Voiko lapsi korjata

mutta haluaisin myös omakohtaisia kokemuksia sellaisilta, jotka ovat saaneet lapsen vaiheessa, jolloin suhde on ollut enemmän tai vähemmän huonossa jamassa.
Onko tällaisia?

Ymmärrän tietysti, että monikaan ei yritä lasta jos suhde ei toimi (mutta jos on esim. käynyt 'vahinko').

miten suhteen on käynyt lapsen syntymän jälkeen?

aloittaja kirjoitti:

mutta haluaisin myös omakohtaisia kokemuksia sellaisilta, jotka ovat saaneet lapsen vaiheessa, jolloin suhde on ollut enemmän tai vähemmän huonossa jamassa.
Onko tällaisia?

Ymmärrän tietysti, että monikaan ei yritä lasta jos suhde ei toimi (mutta jos on esim. käynyt 'vahinko').

miten suhteen on käynyt lapsen syntymän jälkeen?

kun lapsi oli 3kk.

aloittaja kirjoitti:

mutta haluaisin myös omakohtaisia kokemuksia sellaisilta, jotka ovat saaneet lapsen vaiheessa, jolloin suhde on ollut enemmän tai vähemmän huonossa jamassa.
Onko tällaisia?

Ymmärrän tietysti, että monikaan ei yritä lasta jos suhde ei toimi (mutta jos on esim. käynyt 'vahinko').

miten suhteen on käynyt lapsen syntymän jälkeen?

Olimme 10 vuotta yhdesssä lapseni isän kanssa, niistä viisi naimisissa. Lasta ei alkanut kuulua riitaisaan liittoon, joten hakeuduin lapsettomuustutkimuksiin ja lapsi saikin alkunsa hormonihoidolla. Olin onnellinen tulokkaasta ja ajattelin, että nyt kaikki muuttuu hyväksi. Kävikin päinvastoin, oli pakko erota, kun lapsi oli kaksi-vuotias. Yhteiselämästä ei tullut enää mitään, mies ei osallistunut lapsen hoitoon muuten kuin sanomalla, että hoida äpäräs itse. Hän oli myös yltiömustasukkainen, vahti verhonraossa kun tulin töistä, etsi ja kaivoi roskiksia myöten löytääkseen merkkejä vieraista miehistä.

Niin eipä se sitä suhdetta korjaa, meille ero tuli kuitenkin kun lapsi oli reilu vuoden. Luultiin kanssa, että suhde siitä kun on yhteinen asia minkä takia yrittää. Eipä auttanut, tietenkin olen todella onnellinen lapsesta hän oli toivottu ja haluttu, mutta yhdessä ei meitä pitänyt. Kyllä asiat täytyy muulla tavalla saada korjattua kuin lapsella. Aina kun ei se yrittäminenkään riitä kuitenkaan asioita korjaamaan, elämä vain on niin ihmeellinen asia.

ero tuli kuitenkin kirjoitti:

Niin eipä se sitä suhdetta korjaa, meille ero tuli kuitenkin kun lapsi oli reilu vuoden. Luultiin kanssa, että suhde siitä kun on yhteinen asia minkä takia yrittää. Eipä auttanut, tietenkin olen todella onnellinen lapsesta hän oli toivottu ja haluttu, mutta yhdessä ei meitä pitänyt. Kyllä asiat täytyy muulla tavalla saada korjattua kuin lapsella. Aina kun ei se yrittäminenkään riitä kuitenkaan asioita korjaamaan, elämä vain on niin ihmeellinen asia.

tuota samaa sitä olen ajatellut, että olisi se yhteinen päämäärä sitten se lapsen saaminen/ja kasvatus. Koska en nyt pidä ihan mahdottomana etteikö se voisi lähentää... silloin ei varmasti tuijotettaisi vain sitä omaa napaa, että kun minä haluan sitä ja toinen haluaa tuota..
jos se lapsen saaminen opettaisi kumpaakin vähän joustamaan asioissa.

Ja toisi muutenkin iloa ja yhteistä tarkoitusta elämään... kun välillä sitä toivoisi että pitkä suhde kun takana, että josko vielä sittenkin yritettäisiin yhdessä.

Ja kun se uuden kumppanin löytäminenkään ei ole yhtään varmaa. On tullut jotenkin pelko että lapsi jää saamatta....

moni kun tekee nykyään ihan yksinkin lapsen, mutta itseä nyt ei kauheasti houkuta joku keinohedelmöitys tai muu vaihtoehto. Siksi sitä jopa ajattelee, että vaikkemme yhdessä pysyisikään, niin josko silti voisimme saada lapsen (kun sen varmasti parhaamme mukaan hoitaisimme, joko yhdessä tai erikseen)

Ehkä tämä on ihan typerää ajatella näin.

mutta en minä todellakaan ole raskaana, eikä edes yritetäkään vielä. (tosin tuntuu kyllä mahdottomalle että miten sitä raskaaksikaan tulisi kun seksiä ei juuri ole...huoh. no se olisi pitkällisen keskustelun paikka jos oikeasti alkaisimme yrittää.) halusin vain tänne kirjoittaa jos jollakin olisi kenties kokemuksia.

Miten sinulla sen lapsen hoito on mennyt, oletteko saaneet lapsen isän kanssa sovittua asioista sovussa??

aloittaja kirjoitti:

tuota samaa sitä olen ajatellut, että olisi se yhteinen päämäärä sitten se lapsen saaminen/ja kasvatus. Koska en nyt pidä ihan mahdottomana etteikö se voisi lähentää... silloin ei varmasti tuijotettaisi vain sitä omaa napaa, että kun minä haluan sitä ja toinen haluaa tuota..
jos se lapsen saaminen opettaisi kumpaakin vähän joustamaan asioissa.

Ja toisi muutenkin iloa ja yhteistä tarkoitusta elämään... kun välillä sitä toivoisi että pitkä suhde kun takana, että josko vielä sittenkin yritettäisiin yhdessä.

Ja kun se uuden kumppanin löytäminenkään ei ole yhtään varmaa. On tullut jotenkin pelko että lapsi jää saamatta....

moni kun tekee nykyään ihan yksinkin lapsen, mutta itseä nyt ei kauheasti houkuta joku keinohedelmöitys tai muu vaihtoehto. Siksi sitä jopa ajattelee, että vaikkemme yhdessä pysyisikään, niin josko silti voisimme saada lapsen (kun sen varmasti parhaamme mukaan hoitaisimme, joko yhdessä tai erikseen)

Ehkä tämä on ihan typerää ajatella näin.

mutta en minä todellakaan ole raskaana, eikä edes yritetäkään vielä. (tosin tuntuu kyllä mahdottomalle että miten sitä raskaaksikaan tulisi kun seksiä ei juuri ole...huoh. no se olisi pitkällisen keskustelun paikka jos oikeasti alkaisimme yrittää.) halusin vain tänne kirjoittaa jos jollakin olisi kenties kokemuksia.

Miten sinulla sen lapsen hoito on mennyt, oletteko saaneet lapsen isän kanssa sovittua asioista sovussa??

ei se pääasia tässä olisi se, että saisimme suhteemme korjattua lapsen avulla, vaan se olisi vain ylimääräistä plussaa jos se korjaantuisi. Se lapsi olisi se pääasia.

kun biologinen kello kai se tikittää jo, ja tuo mieskään ei pistäisi pahaksi omaa lasta. Siis jonkinlainen käytännöllinen ratkaisu pulmaan, että kumpikin saisi sen toivomansa lapsen (jos se suodaan).... ja plussana tietysti sitten se mahdollinen suhteenkin parantuminen.

Saattavathan nämä ajatukset olla ihan älyttömiä jonkun mielestä.... mutta kirjoittelin nyt kaikki mitä olen ajatellut. Saa vapaasti haukkuakin jos siltä tuntuu....

että.. kirjoitti:

ei se pääasia tässä olisi se, että saisimme suhteemme korjattua lapsen avulla, vaan se olisi vain ylimääräistä plussaa jos se korjaantuisi. Se lapsi olisi se pääasia.

kun biologinen kello kai se tikittää jo, ja tuo mieskään ei pistäisi pahaksi omaa lasta. Siis jonkinlainen käytännöllinen ratkaisu pulmaan, että kumpikin saisi sen toivomansa lapsen (jos se suodaan).... ja plussana tietysti sitten se mahdollinen suhteenkin parantuminen.

Saattavathan nämä ajatukset olla ihan älyttömiä jonkun mielestä.... mutta kirjoittelin nyt kaikki mitä olen ajatellut. Saa vapaasti haukkuakin jos siltä tuntuu....

sitä haukumaan ihmistä, joka oikeasti miettii vaikeita asioita. Tuli itselle vaan vähäsen sellainen olo, että mielessäsi on liikaa JOS-sanoja, jotta aika olisi kypsä lapselle. Jos opettaisi, jos korjaisi... Entäs jos ei? Entä, jos lapsen syntymä korjauksen sijaan kärjistääkin kaikki ongelmanne räjähtämispisteeseen, ettekä voisi sietää toisianne sen jälkeen? Seurauksena huoltajuusriitaa ja muuta sotkua - kaikkea muuta kuin leppoisaa lapsiperheen elämää. Sorry, että maalailen piruja seinille - mutta elämä ei mene "niin kuin saduissa", kuten itsekin olet jo huomannut.

aloittaja kirjoitti:

tuota samaa sitä olen ajatellut, että olisi se yhteinen päämäärä sitten se lapsen saaminen/ja kasvatus. Koska en nyt pidä ihan mahdottomana etteikö se voisi lähentää... silloin ei varmasti tuijotettaisi vain sitä omaa napaa, että kun minä haluan sitä ja toinen haluaa tuota..
jos se lapsen saaminen opettaisi kumpaakin vähän joustamaan asioissa.

Ja toisi muutenkin iloa ja yhteistä tarkoitusta elämään... kun välillä sitä toivoisi että pitkä suhde kun takana, että josko vielä sittenkin yritettäisiin yhdessä.

Ja kun se uuden kumppanin löytäminenkään ei ole yhtään varmaa. On tullut jotenkin pelko että lapsi jää saamatta....

moni kun tekee nykyään ihan yksinkin lapsen, mutta itseä nyt ei kauheasti houkuta joku keinohedelmöitys tai muu vaihtoehto. Siksi sitä jopa ajattelee, että vaikkemme yhdessä pysyisikään, niin josko silti voisimme saada lapsen (kun sen varmasti parhaamme mukaan hoitaisimme, joko yhdessä tai erikseen)

Ehkä tämä on ihan typerää ajatella näin.

mutta en minä todellakaan ole raskaana, eikä edes yritetäkään vielä. (tosin tuntuu kyllä mahdottomalle että miten sitä raskaaksikaan tulisi kun seksiä ei juuri ole...huoh. no se olisi pitkällisen keskustelun paikka jos oikeasti alkaisimme yrittää.) halusin vain tänne kirjoittaa jos jollakin olisi kenties kokemuksia.

Miten sinulla sen lapsen hoito on mennyt, oletteko saaneet lapsen isän kanssa sovittua asioista sovussa??

"silloin ei varmasti tuijotettaisi vain sitä omaa napaa, että kun minä haluan sitä ja > toinen haluaa tuota.. Ja toisi muutenkin iloa ja yhteistä tarkoitusta elämään..."

Sinä ajattelet noin. Mies luultavimmin ei ajattele noin.

