässä eteenpäin..... mutta ei, valonpilkahdusten jälkeen luhistun aina uudestaan ja uudestaan.......
Olen miettinyt, että laastari-suhde antaisi potkua...., mutta ei, se ei ole minua varten........
En osaa muuta sanoa, kuin et ole yksin, meitä on paljon..... Älä jää yksin, se "tappaa".
Sinun on PAKKO SAADA joku, jolle puhua.... joku, joka kuuntelee sinua.....
Kyllä me tästä vielä nousemme... entistä vahvempina......
Niin... meinasi jo koko vuodotuksen päälle "unohtua"... Olen miettinyt (otsikko), että olisiko sittenkin vihaaminen, VIHAAMINEN OIKEIN ISOLLA JA SEN ILMAISEMINEN OIKEA TAPA PÄÄSTÄ ETEENPÄIN.....????
VIHA JA SEN ILMAISEMIEN EXÄLLE;sattui tai ei, auttaisiko, se "tappamaan" tunteet????? (enkä tietenkään tarkoita mitään fyysistä)???
Onko kellään sellaista kokemusta...??? Niitähän on, niitä erokursseja (Bruce Fisher jne.), miten siellä käsitellään näitä aiheita???
Antakaa mahdollisuus vihata sitä toista, olette sen ansainneet. Sanoilla vihaaminen on aivan jotain muuta kuin teoilla. Eivät sanat vahingoita. keksikää mielessänne mitä julmempia ja roisimpia ilmauksia siitä, joka teille on tuottanut kipua, mutta niin,että lapset eivät kuule. heillä ei ole osaa tässä asiassa. Minä kirjoitin oikein ylös ne termit, eikä se ollut kaunista luettavaa, mutta se etäännytti, ja jossain vaiheessa tuli mukaan koomisiakin piirteitä.
niin ja kesyimmästä päästä oli termi "limainen ja karvaton paskanakki". Aina kun näin hänet toistelin näitä nimiä. Löysin itsestäni oiken sana-akrobaatin. Kumma kyllä ihastukseni määrä väheni mitä enemmän ilmaisuja keksin.
On niin paljon hirveitä asioita jotka vain pyörivät päässä. Kuinka hän voi jättää minut näin, heittää syrjään kuin käytetyn tiskirätin? Riistää lapsilta tutun ja turvallisen isän? Kuinka paljon petosta on mahtunut suhteeseemme..? Miten tässä voi enää koskaan uskoa ihmisyyteen, kun ihminen joka oli vannonut ja vakuutellut ettää ei koskaan tekisi mitään tällaista, tekee kaiken juuri pahimmilla mahdollisilla tavoilla... En vain tahtoisi katkeroitua ja menettää uskoa kaikkeen. Tiedän, että siitä suosta on vaikea enää nousta.
Ehkä se vihan tunne helpottaisi vähän irrottautumisessa..Tavallaan vain haluaisin unohtaa koko ihmisen, sulkea pois maailmastani lopullisesti. Mutta lasten takia on pakko olla yhteydessä eli sekään ei onnistu. Uusi suhde tuntuisi täysin mahdottomalta kun luottamus on taas kerran menetetty. Tunteita ja ajatuksia vain risteilee päässä..
Tässä on se, että tuo uusi suhde ei tule kestämään. Suhde joka rakennetaan noin hataralle pohjalle noin nopeaa ei voi kestää. Tämän tietäminen jopa lohduttaa.
Tulee vielä se hetki kun ex jää ihan yksin ja joutuu kohtaamaan kaikki asiat, itsensä, tekonsa ja niiden seuraukset.
samoja asioita me tässä märehditään. Meitä taitaa olla paljon, mutta olisko sit niin, että tää on kasvun paikka?
Olen paljon lukenut nyt näitä keskustelupalstoja (etsinyt kohtalotoverien tarinoita)... Ei se minua auta, että muihinkin sattuu, mutta "kohtalotoverin" tarinastakin kai voi oppia??
Viime päivinä olen pyöritellyt tuota VIHAA, olisko se väline päästä eroon tuskasta, kaipuusta, katkeruudesta jne. ja aloitta uusi elämä. Joku kirjoitti hienosti, että kuinka paljon voimaa ja vahvuutta se antaa, kun uskaltaa olla vihaamatta.
Luulen, että se on niin. Minä koetan sitä vähän aikaa ainakin. Toivon exälle kaikkea hyvää. täytyypä kirjoitella aikanaan, auttoiko :)
Ajattelin samoin kanssasi, "että tulee vielä se päivä, kun ex....." ja sanoinkin sen hänelle kun jätti minut. Mut lopulta toivon hänelle kaikkea hyvää. Olihan hän minulle elämäni tärkein ja rakkain ihminen... Haluan, ett hän saavuttaa sen, mitä minun kanssa ei onnistunut tavoittamaan...
Tosiaan hetkellisenä tunnetilana kantaa hieman eteenpäin, mutta pitemmän päälle siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta en myöskään voi toivoa exälle mitään hyvää suhdetta uuden kanssa, en sen jälkeen millä tavalla hän asiat hoiti. Enemmänkin voisin vain sulkea hänet elämästäni, ajatuksistani. Ja toivoa hänen itsensä takia, että oppisi elämästä yhtä ja toista. Lopulta tällaiset teot aina palaavat tekijälleen. Usein kahta kauheampina.
Kyllä se tietyllä tavalla lohduttaa, kun lukee näitä palstoja ja huomaa että ei todellakaan ole yksin tällaisessa tilanteessa. Ja nimenomaan se, että voi oppia toisten kokemuksista varsinkin niiltä jotka ovat jo pidemmälle selvinneet..
Kirjoita toki auttoiko sinua tuollainen lähestymistapa asiaan. Kirjoituksestasi tuntuu, että olet jo aika hyvin päässyt eteenpäin:) Jaksamista jatkoonkin.
Itse yritän nyt ensin kunnolla sisäistää tapahtuneet ja katson jatkoa sitten..kunhan tämä ei vain tästä enää pahenisi.
Yes, palataan asiaan.....
Terve kiukku on ehkä parempi ilmaisu kuin viha. Viha tarkoittaa liikaakin takerumista tuohon myös itseä tuhoavaan tunteeseen. Masennuksen yksi syy on sisäänpäin käännetty viha. En toki tarkoita tätä sitä, että viha tulisi kohdistaa toiseen, vaan sitä, että ei ylenmäärin syytä itseään tapahtuneesta. Kiukusta tulee mieleen Pikku Myy. Jotain sellaista voimaa, kykyä ja rohkeutta puolustaa myös itseään tarvitsemme monesti elämässä. Pikku Myy seisoo aina jaloillaan, on suora vaan ei tahditon. Kunpa voisimme kaivaa itsestämme esiin tämä Pikku Myy voiman. Häntä ei ole tukahdutettu kiltin ihmisen kaapuihin, ei sanottu lapsena "Ole kiltisti, niin hyväksymme sinut". Meidän pitäisi olla kilttejä itsellemme arvostamalla itseämme.
Moron,
aikaa tässä ei nyt ole mennyt kuin päivä, mutta olen mielessäni peilaillut asioita taaksepäin, sinne menneille vuosikymmenille (ja märehtinyt näitä asioita siis nämä ero-vuodet lukemattomia öitä).
Paljon olis aihetta vihalle ja katkeruudelle exää kohtaan. Muistan, kuinka hyytävän kylmä hän oli, ei koskaan osoittanut tunteitaan. Ihminen, joka oli täysin kyvytön empatiaan... hyytävän kylmä ihminen, se hän oli. Täysin kiittämätön ja muiden tunteista välittämätön ihminen, joka osasi loukata toista ihmistä ilman, että edes ymmärsi niin tehneensä. Näin minä sen koin ja niin minulle muutamat ihmiset ympärilläni totesivat. (kyllä hänessä oli paljon hyviäkin puolia, kaikenkaikkiaan hän on hyvä ihminen, samanlailla virheillä varustettuna, kuin me kaikki muutkin..)