"Siksi sitä jopa ajattelee, että vaikkemme yhdessä pysyisikään, niin josko silti voisimme saada lapsen"

Täysin järjetön ajatus. Ei tuollaiselle pohjalle kannata lasta hankkia.

ero tuli kuitenkin kirjoitti:

Niin eipä se sitä suhdetta korjaa, meille ero tuli kuitenkin kun lapsi oli reilu vuoden. Luultiin kanssa, että suhde siitä kun on yhteinen asia minkä takia yrittää. Eipä auttanut, tietenkin olen todella onnellinen lapsesta hän oli toivottu ja haluttu, mutta yhdessä ei meitä pitänyt. Kyllä asiat täytyy muulla tavalla saada korjattua kuin lapsella. Aina kun ei se yrittäminenkään riitä kuitenkaan asioita korjaamaan, elämä vain on niin ihmeellinen asia.

tarkemmin, miten teillä nuo asiat sujuivat eron jälkeen? hoitaako exäsi myös lasta... riitelettekö? sujuiko eropäätös sovussa? miten pärjäät yksin lapsen kanssa?

täällä kun jotkut maalailevat toden teolla piruja seinille.

aloittaja kirjoitti:

tarkemmin, miten teillä nuo asiat sujuivat eron jälkeen? hoitaako exäsi myös lasta... riitelettekö? sujuiko eropäätös sovussa? miten pärjäät yksin lapsen kanssa?

täällä kun jotkut maalailevat toden teolla piruja seinille.

Ymmärrätkö sinä yhtään, kuinka älytöntä on suunnitella lapsentekoa ja eroa yhtä aikaa?

Olen käärmeissäsi saamistasi varoittavista vastauksista, mutta ainahan lapset ja lapsenmieliset ottavat vähän nokkiinsa, kun kielletään työntämästä sukkapuikkoa pistorasiaan ja leikkimästä leipäveitsellä. Saatat olla ihan täysi-ikäinen, mutta sinulla on kyllä paha putkiaivokohtaus meneillään. Mene ruotimaan asiasi ammattiauttajan luokse - se, että miehesi ei lähde mukaan, ei ole ongelma, koska sinä näytät olevan se aikuisen ulkopuolisen apua kaipaava osapuoli.

Oman itsesi ja tulevan ex-miehesi vuoksi toivon, että teistä jompikumpi on steriili. Kahdesta tyhmästä päästä kärsii muuten kokonainen kolmas ihminen.

aloittaja kirjoitti:

tarkemmin, miten teillä nuo asiat sujuivat eron jälkeen? hoitaako exäsi myös lasta... riitelettekö? sujuiko eropäätös sovussa? miten pärjäät yksin lapsen kanssa?

täällä kun jotkut maalailevat toden teolla piruja seinille.

Ymmärrätkö sinä yhtään mitä olet tekemässä? Suunnittelet lapsentekoa ja avioeroa samaan aikaan!

Sinulla on paha putkiaivokohtaus meneillään. Olet käärmeissäsi saamistasi varoittelevista vastauksista aivan samalla tavalla kuin lapsi, jota kielletään työntämästä sukkapuikkoa pistorasiaan. Sinulle on sanottu usein ja selvästi, että ei siitä mitään hyvää seuraa, mutta sinä vain tahdot kokeilla, koska on joku muukin ehkä joskus selvinnyt sähköiskusta ihan hengissä.

Mene ammattiauttajalle ruotimaan elämäntilannettasi ja suunnitelmiasi. Se, ettei miehesi lähde mukaan, ei ole mikään ongelma, koska sinä tässä olet se aikuisen ulkopuolisen apua tarvitseva osapuoli. Kuten alempana on jo sanottu, ota tuo aloitus printattuna mukaan ja ole rehellinen.

Itsepäisyytesi ja realismin puutteesi on niin valtavaa, että on suorastaan toivottava joko sinun tai tulevan ex-miehesi olevan steriili. Kahdesta tyhmästä päästä saattaa muuten joutua kärsimään kokonainen kolmas ihminen.

"Vanhempien välinen suhde on lapsen koti".

On tullut tuotakin keinoa yritettyä, enkä voi sitä millään lailla suositella. Onnellinen olen siitä, että minulla on kaksi lasta, mutta kannan huonoa omaatuntoa siitä, että he saivat elää niin huonossa kodissa lapsuutensa.

Riitaa, kylmyyttä, vihaa, kaunaa, seksuaalista ja emotionaalista puutetta. Ei säteile todellakaan onnea ja tasapainoa kotiin.

Tärkeä asia on myös että kumpikaan ei välitä eikä halua toiselle todella tärkeitä asioita. Miehesi ei viihdy nykyisellä asuinpaikallanne, etkä voi tukea ja ymmärtää hänen haluaan omaan taloon kotiseudullaan. Mies taas ei ymmärrä kuinka tärkeää sinulle on tukea äitiäsi.
Kun keskinäinen kunnollinen puheyhteyksin puuttuu, en tiedä onko järkeä jatkaa suhdetta.

olipas negatiivista kuvausta lapsen saamisesta.
Voihan se pahimmassa tapauksessa noin mennäkin varmasti... kiitos vaan kommentista kuitenkin.

aloittaja kirjoitti:

olipas negatiivista kuvausta lapsen saamisesta.
Voihan se pahimmassa tapauksessa noin mennäkin varmasti... kiitos vaan kommentista kuitenkin.

Niin, se oli eri kuvauksia siitä, kun liitto on karilla ja siihen tulee lapsi, ei mikään yleiskuvaus lapsen saannista. Se ei varmasti ole mitään, mitä haluat kuulla, tai mitä monikaan haluaa, mutta lapsi on vaativa ihminen. Sen lisäksi että se sitoo 24h/vrk, tulee muitakin mutkia matkaan. Hyvä parisuhde kestää sen, koska ongelmista voidaan jutella ja luottamusta on, koska perhe on toivottu, mutta huonossa...
monella on harhakuvitelmia lapsen saamisesta. Unettomuus ei haittaa, kun se jaetaan ja kun molemmat puhaltaa yhteen hiileen, saadaan myös ongelmat hoidettua, riitaisassa liitossa ei.
Seksin pieni tauko ei tunnu terveessä suhteessa, mutta suhteessa, missä se on jo ollutkin ongelma ja sitä ei muutenkaan ole, on juttu aivan toinen.

Kun puheyhteyttä ei ole, ei se lapsen myötä kuin ihmeen kaupalla parane, vaikka puhuttava kyllä lisääntyy. Moni tajuaa sen kantapään kautta, siis että paljonko asioista täytyykään sopia.

Sen lisäksi on fyysinen tosiasia, että tottakai kaikki muuttuu, tulee isoja kehon muutoksia, hormonaalisia muutoksia ja sopeutuminen uuteen elämään. Ei se ole helppoa, jos asiat on jo valmiiksi kriisissä. On turha kuvitella, että lapsen saaminen on se pieni ihana käärö, vaikka se olisi sitäkin.

Kyse ei siis ollut siitä, että jokaisessa suhteessa olisi kaikki nuo syyt, vaan kaikki nuo asiat olen kuullut. Että ei negatiivisuutta, vaan realistisuutta.
Te tulette valvomaan, olemaan väsyneitä, miettimään asumisjärjestelyt uusiksi, teidän on sovittava lapsen kasvatuksesta, seksiin voi tulla pitkäki tauko, esim. loppuraskauden ja synnytyksen takia, jokainen asiasta puhuva nainen kertoo seksin uudelleen aloituksen jännityksestä, ja lapsi on kallis, siis se todella vaatii vaippoja, uusia vaatteita, ruokaa, ja kasvavassa määrin, ja on typerää suorastaan kuvitella, että raha-asiat helpottaisivat lapsen kanssa: ja siinä tilanteessa on syytä puhaltaa yhteen hiileen.
Lisäksi kokemukset ulkopuolisuudesta ja naisen raskauteen käpertymisestä ovat ihan yleisessäkin tiedossa, itse olen miehiltä kuullut etenkin tästä.

Mukavimmillaan pari on rakastuneita ja puhuvat avoimesti, pystyvät sopimaan monesta asiasta, kuten rahasta, asumisesta ja miettimään riskejä ja muutoksia etukäteen ja matkan varrella. Varautumaan myös vavomiseen ja jotkut yllättyvät iloisesti, kun lapsi nukkuukin jo 3 kk:n jälkeen.
Pari haluaa perheen ja on valmis uhraamaan sen eteen aikaa ja vaivaa ja tietää, että pari ensimmäistä vuotta ovat raskaita: kasvavat yhdessä siihen.
Lapset vaistoavat todellakin perheen asiat ja kuulemma jopa yllättävän tarkkaan: mutta vanhempien parisuhdetta he eivät pysty parantamaan.
Siitäkin huolimatta, että tunnettu tosiasia on myös se, että riidoissa kantavat siitä kyllä syyllisyyttä.

Tuosta kommentista vedän nyt sen johtopäätöksen, että et ole alkuunkaan riskeistä tietoinen ja kuvittelet vauvan saannin olevan jotain vain ihanaa raskauden pumpulissa pyöriskelyä, ja lapsen hoidon pientä kakkavaipan vaihtoa, ja kun te näätte yhteisen hedelmänne, rakastutte taijanomaisesti uudelleen ja kaikki huolenne kaikkoavat elämää suurempien asioitten tieltä?
Voi kun näin olisikin. En itse usko tähän, ja kuitenkin voisin sanoa melko paljon ihmisiä tunteneeni ja asiasta keskustelleeni. En vain ole kuullut puoltavia tarinoita huonosta ja toimimattomasta suhteesta ja lapsesta sen parantajana.

Ja siksipä edelleen, pitäydyn ehdotuksessa hoitaa parisuhde ENSIN kuntoon ja sitten vasta hankkimaan siihen lapsen. Sinulla ei ole biologisen kellon kanssa sohimiseen mitään tarvetta, aikaa on noin 10 vuotta vielä, ja parisuhteenne saatatte saada kuntoon ihan vuodessakin. Eikä lapsen saaminen pakota miestäsi jäämään, eikä estä eroanne, että älä vaan peloissasi sitä suunnittele.
Olen pahoillani, etten voi nyt sanoa, mitä haluat kuulla, mutta kun kuitenkin teet mitä aijot ja haluat, niin sama kai se on :)
Ja kyllä siitä lapsesta selviää yksinhuoltajanakin, ja toisaalta, hieman huonommassa suhteessakin moni elää tyytyväisenä siitä, että ainakin on joku. Joten siinä mielessä, ei mitään inhimillisyydestä poikkeavaa tuokaan.

sama kuin+++ kirjoitti:

Niin, se oli eri kuvauksia siitä, kun liitto on karilla ja siihen tulee lapsi, ei mikään yleiskuvaus lapsen saannista. Se ei varmasti ole mitään, mitä haluat kuulla, tai mitä monikaan haluaa, mutta lapsi on vaativa ihminen. Sen lisäksi että se sitoo 24h/vrk, tulee muitakin mutkia matkaan. Hyvä parisuhde kestää sen, koska ongelmista voidaan jutella ja luottamusta on, koska perhe on toivottu, mutta huonossa...
monella on harhakuvitelmia lapsen saamisesta. Unettomuus ei haittaa, kun se jaetaan ja kun molemmat puhaltaa yhteen hiileen, saadaan myös ongelmat hoidettua, riitaisassa liitossa ei.
Seksin pieni tauko ei tunnu terveessä suhteessa, mutta suhteessa, missä se on jo ollutkin ongelma ja sitä ei muutenkaan ole, on juttu aivan toinen.

Kun puheyhteyttä ei ole, ei se lapsen myötä kuin ihmeen kaupalla parane, vaikka puhuttava kyllä lisääntyy. Moni tajuaa sen kantapään kautta, siis että paljonko asioista täytyykään sopia.

Sen lisäksi on fyysinen tosiasia, että tottakai kaikki muuttuu, tulee isoja kehon muutoksia, hormonaalisia muutoksia ja sopeutuminen uuteen elämään. Ei se ole helppoa, jos asiat on jo valmiiksi kriisissä. On turha kuvitella, että lapsen saaminen on se pieni ihana käärö, vaikka se olisi sitäkin.