Joka hetki, mitä nyt tässä vaiheessa pystyn olemaan vihaamatta, vahvistaa minua ja antaa voimaa seuraavaan "mutkaan". Kyllä se niin on. Varmaan eroamiseen kuuluu VIHAN vaihe..... Pitkitinkö omaa eroprosessiani, kun en antanut lupaa itselleni VIHATA ja LUJAA... todennäköisesti kyllä....
Näin tässä vaiheessa, minä jatkan vihaamatta ja koen voivani taas hieman vahvemmin....
Olen itse kesän aikana eronnut. Miehellä jo uusi nainen. Kahlaan tunteita läpi edestakaisin. Alkuun kielsin kaiken, nyt vihaan, kaipaan, suren, välillä tekisin mitä vain saadakseni hänet takaisin.
Olen lukenut Bruce Fisherin kirjaa - jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy.
Kirjassa juuri puhutaan aiheesta viha ja sen tunteminen. Viha kuuluu eroon mutta se on täysin eri asia kuin aggressiivinen käyttäytyminen.
Vihan tunteminen on täysin ok koska se aikaansaa irrottautumista suhteesta.
Suosittelen kirjaa kaikille eronneille.
No niin, varansin juuri tuon -jälleenrakennus- kirjan kirjastosta. Täytynee lukea, kun se niin kovin usein on esillä näillä keskustelupalstoillakin.
Tuosta vihan tunteesta, mistä olen tällä nimimerkillä kirjoittanut, niin minkäänlaisia aggressioita en itse edes ajatellut. En nyt satu olemaan millään tavalla aggressiivinen ihminen.
KesäEro :lle sanon, että on ehkä hyvä, että tiedät miehesi uudesta suhteesta jo. Minulla meni eron eka vuosi, ennen kuin exän "uudet miehet" tuli ilmi. Siihen asti exä vakuutteli kovasti, ettei eroon liittynyt "kolmansia" ja se sai jotenkin minut sellaiseen (typerään) luuloon, että jos jään vain paikalleni, saattaisi asiat vielä korjaantua...., vaikka samalla kielsin itseltäni enää ajatustakaan "paluuseen vanhaan)...
Nyt exän uuden suhteen tiedostettuani, minun on taas hieman helpompi nousta "suosta" ja ottaa ensiaskeleita uudessa elämässä....
Vaihdellaan (koko kirjoittajaporukalla) ajatuksia, niin ei tarvi yksin murehtia...
Tosiaan vaihtelee laidasta laitaan. Tämä on taas sellainen päivä joka alkoi järjettömällä kaipauksella ja surulla. Inhottavaa kun näkee unta jossa kaikki on hyvin ja kun herää niin muistaa taas raadollisen todellisuuden. Mitähän alitajunta noilla unillakin yrittää viestittää?
Minulla tilanne on siinä erilainen kuin nimim."hae apua", että minut jätettiin toisen takia. Näin ainakin olen ymmärtänyt. Kysymyksiä on edelleen paljon ja vastauksia niihin en varmaan saa kuin vasta ajan kanssa.
Pitäisi kai vain yrittää jatkaa eteenpäin, vaikka jotenkin (naiivisti?) kuvittelen / toivon, että palaisimme vielä yhteen. Että ei kaikkea voi vain rikkoa hetken huuman takia. Mutta..näitäkin tapauksia tuntuu olevan niin paljon, lähdetään yht'äkkiä toisen matkaan. Ja kärsivä osapuoli jää usein pelkäksi kysymysmerkiksi.
Tasapainottelen kaipuun ja tilanteen "hyväksymisen" välillä..
Luulisin, ettei meidän tilanne välttämättä niin paljoa toisistaan poikkea..., minä olin vaan sinisilmäisempi ja pidempään "huijattavissa".... pääsi toinen vielä "rahastamaan"..., eron jälkeenkin.