Kyse ei siis ollut siitä, että jokaisessa suhteessa olisi kaikki nuo syyt, vaan kaikki nuo asiat olen kuullut. Että ei negatiivisuutta, vaan realistisuutta.
Te tulette valvomaan, olemaan väsyneitä, miettimään asumisjärjestelyt uusiksi, teidän on sovittava lapsen kasvatuksesta, seksiin voi tulla pitkäki tauko, esim. loppuraskauden ja synnytyksen takia, jokainen asiasta puhuva nainen kertoo seksin uudelleen aloituksen jännityksestä, ja lapsi on kallis, siis se todella vaatii vaippoja, uusia vaatteita, ruokaa, ja kasvavassa määrin, ja on typerää suorastaan kuvitella, että raha-asiat helpottaisivat lapsen kanssa: ja siinä tilanteessa on syytä puhaltaa yhteen hiileen.
Lisäksi kokemukset ulkopuolisuudesta ja naisen raskauteen käpertymisestä ovat ihan yleisessäkin tiedossa, itse olen miehiltä kuullut etenkin tästä.

Mukavimmillaan pari on rakastuneita ja puhuvat avoimesti, pystyvät sopimaan monesta asiasta, kuten rahasta, asumisesta ja miettimään riskejä ja muutoksia etukäteen ja matkan varrella. Varautumaan myös vavomiseen ja jotkut yllättyvät iloisesti, kun lapsi nukkuukin jo 3 kk:n jälkeen.
Pari haluaa perheen ja on valmis uhraamaan sen eteen aikaa ja vaivaa ja tietää, että pari ensimmäistä vuotta ovat raskaita: kasvavat yhdessä siihen.
Lapset vaistoavat todellakin perheen asiat ja kuulemma jopa yllättävän tarkkaan: mutta vanhempien parisuhdetta he eivät pysty parantamaan.
Siitäkin huolimatta, että tunnettu tosiasia on myös se, että riidoissa kantavat siitä kyllä syyllisyyttä.

Tuosta kommentista vedän nyt sen johtopäätöksen, että et ole alkuunkaan riskeistä tietoinen ja kuvittelet vauvan saannin olevan jotain vain ihanaa raskauden pumpulissa pyöriskelyä, ja lapsen hoidon pientä kakkavaipan vaihtoa, ja kun te näätte yhteisen hedelmänne, rakastutte taijanomaisesti uudelleen ja kaikki huolenne kaikkoavat elämää suurempien asioitten tieltä?
Voi kun näin olisikin. En itse usko tähän, ja kuitenkin voisin sanoa melko paljon ihmisiä tunteneeni ja asiasta keskustelleeni. En vain ole kuullut puoltavia tarinoita huonosta ja toimimattomasta suhteesta ja lapsesta sen parantajana.

Ja siksipä edelleen, pitäydyn ehdotuksessa hoitaa parisuhde ENSIN kuntoon ja sitten vasta hankkimaan siihen lapsen. Sinulla ei ole biologisen kellon kanssa sohimiseen mitään tarvetta, aikaa on noin 10 vuotta vielä, ja parisuhteenne saatatte saada kuntoon ihan vuodessakin. Eikä lapsen saaminen pakota miestäsi jäämään, eikä estä eroanne, että älä vaan peloissasi sitä suunnittele.
Olen pahoillani, etten voi nyt sanoa, mitä haluat kuulla, mutta kun kuitenkin teet mitä aijot ja haluat, niin sama kai se on :)
Ja kyllä siitä lapsesta selviää yksinhuoltajanakin, ja toisaalta, hieman huonommassa suhteessakin moni elää tyytyväisenä siitä, että ainakin on joku. Joten siinä mielessä, ei mitään inhimillisyydestä poikkeavaa tuokaan.

sanon uudestaan että se lapsi ei olisi sitä varten, että suhteemme korjaantuisi.
Kysyin vain että onko mahdollista että se voi lisänä korjaantua.

Sen takia haluaisimme saada lapsen, koska haluamme lapsen. Minä haluaisin, ja mies myös haluaisi jälkikasvua. Ja siksipä nimenomaan kyselen, kun pelkään tehdä sitä huonoon suhteeseen. Eli olen kyllä ajatellut asioita. Myös sen että olisinko valmis yksinhuoltajaksi.
Ja olen kyllä varma, että myös mies huolehtisi lapsestaan, pysymme yhdessä tai emme.
Olen seurannut läheltä ystäväni lapsen saamisen, ja tiedän kyllä että raskasta voi tulla olemaan, vaikka heillä on kaikki mennyt helpommin kuin odottivat. Mutta voihan se mennä toisinkin.

Tietysti tajuan että ainakin tuo asumisasia olisi saatava ratkaistua, ennen kuin yrittäisimme. Ja joitain muitakin ristiriitoja.

Ajateltu on kyllä ja paljon asioita.

Ja olen itse kasvanut riitaisassa kodissa, tiedän kyllä millaista se on.

Sitä en nyt varmastikaan tuonut vielä esille, että jos päätyisimme lapsen yrittämiseen ja saisimme sen, niin emme me hampaat irvessä jatkaisi yhdessäoloa jo se todella menisi riitaisaksi. Eroaisimme suosiolla.
Mutta uskon että lapsi tulisi hoidettua, koska jos sen saisin, niin minulle on itsestään selvää että sen hoidan myös. Valvon öitä ja mitä se vaatiikaan.

Tiesin kyllä aloituksen kirjoittaessani, että saan tällaisia vastauksia. Ja vapaastihan tähän saakin kommentoida. Yllätyin vain siitä että vastaukset ovat näin jyrkästi vastustavia.

Edelleen odottaisin kommentteja ASIAN KOKENEILTA. Jos ero on tullutkin, niin kadutteko sitä että lapsi tuli tehtyä?

Erojahan tulee muutenkin, ja monet nuoret tekee lapsia ajattelematta ollenkaan mitä se vaatii, vaikka alunperin olisivatkin onnellisia. Ja lapsi voi saada traumoja paljon muustakin kuin siitä että vanhemmat on eronneet. En näe sitä nykypäivänä niin ihmeellisenä jos vanhemmat ei asukaan samassa osoitteessa.

Ehkä se olisi parempi jättää nuo lapsihaaveet juuri nyt, mutta en tiedä olisiko se sitten sen parempi yksin se tehdä.
Nyt kuitenkin olisi mies jonka tunnen, ja tiedän että hän haluaisi olla mukana lapsen elämässä (vaikka emme yhteiselämää saisikaan sujumaan).

aloittaja kirjoitti:

sanon uudestaan että se lapsi ei olisi sitä varten, että suhteemme korjaantuisi.
Kysyin vain että onko mahdollista että se voi lisänä korjaantua.

Sen takia haluaisimme saada lapsen, koska haluamme lapsen. Minä haluaisin, ja mies myös haluaisi jälkikasvua. Ja siksipä nimenomaan kyselen, kun pelkään tehdä sitä huonoon suhteeseen. Eli olen kyllä ajatellut asioita. Myös sen että olisinko valmis yksinhuoltajaksi.
Ja olen kyllä varma, että myös mies huolehtisi lapsestaan, pysymme yhdessä tai emme.
Olen seurannut läheltä ystäväni lapsen saamisen, ja tiedän kyllä että raskasta voi tulla olemaan, vaikka heillä on kaikki mennyt helpommin kuin odottivat. Mutta voihan se mennä toisinkin.

Tietysti tajuan että ainakin tuo asumisasia olisi saatava ratkaistua, ennen kuin yrittäisimme. Ja joitain muitakin ristiriitoja.

Ajateltu on kyllä ja paljon asioita.

Ja olen itse kasvanut riitaisassa kodissa, tiedän kyllä millaista se on.

Sitä en nyt varmastikaan tuonut vielä esille, että jos päätyisimme lapsen yrittämiseen ja saisimme sen, niin emme me hampaat irvessä jatkaisi yhdessäoloa jo se todella menisi riitaisaksi. Eroaisimme suosiolla.
Mutta uskon että lapsi tulisi hoidettua, koska jos sen saisin, niin minulle on itsestään selvää että sen hoidan myös. Valvon öitä ja mitä se vaatiikaan.

Tiesin kyllä aloituksen kirjoittaessani, että saan tällaisia vastauksia. Ja vapaastihan tähän saakin kommentoida. Yllätyin vain siitä että vastaukset ovat näin jyrkästi vastustavia.

Edelleen odottaisin kommentteja ASIAN KOKENEILTA. Jos ero on tullutkin, niin kadutteko sitä että lapsi tuli tehtyä?

Erojahan tulee muutenkin, ja monet nuoret tekee lapsia ajattelematta ollenkaan mitä se vaatii, vaikka alunperin olisivatkin onnellisia. Ja lapsi voi saada traumoja paljon muustakin kuin siitä että vanhemmat on eronneet. En näe sitä nykypäivänä niin ihmeellisenä jos vanhemmat ei asukaan samassa osoitteessa.

Ehkä se olisi parempi jättää nuo lapsihaaveet juuri nyt, mutta en tiedä olisiko se sitten sen parempi yksin se tehdä.
Nyt kuitenkin olisi mies jonka tunnen, ja tiedän että hän haluaisi olla mukana lapsen elämässä (vaikka emme yhteiselämää saisikaan sujumaan).

että haluatkin lapsen. Hanki lapsi, mutta hanki hänet hänen itsensä vuoksi ja unohda hänelle asettamasi toiveet suhteenne korjaamiseksi. Ei ole mitään väliä kasvatatko lapsesi yksin, vai kaksin, kunhan lapsesi kokee olevansa ainutkertainen, toivottu ja rakastettu.

Minä sitten vastaan, että älkää missään nimessä tehkö lasta, te tekisitte lapsen ITSEÄNNE varten!! Te olette lastanne varten, eikä päinvastoin!!

Älkää ajatelko vain itseänne, muistakaa että pieni lapsi tarvitsee kaiken mahdollisen rakkauden mitä maailmassa ikinä voi tarjota!!!!

Lapsi tarvitsee molemmat vanhempansa, koko eliniäkseen!! Pienenä ja nuorena kasvattamaan, aikuisena osaksi turvarinkiä ja auttamaan tarvittaessa.

Te/sinä haaveilette lapsesta pelkästään pelastaaksenne oman parisuhteenne!! Et varmastikaan tätä tarkoittanut, mutta monet ostavat puolisolleen koruja, lomamatkoja, kodin elektroniikkaa, koiran pennun, kissan pennun, ihan mitä vain, jotta saisivat "pelastettua" tuhoon tuomitun suhteensa.

Teillä ei ilmeisesti ollut kummallakaan aiempaa lasta, ette liene tietoisia, miten paljon VAIVAA ja VÄSYMYSTÄ vauva aiheuttaa?!? Olen itse hyvin lapsirakas, ja olen sitä mieltä "että mikään lapsen aiheuttama vaiva ja väsymys ei ole liikaa", mutta ei se oikeasti noin mene. Kun hoitaa ja huolehtii ja valvoo yöt loputtomiin, että puoliso saisi nukkua, ja siihen ynnätään vielä päälle parisuhde murheet, se kaikki lopulta alkaa tehdä tuhojaan vanhemmalle, kukaan ei jaksa loputtomiin. Kun suhteenne on surkeassa jamassa ja viimeisillään jo nyt, luuletko miehesi innostuvan parisuhteessa uuteen kukkaan lukemattomien kuukausien kuluessa, kun loppuunpaloväsyneenä kiukkuat hänelle jokaisena aamuyönä, että nyt saat herätä ja mennä sinä vauvaa katsomaan mikä sillä on hätänä kun itkee taas.


Sanotaan hyviä puolia. Suhteemme muuttui raskauden ajaksi todella lämpimäksi ja läheiseksi, olihan siinä ollut läheisyyttä sitä ennenkin jossain määrin, mutta hankaluuksia liian paljon kuitenkin. Emme kuitenkaan suhteen pelastajaksi lasta tehneet, ja lapsi oli haluttu ja tietoisesti tehty. Lapsen syntymän jälkeen alkoi helvetti, joka ei päättynyt.

Voit laskea mitä tekee suhteellenne seuraava yhtälö: paska viimeisillään oleva kituuttava suhteenne synnytysmasis jatkuva väsymys vauvan hoidon aiheuttama väsymys vauvan hoidosta tahtomattanne tulevat riidat, kun olette lopen uupuneita molemmat (siis MIKÄLI molemmat hoidatte yhtä paljon vauvaa?) lapsen sairastelun aiheuttama lisäväsymys sinun jo entinen masennuksesi (ei se häviä mihinkään lapsen saannilla, ainoastaan jos masennuksesi on vauvakuumeen aiheuttamaa, ja siitä nyt EI ollut kyse) vauvan aiheuttaman väsymyksen ja muitten huolien parisuhteellenne tekemät kriisit, jotka varmasti lisäävät masennustasi entisestään paljon muuta mitä et osaa aavistaakkaan tässä vaiheessa.....

En tarkoita, että lapsen saanti olisi pelkkää huolta ja väsymystä, siinä on iloa niin paljon, ettei sitä voi sanoin kuvata, mutta halusin kertoa sinulle TOSIASIOITA, mitä tulette kohtaamaan, ja kuvaamani ikävät tosiasiat ovat paljon rajumpia itse koettuna, kuin vain mukavasti istuen lukea ruudulta kahvia siemaillessa ja miettiessä, että "kumpa se ukko suostuisi tekemään vauvan, niin kaikki paranisi elämässäni..."

Kaikkeni tein, mutta yksin ei kyennyt pitämään suhdetta loputtomiin pystyssä ja suhde hajosi muutamassa vuodessa lapsen synnyttyä.

Koska teidän suhteenne on surkeassa jamassa JO NYT, niin mietippä ensin tuhat-miljoonaa kertaa uudestaan ja uudestaan, Miltä luulet pienestä lapsesta tuntuvan, kun isä ja äiti aina vain huutavat toisilleen ja riitelevät siitä kumman pitäisi hoitaa lasta?

Miltä luulet pienestä lapsesta tuntuvan, kun isä ja äiti yhtäkkiä eivät enää asukkaan yhdessä?

Miltä luulet pienestä lapsesta tuntuvan, kun häntä aletaan pompotella vanhemmalta toiselle eron tullessa? (siis JOS miehesi suostuu tapaamaan lastaan, tai edes silloin tällöin?)

Miltä luulet pienestä lapsesta tuntuvan, kun hän saa pysyvät traumat vanhempiensa erosta? Ja sitä ennen on jo vuosikausia kuunnellut vierestä pienet silmät ammollaan ihmetellen teidän paskan suhteenne riitoja...


Jos haluatte olla yhdessä, niin olkaa, mutta älkää pilatko pienen viattoman lapsen elämää sen takia, ettet(te) uskalla jäädä yksin jos suhde katkeaa.


Jos sinulla tai miehelläsi on yhtään omaa tuntoa, kuvitelkaa, että TE olette pieni lapsenne. Kuvitelkaa olevanne mahallaan lattialla, vauvana, katsellen ylöspäin ja kuvitelkaa näkevänne itsenne pahimmissa mahdollisissa riidoissanne, näette pienen lapsen silmillä kaiken pahan mitä suollatte toisianne vastaan! Kuvitelkaa tuota jatkuvan vuosikausia ja kuvitelkaa sitten olevanne kävelyikäinen pieni lapsi, joka jo alkaa ymmärtää mistä te puhutte ja mistä te tappelette.... miten suuri pelko ja kauhu ja itku hänellä on, kun vanhemmat riitelevät.... eivätkä lopeta vaikka miten itkisit ja yrittäisit hakea turvaa äidistä ja isästä.... ja sitten eräänä päivänä äiti tai isä katoaa kotoa, eikä tule enää takaisin... et saa nähdä äitiä tai isää kamalan pitkään aikaan.... kaikki on omituista ja mikään ei ole ennallaan, vanhemmat ovat muuttuneet jotenkin vieraiksi jne jne jne...


Karua tekstiä, mutta totta liian monessa kodissa.



Mietipä sanojani.

se isä kirjoitti:

Minä sitten vastaan, että älkää missään nimessä tehkö lasta, te tekisitte lapsen ITSEÄNNE varten!! Te olette lastanne varten, eikä päinvastoin!!

Älkää ajatelko vain itseänne, muistakaa että pieni lapsi tarvitsee kaiken mahdollisen rakkauden mitä maailmassa ikinä voi tarjota!!!!

Lapsi tarvitsee molemmat vanhempansa, koko eliniäkseen!! Pienenä ja nuorena kasvattamaan, aikuisena osaksi turvarinkiä ja auttamaan tarvittaessa.

Te/sinä haaveilette lapsesta pelkästään pelastaaksenne oman parisuhteenne!! Et varmastikaan tätä tarkoittanut, mutta monet ostavat puolisolleen koruja, lomamatkoja, kodin elektroniikkaa, koiran pennun, kissan pennun, ihan mitä vain, jotta saisivat "pelastettua" tuhoon tuomitun suhteensa.

Teillä ei ilmeisesti ollut kummallakaan aiempaa lasta, ette liene tietoisia, miten paljon VAIVAA ja VÄSYMYSTÄ vauva aiheuttaa?!? Olen itse hyvin lapsirakas, ja olen sitä mieltä "että mikään lapsen aiheuttama vaiva ja väsymys ei ole liikaa", mutta ei se oikeasti noin mene. Kun hoitaa ja huolehtii ja valvoo yöt loputtomiin, että puoliso saisi nukkua, ja siihen ynnätään vielä päälle parisuhde murheet, se kaikki lopulta alkaa tehdä tuhojaan vanhemmalle, kukaan ei jaksa loputtomiin. Kun suhteenne on surkeassa jamassa ja viimeisillään jo nyt, luuletko miehesi innostuvan parisuhteessa uuteen kukkaan lukemattomien kuukausien kuluessa, kun loppuunpaloväsyneenä kiukkuat hänelle jokaisena aamuyönä, että nyt saat herätä ja mennä sinä vauvaa katsomaan mikä sillä on hätänä kun itkee taas.


Sanotaan hyviä puolia. Suhteemme muuttui raskauden ajaksi todella lämpimäksi ja läheiseksi, olihan siinä ollut läheisyyttä sitä ennenkin jossain määrin, mutta hankaluuksia liian paljon kuitenkin. Emme kuitenkaan suhteen pelastajaksi lasta tehneet, ja lapsi oli haluttu ja tietoisesti tehty. Lapsen syntymän jälkeen alkoi helvetti, joka ei päättynyt.

Voit laskea mitä tekee suhteellenne seuraava yhtälö: paska viimeisillään oleva kituuttava suhteenne synnytysmasis jatkuva väsymys vauvan hoidon aiheuttama väsymys vauvan hoidosta tahtomattanne tulevat riidat, kun olette lopen uupuneita molemmat (siis MIKÄLI molemmat hoidatte yhtä paljon vauvaa?) lapsen sairastelun aiheuttama lisäväsymys sinun jo entinen masennuksesi (ei se häviä mihinkään lapsen saannilla, ainoastaan jos masennuksesi on vauvakuumeen aiheuttamaa, ja siitä nyt EI ollut kyse) vauvan aiheuttaman väsymyksen ja muitten huolien parisuhteellenne tekemät kriisit, jotka varmasti lisäävät masennustasi entisestään paljon muuta mitä et osaa aavistaakkaan tässä vaiheessa.....

En tarkoita, että lapsen saanti olisi pelkkää huolta ja väsymystä, siinä on iloa niin paljon, ettei sitä voi sanoin kuvata, mutta halusin kertoa sinulle TOSIASIOITA, mitä tulette kohtaamaan, ja kuvaamani ikävät tosiasiat ovat paljon rajumpia itse koettuna, kuin vain mukavasti istuen lukea ruudulta kahvia siemaillessa ja miettiessä, että "kumpa se ukko suostuisi tekemään vauvan, niin kaikki paranisi elämässäni..."

Kaikkeni tein, mutta yksin ei kyennyt pitämään suhdetta loputtomiin pystyssä ja suhde hajosi muutamassa vuodessa lapsen synnyttyä.

Koska teidän suhteenne on surkeassa jamassa JO NYT, niin mietippä ensin tuhat-miljoonaa kertaa uudestaan ja uudestaan, Miltä luulet pienestä lapsesta tuntuvan, kun isä ja äiti aina vain huutavat toisilleen ja riitelevät siitä kumman pitäisi hoitaa lasta?

Miltä luulet pienestä lapsesta tuntuvan, kun isä ja äiti yhtäkkiä eivät enää asukkaan yhdessä?

Miltä luulet pienestä lapsesta tuntuvan, kun häntä aletaan pompotella vanhemmalta toiselle eron tullessa? (siis JOS miehesi suostuu tapaamaan lastaan, tai edes silloin tällöin?)

Miltä luulet pienestä lapsesta tuntuvan, kun hän saa pysyvät traumat vanhempiensa erosta? Ja sitä ennen on jo vuosikausia kuunnellut vierestä pienet silmät ammollaan ihmetellen teidän paskan suhteenne riitoja...


Jos haluatte olla yhdessä, niin olkaa, mutta älkää pilatko pienen viattoman lapsen elämää sen takia, ettet(te) uskalla jäädä yksin jos suhde katkeaa.


Jos sinulla tai miehelläsi on yhtään omaa tuntoa, kuvitelkaa, että TE olette pieni lapsenne. Kuvitelkaa olevanne mahallaan lattialla, vauvana, katsellen ylöspäin ja kuvitelkaa näkevänne itsenne pahimmissa mahdollisissa riidoissanne, näette pienen lapsen silmillä kaiken pahan mitä suollatte toisianne vastaan! Kuvitelkaa tuota jatkuvan vuosikausia ja kuvitelkaa sitten olevanne kävelyikäinen pieni lapsi, joka jo alkaa ymmärtää mistä te puhutte ja mistä te tappelette.... miten suuri pelko ja kauhu ja itku hänellä on, kun vanhemmat riitelevät.... eivätkä lopeta vaikka miten itkisit ja yrittäisit hakea turvaa äidistä ja isästä.... ja sitten eräänä päivänä äiti tai isä katoaa kotoa, eikä tule enää takaisin... et saa nähdä äitiä tai isää kamalan pitkään aikaan.... kaikki on omituista ja mikään ei ole ennallaan, vanhemmat ovat muuttuneet jotenkin vieraiksi jne jne jne...


Karua tekstiä, mutta totta liian monessa kodissa.



Mietipä sanojani.

sentään "tosi hyvin" ennen raskautta jos vertaa alkuperäiseen kysyjään.

se isä kirjoitti:

Minä sitten vastaan, että älkää missään nimessä tehkö lasta, te tekisitte lapsen ITSEÄNNE varten!! Te olette lastanne varten, eikä päinvastoin!!

Älkää ajatelko vain itseänne, muistakaa että pieni lapsi tarvitsee kaiken mahdollisen rakkauden mitä maailmassa ikinä voi tarjota!!!!

Lapsi tarvitsee molemmat vanhempansa, koko eliniäkseen!! Pienenä ja nuorena kasvattamaan, aikuisena osaksi turvarinkiä ja auttamaan tarvittaessa.

Te/sinä haaveilette lapsesta pelkästään pelastaaksenne oman parisuhteenne!! Et varmastikaan tätä tarkoittanut, mutta monet ostavat puolisolleen koruja, lomamatkoja, kodin elektroniikkaa, koiran pennun, kissan pennun, ihan mitä vain, jotta saisivat "pelastettua" tuhoon tuomitun suhteensa.