Se nyt ei tietenkään ole tärkeää, onko sama vai eri kohtalo. Jokaisen meistä tuska ja suru on ainutlaatuinen ja "juuri itselle" se raskain. Ehkä meidän pitäis ammentaa voimaa toistemme ajatuksista ja sitä kautta rikastuttaa omaa tulevaamme.
"vaikka jotenkin (naiivisti?) kuvittelen / toivon, että palaisimme vielä yhteen".......
minä en ole mikään sinua neuvomaan, mutta kauanko jaksat "odottaa"?? Kauanko voimasi riittää surun ja ikävän kantamiseen?? Kun aikaa on kulunut, oletko sittenkään valmis ottamaan häntä takaisin?? Jos jäät suremaan itsesääliin (niinkuin minä tein), etkä anna itsellesi mahdollisuutta eheytyä, niin saatko enää itseäsi kuntoon, kun voimat todella loppuu?? Ja ei hän kai ole takaisin palaamassa??
Vai voisitko jatkaa elämää, paljon oppineena, uutena ihmisenä??
Itse olen nyt päättänyt, että kävi mitä kävi, niin yhden oven olen takanani nyt sulkenut. Ovet edessä on avaamatta, mutta jos sieltä tutut kasvot näkyisi, toivottaisin exälle hyvää ja onnellista loppuelämää ja sulkisin sen oven.
Nyt vaan hiljakseen ovia aukomaan....
Tsemppiä sinulle. (älä jää yksin)
Järki sanoo, että unohda petollinen ex. Jatka elämääsi suuria kokemuksia rikkaampana ja vahvempana. Anna itsellesi mahdollisuus mennä eteenpäin..
MUTTA, tunteet taas ovat sitä mieltä, että meidän kuuluisi palata yhteen, minun paikkani on siellä missä perhe on. Rakastamani ihmisen rinnalla...
Toisaalta järki myös sanoo, että jotta kaikki voisi onnistua niin pitäisi tehdä valtava työ (myös ulkopuolisen auttamana) ja luottamus olisi vaikeaa (jos ei melkein mahdotonta) rakentaa uudestaan..
Tuossa olet oikeassa, että odottaminen ja toiveajattelu pidemmän päälle vain söisi voimia. Ja pettymykset todennäköisesti vain seuraisivat toisiaan niin kauan kunnes lopulta todella tajuaa päästää irti..Siinä vaiheessa olisi jo niin henkisesti loppu, että kaikki olisi paljon vaikeampaa kuin nyt.
No, ehkä vain annan tunteiden tulla ja mennä (terveen ihmisen merkki, että niitä on ;)...Ei niitä taida karkuunkaan päästä.
Kiitos kannustuksesta! Tästä todella on hyötyä, kun saa jakaa ajatuksiaan muiden saman kokeneiden kanssa.
Moi taas,
taas ollaan yhtä päivää "rikkaampia"... Tiedän nyt entistäkin varmemmin, että viha ei minua paranna, mutta anteeksianto (ja hiljakseen unohtaminen) vahvistaa...
Minullekin aiemmin sanottu (alan uskoa siihen) -KAIKELLA TÄLLÄ ON TARKOITUKSENSA-... se ei auttanut synkimpinä surun hetkinä, mutta päivä päivältä alan uskoa siihen hieman enemmän....
Olen hiljakseen selviämässä tästä ilman "laastarisuhteita", ilman "kostoa" ja ilman "vihaa" ja niin, niin paljon vahvempana...., tiedän sen, vaikka työtä on vielä paljon jäljellä....
Aika ajoin vielä ajattelen (exästä), että "edestäs löydät" ja niin edelleen.., mutta nyt osaan jo laittaa kädet ristiin hänen puolesta. Olihan hän pitkään "minun kaikkeni" ja edelleen lasteni äiti.... Satuttaisin lopulta itseäni, jos tälle pahaa toivoisin....
Aloittajalle toivota tsemppiä ja jaksamista.... Sanon sen yhä uudelleen ja uudelleen, älä jää yksin, "se tappaa", minä tein niin ja eheytyminen alkoi ihan liian myöhään, mutta vielä minä "nousen"... JA SINÄ MYÖS!!