Teillä ei ilmeisesti ollut kummallakaan aiempaa lasta, ette liene tietoisia, miten paljon VAIVAA ja VÄSYMYSTÄ vauva aiheuttaa?!? Olen itse hyvin lapsirakas, ja olen sitä mieltä "että mikään lapsen aiheuttama vaiva ja väsymys ei ole liikaa", mutta ei se oikeasti noin mene. Kun hoitaa ja huolehtii ja valvoo yöt loputtomiin, että puoliso saisi nukkua, ja siihen ynnätään vielä päälle parisuhde murheet, se kaikki lopulta alkaa tehdä tuhojaan vanhemmalle, kukaan ei jaksa loputtomiin. Kun suhteenne on surkeassa jamassa ja viimeisillään jo nyt, luuletko miehesi innostuvan parisuhteessa uuteen kukkaan lukemattomien kuukausien kuluessa, kun loppuunpaloväsyneenä kiukkuat hänelle jokaisena aamuyönä, että nyt saat herätä ja mennä sinä vauvaa katsomaan mikä sillä on hätänä kun itkee taas.


Sanotaan hyviä puolia. Suhteemme muuttui raskauden ajaksi todella lämpimäksi ja läheiseksi, olihan siinä ollut läheisyyttä sitä ennenkin jossain määrin, mutta hankaluuksia liian paljon kuitenkin. Emme kuitenkaan suhteen pelastajaksi lasta tehneet, ja lapsi oli haluttu ja tietoisesti tehty. Lapsen syntymän jälkeen alkoi helvetti, joka ei päättynyt.

Voit laskea mitä tekee suhteellenne seuraava yhtälö: paska viimeisillään oleva kituuttava suhteenne synnytysmasis jatkuva väsymys vauvan hoidon aiheuttama väsymys vauvan hoidosta tahtomattanne tulevat riidat, kun olette lopen uupuneita molemmat (siis MIKÄLI molemmat hoidatte yhtä paljon vauvaa?) lapsen sairastelun aiheuttama lisäväsymys sinun jo entinen masennuksesi (ei se häviä mihinkään lapsen saannilla, ainoastaan jos masennuksesi on vauvakuumeen aiheuttamaa, ja siitä nyt EI ollut kyse) vauvan aiheuttaman väsymyksen ja muitten huolien parisuhteellenne tekemät kriisit, jotka varmasti lisäävät masennustasi entisestään paljon muuta mitä et osaa aavistaakkaan tässä vaiheessa.....

En tarkoita, että lapsen saanti olisi pelkkää huolta ja väsymystä, siinä on iloa niin paljon, ettei sitä voi sanoin kuvata, mutta halusin kertoa sinulle TOSIASIOITA, mitä tulette kohtaamaan, ja kuvaamani ikävät tosiasiat ovat paljon rajumpia itse koettuna, kuin vain mukavasti istuen lukea ruudulta kahvia siemaillessa ja miettiessä, että "kumpa se ukko suostuisi tekemään vauvan, niin kaikki paranisi elämässäni..."

Kaikkeni tein, mutta yksin ei kyennyt pitämään suhdetta loputtomiin pystyssä ja suhde hajosi muutamassa vuodessa lapsen synnyttyä.

Koska teidän suhteenne on surkeassa jamassa JO NYT, niin mietippä ensin tuhat-miljoonaa kertaa uudestaan ja uudestaan, Miltä luulet pienestä lapsesta tuntuvan, kun isä ja äiti aina vain huutavat toisilleen ja riitelevät siitä kumman pitäisi hoitaa lasta?

Miltä luulet pienestä lapsesta tuntuvan, kun isä ja äiti yhtäkkiä eivät enää asukkaan yhdessä?

Miltä luulet pienestä lapsesta tuntuvan, kun häntä aletaan pompotella vanhemmalta toiselle eron tullessa? (siis JOS miehesi suostuu tapaamaan lastaan, tai edes silloin tällöin?)

Miltä luulet pienestä lapsesta tuntuvan, kun hän saa pysyvät traumat vanhempiensa erosta? Ja sitä ennen on jo vuosikausia kuunnellut vierestä pienet silmät ammollaan ihmetellen teidän paskan suhteenne riitoja...


Jos haluatte olla yhdessä, niin olkaa, mutta älkää pilatko pienen viattoman lapsen elämää sen takia, ettet(te) uskalla jäädä yksin jos suhde katkeaa.


Jos sinulla tai miehelläsi on yhtään omaa tuntoa, kuvitelkaa, että TE olette pieni lapsenne. Kuvitelkaa olevanne mahallaan lattialla, vauvana, katsellen ylöspäin ja kuvitelkaa näkevänne itsenne pahimmissa mahdollisissa riidoissanne, näette pienen lapsen silmillä kaiken pahan mitä suollatte toisianne vastaan! Kuvitelkaa tuota jatkuvan vuosikausia ja kuvitelkaa sitten olevanne kävelyikäinen pieni lapsi, joka jo alkaa ymmärtää mistä te puhutte ja mistä te tappelette.... miten suuri pelko ja kauhu ja itku hänellä on, kun vanhemmat riitelevät.... eivätkä lopeta vaikka miten itkisit ja yrittäisit hakea turvaa äidistä ja isästä.... ja sitten eräänä päivänä äiti tai isä katoaa kotoa, eikä tule enää takaisin... et saa nähdä äitiä tai isää kamalan pitkään aikaan.... kaikki on omituista ja mikään ei ole ennallaan, vanhemmat ovat muuttuneet jotenkin vieraiksi jne jne jne...


Karua tekstiä, mutta totta liian monessa kodissa.



Mietipä sanojani.

'Emme kuitenkaan suhteen pelastajaksi lasta tehneet, ja lapsi oli haluttu ja tietoisesti tehty. Lapsen syntymän jälkeen alkoi helvetti, joka ei päättynyt.'

vielä sanon, että emme mekään lasta suunnittele pelkästään suhteen pelastajaksi. vaan se olisi kyllä haluttu ihan itsensä takia se lapsi.
Kysymys oli varmaan väärin muotoiltu, lähinnä tarkoitin että 'uskallammeko tehdä lasta, jos emme ole varmoja suhteemme kestämisestä?'.

Ja tuohon, että mistä masennukseni johtuu. Se osaltaan nimenomaan voi johtua tuosta, vielä toteutumattomasta toiveesta saada lapsi.

Noista riidoista sitten, kerroin jo toisaalla että jos suhteemme menisi todella riitaisaksi, niin eroaisimme.
Tuo karu tekstisi lopussa, on totta monessa kodissa. Mutta moni sellainen koti on ollut onnellinen vielä ennen lasten tuloa, sitten muuttunut. Tarkoitan että ei se onnellisuuskaan aiemmin takaa sitä, että koti sellaisena pysyy hamaan loppuun asti. Tässä elämässä ei ole mikään varmaa.

Ja todella moni tekee ne lapset vain siksi kun kuuluu tehdä, ovat muka onnellisia mutta oikeasti eivät. Eivätkä edes tajua miten sekin lapseen vaikuttaa.

Olen miettinyt kyllä asioita paljonkin.

aloittaja kirjoitti:

'Emme kuitenkaan suhteen pelastajaksi lasta tehneet, ja lapsi oli haluttu ja tietoisesti tehty. Lapsen syntymän jälkeen alkoi helvetti, joka ei päättynyt.'

vielä sanon, että emme mekään lasta suunnittele pelkästään suhteen pelastajaksi. vaan se olisi kyllä haluttu ihan itsensä takia se lapsi.
Kysymys oli varmaan väärin muotoiltu, lähinnä tarkoitin että 'uskallammeko tehdä lasta, jos emme ole varmoja suhteemme kestämisestä?'.

Ja tuohon, että mistä masennukseni johtuu. Se osaltaan nimenomaan voi johtua tuosta, vielä toteutumattomasta toiveesta saada lapsi.

Noista riidoista sitten, kerroin jo toisaalla että jos suhteemme menisi todella riitaisaksi, niin eroaisimme.
Tuo karu tekstisi lopussa, on totta monessa kodissa. Mutta moni sellainen koti on ollut onnellinen vielä ennen lasten tuloa, sitten muuttunut. Tarkoitan että ei se onnellisuuskaan aiemmin takaa sitä, että koti sellaisena pysyy hamaan loppuun asti. Tässä elämässä ei ole mikään varmaa.

Ja todella moni tekee ne lapset vain siksi kun kuuluu tehdä, ovat muka onnellisia mutta oikeasti eivät. Eivätkä edes tajua miten sekin lapseen vaikuttaa.

Olen miettinyt kyllä asioita paljonkin.

Olen lukenut koko rimpsun ja ymmärrän kyllä toisaalta mitä yrität alkuperäisellä kysymykselläsi hakea. Itselläni ei ole kokemusta "omista" lapsista, olen uusioperheen kautta kahden lapsen tuki ja turva kun sitä tarvitsevat.

Mutta mieleeni herää kysymys.

Miksi ette voisi ensin koittaa korjata suhdettanne ja sen jälkeen (tuloksesta riippumatta) miettiä lapsen tekoa uudestaan? Esimerkiksi juuri paljon mainostetun parisuhdeterapian jäljiltä voisi yhteistyökykynne ja kommunikaationne olla paljon paremmalla tolalla, vaikka tulisittekin siihen tulokseen, että ette yhdessä halua jatkaa.

Onhan näitä tapauksia, että lapsi tehdään ihan jo lähtökohtaisesti parisuhteen ulkopuolelle. Miksi siis väkisin tehdä lapsi nyt huonona olevaan parisuhteeseen ajatellen, että jos nyt sitten erotaan, niin hoidetaan kuitenkin lapsi hyvin. Hoitakaa keskinäiset välinne ensin kuntoon, niin sen jälkeenhän lapsesta huolehtiminen ja asioiden sopiminen seuraavien vuosikymmenien ajan on paljon helpompaa.

Terapia kun opastaa myös järkevään ja hyvään eroon tarvittaessa. Oppisitte molemmat ihmisinä itsestänne ja toisistanne paljon.

minä neuvon kanssa, että menkää MOLEMMAT ammattiauttajalle, niin mies kuin vaimokin, yhteisille käynneille ja erikseen myös, siis saman auttajan luona yhteiset ja yksin käynnit. Yhteisille, jotta saatte puhua yhdessä asioista ja eriksenne, jotta kumpikin varmasti uskaltaisi sanoa ääneen mahdollisia arkoja asioita, joita ette rohkene toistenne kuullen ottaa esiin. Ammattiauttaja kyllä osaa sen jälkeen ottaa asiat oikealla tavalla käsiteltäväksi yhteisillä käynneillä.

Ja tuo vauva asia ottakaa esille myös, se kun näyttää olevan elämääsi hallitseva asia.

Tuo oli hyvä neuvo, että kannattaa tulostaa juttusi aloitus mukaan sinne auttajalle!

Ammatti-ihminen auttaa teitä molempia näkemään asiat uusista näkökulmista.


Tässä ystävällinen ja järkevä neuvo lopuksi: Koska pelkäät jo nyt suhteenne loppumista, voin sanoa, aivan kuten edellinen kirjoittajakin, tulet romahtamaan tyystin kasaan, kun lapsen saatuasi tulee ero eteen. Mieti mitä se tekee pienelle vauvalle, kun äiti on romahtanut henkisesti maan rakoon ja käyttäytyy sen mukaisesti, kun ei jaksa enää välittää itsestäänkään, saati keskittyä pienen lapsen tarpeisiin. Voi olla, että ehkä jaksaisit juuri ja juuri hoitaa lapsen fyysiset tarpeet eron jälkeis romahduksessasi, mutta lapsi tarvitsee VALTAVASTI henkistä huomiota ja henkisesti terveen vanhemman katsekontaktia ym ym ym JATKUVASTI, KELLON YMPÄRI!!!! Ja sitä ei pysty antamaan, mikäli on itse vähänkään "tööt" henkisesti.

en ole tarkoituksella tarinaa muuttanut tietenkään, alkutekstistä vain jäi pois jotain oleellisia asioita.. tämän siitä saa kun yrittää vaikeaa asiaa näin netissä selvittää, kirjallinen ulosanti ei ole parhaasta päästä...