Tästä saat erotuskiisi hyvän neuvon.... (laitan hyvän kiertämään, kun minua neuvottiin mitä kannattaisi varoa, erokriisissä): "ÄLÄ TEE ITSE MITÄÄN; MIKÄ EI TUNNU SINUSTA ITSESTÄSI OIKEALTA"
Palataan, ja voimia sinulle
Terve.
Mulla taas on nyt alkanut tulemaan vihan ja inhon tunteita (erosta reilu pari viikkoa)
mutta samalla on nämä kaipaukset surut, kysymykset MIKSI?
Sen olen päättänyt, että annan tunteiden tulla ja mennä. On kai hyvä, että ihminen käy reilusti läpi joka vaiheen eron jälkeen. Ei yritä tukahduttaa tunteitaan.
Nyt alkanut v****aan nämä käytännön asioiden hoitamiset. Kaikki on näköjään viimeiseen asti minun vastuulla/tehtävä. Mikäs siinä kun hän voi jatkaa elämäänsä "siellä" niinkuin ennenkin. Minun on taas "koko elämä" laitettava uusiksi. Pistää vihaksi tämäkin.
Jos haluan lohduttautua, niin yksi ajatus on tällainen; Tiedän, että ex ei tule koskaan saavuttamaan tämän nykyisen "salamaihastumisensa" kanssa samaa mitä meillä oli. Ei sellaista rakkautta synny joka suhteeseen. Ja niinkuin on tosiaan hyvä sanonta: "minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.."Se pitää paikkaansa. Selvittämättömät sotkut menneisyydestä on AINA kohdattava jossain vaiheessa. Niinpä minäkin käyn tämän painajaisen kerralla loppuun tunteineen kaikkineen parhaan kykyni mukaan. Antaakseni tulevaisuudelle mahdollisuuden.
Että tällaisia tuntemuksia tänään. Huomenna voi olla taas jotain uutta.
onnistumisia myös edelliselle polullaan!
Tuttu tunne -ylämäkeä ja alamäkeä-.... onneksi ne edes ajanmyötä loivenevat....
Itse muistan kun ajattelin että miten ikinä maailmassa exä pystyi jatkamaan elämäänsä "ihan niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan"... itse asiassa jatkoi asumista kodissani, ilman senkummemppia lähtövalmisteluja, vaikka oli jo tehyt asuntokauppojakin.... (ero siis oli jo tosiasia).. Vasta, kun lopulta pakotin, keskittyi hän siihen lähtöönkin.... oli painajaismaista aikaa...
Vaikka minä en toivo omalle exälle pahaa (enkä muillekaan), niin kyllä me kaikki saamme ansiomme mukaan, ennemmin tai myöhemmin... ja kaikella tällä on tarkoitus..... noihin ajatuksiin uskon...
Hyvä kun kirjoiti vähän, olin funtsinut, miten sinulla menee...
tsemppiä.....
Kaikki tuntuu niin toivottomalta, lopulliselta. Tässä on tapahtunut sellaisia asioita, että viimeinenkin toivo yhteen palaamisesta on mennyt. Sitä minä olen toivonut koko ajan sisimmässäni, vaikka en ole kunnolla myöntänyt itselleni. En todellakaan osaa päästää irti, tuskin koskaan. Rakastan vain vielä niin paljon häntä. Tahdon vain perheeni takaisin!! En pysty elämään ilman heitä, en halua. Miksi en saanut pitää heitä? Miksi en saanut pitää tärkeintä asiaa elämässäni?
Perkele, ehkä olen heikko kun en voi unohtaa. Toisille tuntuu olevan niin helppoa vain jatkaa elämäänsä eron jälkeen...
Sanokaa mikä tässä kantaisi eteenpäin, kun tuntuu että ei ole voimia eikä edes halua jatkaa "uutta" elämää?