Mutta myönnän kyllä että hain myös rohkaisua ja sitä 'lupaa' kuten sanoit... koska olen ollut/ ja olen vieläkin varovainen ihminen. En suinpäin tee mitään varsinkaan tärkeitä asioita. Siksi emme lastakaan ole yrittäneet aiemmin, koska en kokenut olevani ollenkaan valmis äidiksi vielä.. sanotaanko 27 vuotiaanakaan. (mies samoin on harkitsevainen luonne).
No nyt olisi jo jonkinlaista varmuutta siinä mielessä, että kokisin voivani lapsen kanssa pärjätä. siksi hain varmaan rohkaisua. Että joku sanoisi että uskalla vaan kerrankin toteuttaa haaveesi.

Terapia voisi olla hyvä juttu, mutta jos mieheltä kysytään niin ei. Hänelle se olisi aivan mahdoton ajatus.

Kyllä minä näitä olen ihan tosissani lukenut teidän vastauksianne, mutta jotenkin on kummallista miten semmoinen asia kuin lapsen haluaminen tyrmätään noin vahvasti. Kun en mikään teinityttö enää ole, ymmärtäisin jos alle 20 vuotiaalle annettaisiin noita ohjeita.
Mutta ei sillä, hyviä ohjeita on tullut ja on tässä vielä miettimistä vaikka kuinka.

aloittaja kirjoitti:

en ole tarkoituksella tarinaa muuttanut tietenkään, alkutekstistä vain jäi pois jotain oleellisia asioita.. tämän siitä saa kun yrittää vaikeaa asiaa näin netissä selvittää, kirjallinen ulosanti ei ole parhaasta päästä...

Mutta myönnän kyllä että hain myös rohkaisua ja sitä 'lupaa' kuten sanoit... koska olen ollut/ ja olen vieläkin varovainen ihminen. En suinpäin tee mitään varsinkaan tärkeitä asioita. Siksi emme lastakaan ole yrittäneet aiemmin, koska en kokenut olevani ollenkaan valmis äidiksi vielä.. sanotaanko 27 vuotiaanakaan. (mies samoin on harkitsevainen luonne).
No nyt olisi jo jonkinlaista varmuutta siinä mielessä, että kokisin voivani lapsen kanssa pärjätä. siksi hain varmaan rohkaisua. Että joku sanoisi että uskalla vaan kerrankin toteuttaa haaveesi.

Terapia voisi olla hyvä juttu, mutta jos mieheltä kysytään niin ei. Hänelle se olisi aivan mahdoton ajatus.

Kyllä minä näitä olen ihan tosissani lukenut teidän vastauksianne, mutta jotenkin on kummallista miten semmoinen asia kuin lapsen haluaminen tyrmätään noin vahvasti. Kun en mikään teinityttö enää ole, ymmärtäisin jos alle 20 vuotiaalle annettaisiin noita ohjeita.
Mutta ei sillä, hyviä ohjeita on tullut ja on tässä vielä miettimistä vaikka kuinka.

>>jotenkin on kummallista miten semmoinen asia kuin lapsen haluaminen tyrmätään noin vahvasti. Kun en mikään teinityttö enää ole, ymmärtäisin jos alle 20 vuotiaalle annettaisiin noita ohjeita.

aloittaja kirjoitti:

en ole tarkoituksella tarinaa muuttanut tietenkään, alkutekstistä vain jäi pois jotain oleellisia asioita.. tämän siitä saa kun yrittää vaikeaa asiaa näin netissä selvittää, kirjallinen ulosanti ei ole parhaasta päästä...

Mutta myönnän kyllä että hain myös rohkaisua ja sitä 'lupaa' kuten sanoit... koska olen ollut/ ja olen vieläkin varovainen ihminen. En suinpäin tee mitään varsinkaan tärkeitä asioita. Siksi emme lastakaan ole yrittäneet aiemmin, koska en kokenut olevani ollenkaan valmis äidiksi vielä.. sanotaanko 27 vuotiaanakaan. (mies samoin on harkitsevainen luonne).
No nyt olisi jo jonkinlaista varmuutta siinä mielessä, että kokisin voivani lapsen kanssa pärjätä. siksi hain varmaan rohkaisua. Että joku sanoisi että uskalla vaan kerrankin toteuttaa haaveesi.

Terapia voisi olla hyvä juttu, mutta jos mieheltä kysytään niin ei. Hänelle se olisi aivan mahdoton ajatus.

Kyllä minä näitä olen ihan tosissani lukenut teidän vastauksianne, mutta jotenkin on kummallista miten semmoinen asia kuin lapsen haluaminen tyrmätään noin vahvasti. Kun en mikään teinityttö enää ole, ymmärtäisin jos alle 20 vuotiaalle annettaisiin noita ohjeita.
Mutta ei sillä, hyviä ohjeita on tullut ja on tässä vielä miettimistä vaikka kuinka.

>>jotenkin on kummallista miten semmoinen asia kuin lapsen haluaminen tyrmätään noin vahvasti. Kun en mikään teinityttö enää ole, ymmärtäisin jos alle 20 vuotiaalle annettaisiin noita ohjeita.

Nutturatäti1 kirjoitti:

>>jotenkin on kummallista miten semmoinen asia kuin lapsen haluaminen tyrmätään noin vahvasti. Kun en mikään teinityttö enää ole, ymmärtäisin jos alle 20 vuotiaalle annettaisiin noita ohjeita.

Sanoit aloittaessasi "Mistään ei olla samaa mieltä, mies menee vain omia menojaan, emmekä enää tee mitään asioita yhdessä---> ja se ainakin minulle tekee sen että sitä vain erkaantuu toisesta, enkä osaa enää puhuakaan toiselle mieltä painavista asioista. Ja ylipäätään tuntuu että ei ole mitään puhuttavaa enää."


Käsitelläänpäs noita yksi kerrallaan:



***Mistään ei olla samaa mieltä

Ei herranjumala.... miten sitten kuvittelet, että vauvan synnytettyäsi pystyisitte ASIALLISESTI tai LAINKAAN päättämään vauvan elämää koskevista asioista?!?! VAUVA TARVITSEE AIKUISET VASTUULLISET IHMISET JOTKA KYKENEVÄT JATKUVASTI TEKEMÄÄN OIKEITA JA JÄRKEVIÄ PÄÄTÖKSIÄ HÄNEN ELÄMÄSTÄÄN!!!!



***mies menee vain omia menojaan

ja sinä kuvittelet, että vauvan maailmaan saapuminen saisi suhteeseenne lopen kyllästyneen, ihan syystäkin muualla laukkaavan miehen yhtäkkiä muuttumaan lähestulkoon ihannemieheksi ja kiltisti pysymään kotona ja auttamaan vauvan hoidossa AINA kun tarvitset? *kylmänväreitä tulee jo pelkästä ajatuksesta....!*




***emmekä enää tee mitään asioita yhdessä

Kuinka voit sitten kuvitella miehesi vaivautuvan loputtomiin kurkku suorana huutavan nälkäisen ja kipeän ja nestehukkaisen, pahalle haisevaa noro-virus-ripulia sairastavan vauvan hoitajaksi? Syöttäessä korvan vieressä parkuvasta terveestäkin vauvasta lähtee niin kova vihlova ääni, että korvat soivat hyvän aikaa ja ihan todella kävi monet kerrat mielessä että kuulon luulisi heikkenevän pahasti. Tämä ei haittaa vanhempaa, jolla on henkisesti asiat kunnossa, joka on halunnut jo ennen raskauttakin pysyä tiukasti vaimonsa vieressä ja joka koko sydämestään rakastaa vauvaa ja on vauvaa aina halunnut. MUTTA samaa **EI** voi sanoa miehestä, joka ei ole enää aikoihin viihtynyt luonasi ja on lopen kyllästynyt sinuun. AJATTELE VAUVAN PARASTA, älä itseäsi!!!!!!!!!!!!!



***ja se ainakin minulle tekee sen että sitä vain erkaantuu toisesta, enkä osaa enää puhuakaan toiselle mieltä painavista asioista

vauvasta nimenomaan PITÄÄ pystyä puhumaan, LOPUTTOMIIN, VUODESTA TOISEEN JOKA PÄIVÄ!!!! KELLON YMPÄRI!!!!! Siitä viis vaikka miten väsyttäisi eikä jaksaisi yhtään mitään!!!!!!!! Kuinka muka pystyt sitten puhumaan VAUVAN ONGELMISTA JA VAUVAN HÄDÄSTÄ, kun et kerran pysty puhumaan edes omista ongelmistasi miehellesi?!?!? Tähän EI kelpaa vastaukseksi, että "kyllähän minä vauvasta puhuisin..." Et selvästikään kykene puhumaan edes omista perustarpeistasi miehesi kanssa, kuinka sitten vauvasta, joka tarvitsee lakkaamatonta huomiota ja jatkuvaa eteenpäin suunnittelua kauas tulevaisuuteen?



***Ja ylipäätään tuntuu että ei ole mitään puhuttavaa enää

ja luulet vauvan muuttavan sinuun kyllästyneen miehesi sanavalmiiksi sana-sepoksi, joka tauotta jaksaa auliisti puhua ummet ja lammet kaikesta vauvaan liittyvästä.....!??!?!?!?!!?


Hoida hyvä nainen itsesi terapialla kuntoon ja siinä samalla keskity ÄIDISTÄSI huolehtimiseen!!!! Äidissäsi ja SINUSSA ITSESSÄSI on sinulle enemmän kuin tarpeeksi huolehtimista!!!! Miehelläsi on POLTTAVA TARVE päästä POIS asuinpaikkakunnaltanne ja POIS luotasi, eikä hän ymmärrä lainkaan tarvettasi hoitaa äitiäsikään. Tuohan kaikki kertoo selvää kieltään siitä, että hän vähät välittäisi mistään vauvasta, kun viis veisaa sinut synnyttäneen naisen kohtalosta, eikä viihdy kotona, juoksee jatkuvasti missä lie, ei halua puhua kanssasi, ei tehdä mitään kanssasi........


raskaaksi tulosi, saati vauvan syntyminen olisi varmasti viimeinen pisara miehelle joka nytkin välttelee sinua parhaansa mukaan!!!! Onko tuo todellakin unelma tulevaisuutesi?!?!?!?!!??




HERÄTYS!!!!!!!!!!!!!!!!!!


Elät tunteellista painajaisunta, johon yrität löytää ratkaisun vauvasta... minulla on ihokarvat kylmänväreistä pystyssä, kun ajattelenkin mihin ympäristöön olet väkisin yrittämässä vauvaa tehdä......!!!!!!!!!

Hoida itsesi henkisesti terveeksi ensin, siihen voi mennä VUOSIA!!!!

Kuinka kuvittelet jaksavasi muka hoitaa vauvan, sitten kun miehesi jättää sinut, joko raskaaksi tultuasi tai juuri lapsen synnytettyäsi, kun sinulla on jo ennestään iso masennus päällä, siihen kun ynnäät raskauden aiheuttamat hormonaaliset sekavuudet (voivat tehdä jo entuudestaan henkisesti heikon naisen täysin PIPIPÄÄKSI, yhtään liioittelematta!!!) ja eron aiheuttaman TUSKAN....


Eläydypä seuraavaan esimerkkiin: jos miehesi sanoisi **JUURI NYT**, että nyt riitti, hän lähtee, eikä enää takaisin tule, kerää tavaransa muuttoautoon sinun parkuessasi ja häviää autoineen näkyvistä viimeisen kerran ja eikä vastaa enää puheluihisi koskaan, tai sitten haistattelee vittua ja paskaa kurkku suorana huutaen, kun et tajua jättää häntä rauhaan eron jälkeenkään. Vaikka miten itket ja rukoilet, mikään ei muutu, jäät YKSIN. Näet tyhjät seinät ympärilläsi, miestäsi et enää ikinä takaisin saa.

Miten sinun kävisi henkisesti, kun tuo osuu kohdallesi?!

MIETI JA ELÄYDY NIIN HYVIN KUIN IKINÄ PYSTYT!!! Mieti kamalimmatkin vaihtoehdot mitä sinulle tapahtuisi!!

se isä kirjoitti:

Sanoit aloittaessasi "Mistään ei olla samaa mieltä, mies menee vain omia menojaan, emmekä enää tee mitään asioita yhdessä---> ja se ainakin minulle tekee sen että sitä vain erkaantuu toisesta, enkä osaa enää puhuakaan toiselle mieltä painavista asioista. Ja ylipäätään tuntuu että ei ole mitään puhuttavaa enää."


Käsitelläänpäs noita yksi kerrallaan:



***Mistään ei olla samaa mieltä

Ei herranjumala.... miten sitten kuvittelet, että vauvan synnytettyäsi pystyisitte ASIALLISESTI tai LAINKAAN päättämään vauvan elämää koskevista asioista?!?! VAUVA TARVITSEE AIKUISET VASTUULLISET IHMISET JOTKA KYKENEVÄT JATKUVASTI TEKEMÄÄN OIKEITA JA JÄRKEVIÄ PÄÄTÖKSIÄ HÄNEN ELÄMÄSTÄÄN!!!!



***mies menee vain omia menojaan

ja sinä kuvittelet, että vauvan maailmaan saapuminen saisi suhteeseenne lopen kyllästyneen, ihan syystäkin muualla laukkaavan miehen yhtäkkiä muuttumaan lähestulkoon ihannemieheksi ja kiltisti pysymään kotona ja auttamaan vauvan hoidossa AINA kun tarvitset? *kylmänväreitä tulee jo pelkästä ajatuksesta....!*




***emmekä enää tee mitään asioita yhdessä

Kuinka voit sitten kuvitella miehesi vaivautuvan loputtomiin kurkku suorana huutavan nälkäisen ja kipeän ja nestehukkaisen, pahalle haisevaa noro-virus-ripulia sairastavan vauvan hoitajaksi? Syöttäessä korvan vieressä parkuvasta terveestäkin vauvasta lähtee niin kova vihlova ääni, että korvat soivat hyvän aikaa ja ihan todella kävi monet kerrat mielessä että kuulon luulisi heikkenevän pahasti. Tämä ei haittaa vanhempaa, jolla on henkisesti asiat kunnossa, joka on halunnut jo ennen raskauttakin pysyä tiukasti vaimonsa vieressä ja joka koko sydämestään rakastaa vauvaa ja on vauvaa aina halunnut. MUTTA samaa **EI** voi sanoa miehestä, joka ei ole enää aikoihin viihtynyt luonasi ja on lopen kyllästynyt sinuun. AJATTELE VAUVAN PARASTA, älä itseäsi!!!!!!!!!!!!!



***ja se ainakin minulle tekee sen että sitä vain erkaantuu toisesta, enkä osaa enää puhuakaan toiselle mieltä painavista asioista

vauvasta nimenomaan PITÄÄ pystyä puhumaan, LOPUTTOMIIN, VUODESTA TOISEEN JOKA PÄIVÄ!!!! KELLON YMPÄRI!!!!! Siitä viis vaikka miten väsyttäisi eikä jaksaisi yhtään mitään!!!!!!!! Kuinka muka pystyt sitten puhumaan VAUVAN ONGELMISTA JA VAUVAN HÄDÄSTÄ, kun et kerran pysty puhumaan edes omista ongelmistasi miehellesi?!?!? Tähän EI kelpaa vastaukseksi, että "kyllähän minä vauvasta puhuisin..." Et selvästikään kykene puhumaan edes omista perustarpeistasi miehesi kanssa, kuinka sitten vauvasta, joka tarvitsee lakkaamatonta huomiota ja jatkuvaa eteenpäin suunnittelua kauas tulevaisuuteen?



***Ja ylipäätään tuntuu että ei ole mitään puhuttavaa enää

ja luulet vauvan muuttavan sinuun kyllästyneen miehesi sanavalmiiksi sana-sepoksi, joka tauotta jaksaa auliisti puhua ummet ja lammet kaikesta vauvaan liittyvästä.....!??!?!?!?!!?


Hoida hyvä nainen itsesi terapialla kuntoon ja siinä samalla keskity ÄIDISTÄSI huolehtimiseen!!!! Äidissäsi ja SINUSSA ITSESSÄSI on sinulle enemmän kuin tarpeeksi huolehtimista!!!! Miehelläsi on POLTTAVA TARVE päästä POIS asuinpaikkakunnaltanne ja POIS luotasi, eikä hän ymmärrä lainkaan tarvettasi hoitaa äitiäsikään. Tuohan kaikki kertoo selvää kieltään siitä, että hän vähät välittäisi mistään vauvasta, kun viis veisaa sinut synnyttäneen naisen kohtalosta, eikä viihdy kotona, juoksee jatkuvasti missä lie, ei halua puhua kanssasi, ei tehdä mitään kanssasi........


raskaaksi tulosi, saati vauvan syntyminen olisi varmasti viimeinen pisara miehelle joka nytkin välttelee sinua parhaansa mukaan!!!! Onko tuo todellakin unelma tulevaisuutesi?!?!?!?!!??




HERÄTYS!!!!!!!!!!!!!!!!!!


Elät tunteellista painajaisunta, johon yrität löytää ratkaisun vauvasta... minulla on ihokarvat kylmänväreistä pystyssä, kun ajattelenkin mihin ympäristöön olet väkisin yrittämässä vauvaa tehdä......!!!!!!!!!

Hoida itsesi henkisesti terveeksi ensin, siihen voi mennä VUOSIA!!!!

Kuinka kuvittelet jaksavasi muka hoitaa vauvan, sitten kun miehesi jättää sinut, joko raskaaksi tultuasi tai juuri lapsen synnytettyäsi, kun sinulla on jo ennestään iso masennus päällä, siihen kun ynnäät raskauden aiheuttamat hormonaaliset sekavuudet (voivat tehdä jo entuudestaan henkisesti heikon naisen täysin PIPIPÄÄKSI, yhtään liioittelematta!!!) ja eron aiheuttaman TUSKAN....


Eläydypä seuraavaan esimerkkiin: jos miehesi sanoisi **JUURI NYT**, että nyt riitti, hän lähtee, eikä enää takaisin tule, kerää tavaransa muuttoautoon sinun parkuessasi ja häviää autoineen näkyvistä viimeisen kerran ja eikä vastaa enää puheluihisi koskaan, tai sitten haistattelee vittua ja paskaa kurkku suorana huutaen, kun et tajua jättää häntä rauhaan eron jälkeenkään. Vaikka miten itket ja rukoilet, mikään ei muutu, jäät YKSIN. Näet tyhjät seinät ympärilläsi, miestäsi et enää ikinä takaisin saa.

Miten sinun kävisi henkisesti, kun tuo osuu kohdallesi?!

MIETI JA ELÄYDY NIIN HYVIN KUIN IKINÄ PYSTYT!!! Mieti kamalimmatkin vaihtoehdot mitä sinulle tapahtuisi!!

ja sen jälkeen eläydy uudelleen, eläydy tilanteeseen, että miehesi on häipynyt, olet yksin ja sekaisin:


Muistele miltä joskus on tuntunut, kun olit väsyneempi kuin koskaan aiemmin. Kuvittele sitten, että olet NIIN VÄSYNYT, ETTÄ HUIMAA. Lisää siihen jo entinen masennuksesi. Lisää siihen se VALTAVA AHDISTUS minkä aiheutti, kun miehesi vihapäissään jätti sinut lopullisesti. Kuvittele, ettet jaksaisi ja haluaisi nousta edes sängyn pohjalta pelkän ahdistuksen ja masennuksen takia. Lisää tuohon raskausajan synnytyksen aiheuttama suunnaton väsymys, jota et osaa vielä kuvitellakkaan. Lisää tuohon mahdollisia kipuja ja sairasteluita, mitä vauvan teko mahdollisesti naiselle voi tehdä. Ja kuvittele että vauva itkee ja itkee ja itkee ja itkee ja itkee, eikä lakkaa itkemästä sängyssään, vaikka miten olet itse surusta sekaisin, eikä sinusta ole nousemaan sängystä muuta kuin vessaan korkeintaan. Makaat sängyssä sekaisin masennuksesta, miehesi on jättänyt sinut, joudut YKSIN selviytymään kaikista laskuista, vuokrista ym ym ja nyt lisäksi joudut YKSIN maksamaan kaikki vauvan aiheuttamat menot (niitä RIITTÄÄ!!!!) ja joudut YKSIN hoitamaan vauvaa ****24 TUNTIA VUOROKAUDESSA**** VUODESTA TOISEEN!!!! Vauva ei lakkaa itkemästä vaikka miten rukoilisit masiksessa sänkysi pohjalta, että älä itke.... Sitten kun vauva vain itkee tunnista toiseen, kun et jaksa huolehtia enää itsestäsikään.... olet henkisestä masiksestasi ja fyysisestä kellon ympäri valvomis väsymyksestä niin sekaisin, että kävelet jatkuvasti päin seiniä, et tahdo väsymykseltäsi tajuta mistään mitään, vauva ei anna sinun epätoivoisesti yrittää elää haavemaailmassa toivoen että mies tulisi takaisin rakastamaan sinua valtavasti, vauva ei anna sinun levätä saati nukkua, LAINKAAN, niin mitä teet? Huudat vauvalle, että LOPETA!?!??!



Sinulle taisi joku vastata, että "jos ukko häipyy, hoidat sitten vauvan yksin, kyllä sekin sujuu"....



YKSINHUOLTAJANA OLEMINEN ****EI*** OLE MITÄÄN ROMANTTISTA JA IHANAA JOTA PITÄISI TAVOITELLA!!!! Jos olet kusessa rahojen ja jaksamisesi kanssa, ja vauva on hyvin sairas, ei syö, ei ota lääkkeitä ja et jaksaisi itsestäsikään huolehtia.... NIIN ASIAT OVAT SILLOIN JUURI NIIN!!!!

se isä kirjoitti:

Sanoit aloittaessasi "Mistään ei olla samaa mieltä, mies menee vain omia menojaan, emmekä enää tee mitään asioita yhdessä---> ja se ainakin minulle tekee sen että sitä vain erkaantuu toisesta, enkä osaa enää puhuakaan toiselle mieltä painavista asioista. Ja ylipäätään tuntuu että ei ole mitään puhuttavaa enää."


Käsitelläänpäs noita yksi kerrallaan:



***Mistään ei olla samaa mieltä

Ei herranjumala.... miten sitten kuvittelet, että vauvan synnytettyäsi pystyisitte ASIALLISESTI tai LAINKAAN päättämään vauvan elämää koskevista asioista?!?! VAUVA TARVITSEE AIKUISET VASTUULLISET IHMISET JOTKA KYKENEVÄT JATKUVASTI TEKEMÄÄN OIKEITA JA JÄRKEVIÄ PÄÄTÖKSIÄ HÄNEN ELÄMÄSTÄÄN!!!!



***mies menee vain omia menojaan

ja sinä kuvittelet, että vauvan maailmaan saapuminen saisi suhteeseenne lopen kyllästyneen, ihan syystäkin muualla laukkaavan miehen yhtäkkiä muuttumaan lähestulkoon ihannemieheksi ja kiltisti pysymään kotona ja auttamaan vauvan hoidossa AINA kun tarvitset? *kylmänväreitä tulee jo pelkästä ajatuksesta....!*




***emmekä enää tee mitään asioita yhdessä

Kuinka voit sitten kuvitella miehesi vaivautuvan loputtomiin kurkku suorana huutavan nälkäisen ja kipeän ja nestehukkaisen, pahalle haisevaa noro-virus-ripulia sairastavan vauvan hoitajaksi? Syöttäessä korvan vieressä parkuvasta terveestäkin vauvasta lähtee niin kova vihlova ääni, että korvat soivat hyvän aikaa ja ihan todella kävi monet kerrat mielessä että kuulon luulisi heikkenevän pahasti. Tämä ei haittaa vanhempaa, jolla on henkisesti asiat kunnossa, joka on halunnut jo ennen raskauttakin pysyä tiukasti vaimonsa vieressä ja joka koko sydämestään rakastaa vauvaa ja on vauvaa aina halunnut. MUTTA samaa **EI** voi sanoa miehestä, joka ei ole enää aikoihin viihtynyt luonasi ja on lopen kyllästynyt sinuun. AJATTELE VAUVAN PARASTA, älä itseäsi!!!!!!!!!!!!!