Kai se on naiivia uskoa "todelliseen rakkauteen", tai ainakin että saisi sellaista joskus osakseen. Täällä pitäisi vain kovettaa itsensä ja olla häikäilemätön ihmis-suhteissa jotta pärjäisi. Syö tai tule syödyksi. Minusta ei ole sellaiseen. Ei se ole oikeata ihmisyyttä..
Yhden loppu on "toisen alku".... Usko pois, koin painajaismaisen eron... monet kirjoituksesi ovat "kuin minun", sattuipa eron aikaan toinenkin tragedia, mikä on vähintään eroon verrattavissa...
Sekin on tuttu tunne, että "miten toisen on niin helppo jatkaa....", mutta ei se ole, ennemmin tai myöhemmin toinen käy omat tuskat ja taistelut läpi.... Ehkä seuraavan eron aikana, kun ymmärtää mitä sinussa menetti.... (älä silti toivo hänelle pahaa...., toivo parasta..., saat siitä lopulta voimaa...)
Viimeiset lauseesi ovat viisaita..... älä "koveta" itseäsi... (todellisuudessa heikentäisit)...., anna anteeksi, se tekee sinusta vahvemman..... Minä olen nyt oppinut (olin tyhmä kun kesti näin kauan), haen apua, tukea, menen jopa psykologin puheille...., minä joka en olisi ikinä uskonut, että heistä olisi mitään apua...... Turhan monta vuotta "kidutin" itseäni....., nyt haen apua...
Olen huomannut, että kun myönsin itselleni, että yksin en jaksa, niin jo siitä sain valtavasti "voimaa"....
Sen vielä sinulle sanon: "älä jää yksin"
Kirjoittelehan, mitä sinulle kuuluu.......
Elän omia tunteitani, kun luen tarinaasi. Haluaisin tietää miten selviän, etenet. Sanojesi mukaan nousee omia muistikuvia mieleeni, pahinta on ollut, kun ei saa otetta mistään eikä vastauksia avaruuteen heitetyille kysymyksille. Mutta täällä on muitakin kuuntelemassa, onneksi. En ole yksin suruni kanssa.
jäin siihen typerään luuloon että jos jään paikalleni asioita miettimään exä saattaakin tulle takaisin. Mies jätti minut kesäkuun alussa, kun pitkä suhteemme oli hänen mielestään onneton ja rakkautta vailla. Vaikka itseasiassa kaikki oli kunnossa. Olen sen nyt jälkeenpäin häneltä itseltään kuullut että ei ollut mitään syytä erota. Naista ei hänellä silloin ollut kuulema kuvioissa eikä sellaista haluakaan enää, haluaa olla ja mennä vailla sitoumuksia. Minähän uskoin tähän löpinään. Kunnes tänään sain kuulla että viikonloppu meni Tampereella uuden naisen leivissä, voi jumalauta!!!!! Ei sillä että se minulle kuuluu enää millään tavalla, mutta että ihminen inttää että ei halua itsellen enää naisia tai suhteita kehitellä. Mitä paskaa puhunut koko ukko, selkärangaton paska, nyt tuntuu noita vihansekaisia ajatuksia häneen kohdistuvan paljon!!!
Olin jo aika hyvin eroprosessia saanut vietyä eteenpäin ja juuri kun olin nousemassa suon laidalle, exä alkoi pitää yhteyttä ja änkääntyä kylään. Takaraivossa soi hälytyskellot mutta joku hoki päässä että hei se saataa tulla takaisin, kunnes nytten tuli iski vasten kasvoja; hei mulla on nainen uus kuvioissa... Nyt tuntuu että koko prosessi pitää aloittaa sierltä itkusuosta ja miettiä kaikenlaista paskaa itsestään miksi ei riittänyt, kelvannut ja miksi ihminen valehtelee toiselle ja loukkaa tuolleen. Mutta uskon selviäni joku päivä se taas alkaa suo kuivia, katkaisen vain yhteydet exään kokonaan ensin.
Samassa veneessä olen.
Suhteeni päättyi kaksi viikkoa sitten siihen että ukko jäi kiinni pettämisestä ja valehtelusta.
Sekavia tunteita on ollut ja mulla sama en oikeen osaa olla vihainen..olen ihan tyhjä sisältä..
Haluttaisi sanoa niin paljon hälle mutta kun ei voi luottaa eihän suhteella ole mitään pohjaa.
Akan voi nakata vain pois kuin rikkinäisen käsineen..mutta tunteitani en voi heittää.
Nyt kuulemma katuu jne mutta ei paljoa lohduta.
Olkoon onnellinen mutta epäilen et ku 52v mies toimii noin on aika hukassa ittensä kanssa .
Moikka taas.
Nyt tiedän, pari vuotta se otti. Tarvitsen apua. Olen varannut ajan psykologille, ilmottautunut eroryhmään ja nyt se alkaa !!
Ensimmäistä kertaa vuosiin on sellainen olo, että tästä vielä noustaan. Matka on varmasti pitkä ja alamäkiä tulee, mutta periks en anna..
Tsemppiä teille kaikille ja älkää koskaan luovuttako ja hakekaa apua ajoissa
Toivon teille vielä paljon iloa ja onnea elämään....
Ps. uskokaa pois, tällä kaikella on tarkoitus....., joskus sen "näkeminen" on vaan niin kovin vaikeaa...
Exälle toivotan kaikkea hyvää ja itse alan ELÄÄ
Puolestasi. Hienoa, että olet päässyt noin paljon eteenpäin!! Luultavasti minullakin on vielä pitkä matka edessä että joskus voisin päästä tuohon samaan tilanteeseen.
Tällä hetkellä en edes halua mitään ulkopuolista apua..Toivon vain, että kaikki kääntyisi taas hyvin...Tästä on tainnut jo kehittyä pieni pakkomielle minulle.
Sairainta on, että en voi tehdä mitään, vain odottaa...Mitä?
En jaksa nyt kirjoittaa enempää..voikaa hyvin.
Kiitos että iloitset puolestani...
Olen minä päässyt eteenpäin (olen samalla vielä ihan romuna), mutta nyt uskon, että elämä voittaa..., onhan tässä mennyt pari vuotta.....
Pitkä on ollut matka, eikä se olisi varmaan ollut oikeinkaan "heti" alkaa toipua....
Pari vinkkiä (perheellinen olit sinäkin?):
jos lapset ovat sinulle tärkeitä (niinkuin varmasti ovat), älä ikinä luovu heistä...
Jos olet kunnollinen vanhempi ja eron syynä ei ole joku ihan selkeä syy sinussa (väkivalta, pettäminen tms.), niin taistele oikeudestasi lapsiin ja vanhemmuuteen kaikin keinoin, äläkä ikinä anna periksi..... Siinä pitää kuitenkin huomioida, että lapsia pitää suojata kaikin mahdollisin keinoin (lisä)vahingoilta.... pelkästä erosta niitä tulee lapsille ihan riittävästi.
Huoltajuus, arki lasten kanssa, siitä saa(n) valtavasti voimaa, vaikka se on kovin raskastakin...
Toinen vinkki: (tämän sain itse aikanaan) "älä tee mitään, mikä ei tunnu sinusta oikealta".... Kun sinulla on tietyt moraaliset arvot, noudata niitä, älä riko "moraaliasi", toiselle kostamisen takia.... Jos exäsi hyppii uusiin suhteisiin, niin älä itse tee niin, jos se ei ole sinusta oikein.... Elä itseäsi varten, ja omia arvojasi kunnioittaen....
Niin ja vielä, aivan romuna vielä olen itsekin...., mutta nyt on tullut siten valoa tunnelin päähän, että ymmärrän, "ettei elämä vielä tässä ole"......... ja tiedätkö...., olen nyt hakenut apua.....
Jatka "arkeasi" nyt, vaikka olis kuinka raskasta... tulee päivä, kun päätät tarvitsevasi apua....., niin silloin toipumisesi alkaa
ET OLE YKSIN!!!!! TSEMPPIÄ!!!!!