***ja se ainakin minulle tekee sen että sitä vain erkaantuu toisesta, enkä osaa enää puhuakaan toiselle mieltä painavista asioista

vauvasta nimenomaan PITÄÄ pystyä puhumaan, LOPUTTOMIIN, VUODESTA TOISEEN JOKA PÄIVÄ!!!! KELLON YMPÄRI!!!!! Siitä viis vaikka miten väsyttäisi eikä jaksaisi yhtään mitään!!!!!!!! Kuinka muka pystyt sitten puhumaan VAUVAN ONGELMISTA JA VAUVAN HÄDÄSTÄ, kun et kerran pysty puhumaan edes omista ongelmistasi miehellesi?!?!? Tähän EI kelpaa vastaukseksi, että "kyllähän minä vauvasta puhuisin..." Et selvästikään kykene puhumaan edes omista perustarpeistasi miehesi kanssa, kuinka sitten vauvasta, joka tarvitsee lakkaamatonta huomiota ja jatkuvaa eteenpäin suunnittelua kauas tulevaisuuteen?



***Ja ylipäätään tuntuu että ei ole mitään puhuttavaa enää

ja luulet vauvan muuttavan sinuun kyllästyneen miehesi sanavalmiiksi sana-sepoksi, joka tauotta jaksaa auliisti puhua ummet ja lammet kaikesta vauvaan liittyvästä.....!??!?!?!?!!?


Hoida hyvä nainen itsesi terapialla kuntoon ja siinä samalla keskity ÄIDISTÄSI huolehtimiseen!!!! Äidissäsi ja SINUSSA ITSESSÄSI on sinulle enemmän kuin tarpeeksi huolehtimista!!!! Miehelläsi on POLTTAVA TARVE päästä POIS asuinpaikkakunnaltanne ja POIS luotasi, eikä hän ymmärrä lainkaan tarvettasi hoitaa äitiäsikään. Tuohan kaikki kertoo selvää kieltään siitä, että hän vähät välittäisi mistään vauvasta, kun viis veisaa sinut synnyttäneen naisen kohtalosta, eikä viihdy kotona, juoksee jatkuvasti missä lie, ei halua puhua kanssasi, ei tehdä mitään kanssasi........


raskaaksi tulosi, saati vauvan syntyminen olisi varmasti viimeinen pisara miehelle joka nytkin välttelee sinua parhaansa mukaan!!!! Onko tuo todellakin unelma tulevaisuutesi?!?!?!?!!??




HERÄTYS!!!!!!!!!!!!!!!!!!


Elät tunteellista painajaisunta, johon yrität löytää ratkaisun vauvasta... minulla on ihokarvat kylmänväreistä pystyssä, kun ajattelenkin mihin ympäristöön olet väkisin yrittämässä vauvaa tehdä......!!!!!!!!!

Hoida itsesi henkisesti terveeksi ensin, siihen voi mennä VUOSIA!!!!

Kuinka kuvittelet jaksavasi muka hoitaa vauvan, sitten kun miehesi jättää sinut, joko raskaaksi tultuasi tai juuri lapsen synnytettyäsi, kun sinulla on jo ennestään iso masennus päällä, siihen kun ynnäät raskauden aiheuttamat hormonaaliset sekavuudet (voivat tehdä jo entuudestaan henkisesti heikon naisen täysin PIPIPÄÄKSI, yhtään liioittelematta!!!) ja eron aiheuttaman TUSKAN....


Eläydypä seuraavaan esimerkkiin: jos miehesi sanoisi **JUURI NYT**, että nyt riitti, hän lähtee, eikä enää takaisin tule, kerää tavaransa muuttoautoon sinun parkuessasi ja häviää autoineen näkyvistä viimeisen kerran ja eikä vastaa enää puheluihisi koskaan, tai sitten haistattelee vittua ja paskaa kurkku suorana huutaen, kun et tajua jättää häntä rauhaan eron jälkeenkään. Vaikka miten itket ja rukoilet, mikään ei muutu, jäät YKSIN. Näet tyhjät seinät ympärilläsi, miestäsi et enää ikinä takaisin saa.

Miten sinun kävisi henkisesti, kun tuo osuu kohdallesi?!

MIETI JA ELÄYDY NIIN HYVIN KUIN IKINÄ PYSTYT!!! Mieti kamalimmatkin vaihtoehdot mitä sinulle tapahtuisi!!

kylläpäs oli huutamista tekstissäsi, huh!
Kai minun sitten pitäisi ymmärtää, että ajatukseni on todella todella typerä. Ehkä onkin.
Mutta silti tuo kirjoituksesi hieman ampuu yli.

Käsitit ainakin sen asian väärin, että mies ei ollenkaan haluaisi sitä lasta. Hänkin haluaa kyllä. Ja mistä sait päähäsi että mieheni huutaisi ja karjuisi ja haistattelisi, hän ei ole ollenkaan sen luontoinen.
Jos itse olet huutanut ja karjunut niin ei kaikki ole sellaisia. ehkä me osattaisiin hieman järkevämmin sopia asioista eron tullessa.

Ja liioittelit kyllä myös tuossa, että olen valmiiksi heikko ja iso masennus.

Ja sanoisin sinulle, että jos teillä oli tuollaista, niin näytät kuitenkin olevan hengissä selvinnyt moisesta, ja samoin kai lapsen äiti? ei ihan niin kamalaa kuitenkaan että ettette olisi selvinnyt.
Ei minulla ole mielestäni liian ruusuisia kuvitelmia, kun siihenkin olen tavallaan varautunut jos ero tulee. Liian monelle kun se tulee täytenä yllätyksenä, silloin sitä varmasti olisi pahemmin hukassa.

Tekstiäsi lukiessa tuntuu että suunnilleen henki lähtee, jos erehtyy tekemään lapsen ilman että mies on 100% vieressä koko ajan.

Mutta muista nyt että en minä vielä ole raskaana. ei pelkoa.
Mutta kuten jo sanottu, asiaa mietitään. Asumisasia täytyy saada selvitettyä, ja mikäli ihan oikeasti alkaisimme yrittää lasta, niin se vaatisi kyllä sitä tietenkin että välimme paranisivat hieman jo nyt. Tai sitten eroamme, emmekä edes yritä.

Vielä en tiedä miksikä tilanne kehittyy... mutta tehokkaasti ainakin yrität 'käännyttää'.

aloittaja kirjoitti:

kylläpäs oli huutamista tekstissäsi, huh!
Kai minun sitten pitäisi ymmärtää, että ajatukseni on todella todella typerä. Ehkä onkin.
Mutta silti tuo kirjoituksesi hieman ampuu yli.

Käsitit ainakin sen asian väärin, että mies ei ollenkaan haluaisi sitä lasta. Hänkin haluaa kyllä. Ja mistä sait päähäsi että mieheni huutaisi ja karjuisi ja haistattelisi, hän ei ole ollenkaan sen luontoinen.
Jos itse olet huutanut ja karjunut niin ei kaikki ole sellaisia. ehkä me osattaisiin hieman järkevämmin sopia asioista eron tullessa.

Ja liioittelit kyllä myös tuossa, että olen valmiiksi heikko ja iso masennus.

Ja sanoisin sinulle, että jos teillä oli tuollaista, niin näytät kuitenkin olevan hengissä selvinnyt moisesta, ja samoin kai lapsen äiti? ei ihan niin kamalaa kuitenkaan että ettette olisi selvinnyt.
Ei minulla ole mielestäni liian ruusuisia kuvitelmia, kun siihenkin olen tavallaan varautunut jos ero tulee. Liian monelle kun se tulee täytenä yllätyksenä, silloin sitä varmasti olisi pahemmin hukassa.

Tekstiäsi lukiessa tuntuu että suunnilleen henki lähtee, jos erehtyy tekemään lapsen ilman että mies on 100% vieressä koko ajan.

Mutta muista nyt että en minä vielä ole raskaana. ei pelkoa.
Mutta kuten jo sanottu, asiaa mietitään. Asumisasia täytyy saada selvitettyä, ja mikäli ihan oikeasti alkaisimme yrittää lasta, niin se vaatisi kyllä sitä tietenkin että välimme paranisivat hieman jo nyt. Tai sitten eroamme, emmekä edes yritä.

Vielä en tiedä miksikä tilanne kehittyy... mutta tehokkaasti ainakin yrität 'käännyttää'.

haluaisin sinultä vielä kysyä lapsesi selviämisestä. uskotko oikeasti että lapsesi on saanut jotain pahoja pysyviä traumoja? varmasti jotain on tietenkin, mutta minulla kuitenkin on tunne että rakastat lastasi... ja minusta se on kaikkein tärkeintä. Olette selvinneet, ja lapsella on rakastava ihminen, ja kaksikin?, vierellä.

Minusta paljon pahempaa on sellainen koti, joka on tunnekylmä. Vaikka lapset olisivatkin haluttuja, heitä ei huomioida eikä rakasteta.

aloittaja kirjoitti:

kylläpäs oli huutamista tekstissäsi, huh!
Kai minun sitten pitäisi ymmärtää, että ajatukseni on todella todella typerä. Ehkä onkin.
Mutta silti tuo kirjoituksesi hieman ampuu yli.

Käsitit ainakin sen asian väärin, että mies ei ollenkaan haluaisi sitä lasta. Hänkin haluaa kyllä. Ja mistä sait päähäsi että mieheni huutaisi ja karjuisi ja haistattelisi, hän ei ole ollenkaan sen luontoinen.
Jos itse olet huutanut ja karjunut niin ei kaikki ole sellaisia. ehkä me osattaisiin hieman järkevämmin sopia asioista eron tullessa.

Ja liioittelit kyllä myös tuossa, että olen valmiiksi heikko ja iso masennus.

Ja sanoisin sinulle, että jos teillä oli tuollaista, niin näytät kuitenkin olevan hengissä selvinnyt moisesta, ja samoin kai lapsen äiti? ei ihan niin kamalaa kuitenkaan että ettette olisi selvinnyt.
Ei minulla ole mielestäni liian ruusuisia kuvitelmia, kun siihenkin olen tavallaan varautunut jos ero tulee. Liian monelle kun se tulee täytenä yllätyksenä, silloin sitä varmasti olisi pahemmin hukassa.

Tekstiäsi lukiessa tuntuu että suunnilleen henki lähtee, jos erehtyy tekemään lapsen ilman että mies on 100% vieressä koko ajan.

Mutta muista nyt että en minä vielä ole raskaana. ei pelkoa.
Mutta kuten jo sanottu, asiaa mietitään. Asumisasia täytyy saada selvitettyä, ja mikäli ihan oikeasti alkaisimme yrittää lasta, niin se vaatisi kyllä sitä tietenkin että välimme paranisivat hieman jo nyt. Tai sitten eroamme, emmekä edes yritä.

Vielä en tiedä miksikä tilanne kehittyy... mutta tehokkaasti ainakin yrität 'käännyttää'.

Ei siinä henki lähde jos yksin jää lapsen kanssa, onpahan vain raskasta elämä, jolloin ei tarvitsisi olla mitään henkisiä ongelmia tai muitakaan pulmia.

En tarkoittanut, että olisit jo valmiiksi heikko. Kuvailin vain mahdollisia ja todennäköisiä tulevaisuuden kuvia, joita saatat kohdata jos vauvaa alat tilanteessanne tekemään. Tunnen läheisesti erinäisiä naisia, joilla on ollut paha synnytysmasis ja masis jo ennen synnytystäkin. Näkemästäni ja kuulemastani poimin tähän noita esimerkkejä.

En väittänyt miehesi huutavan nyt. Tarkoitin, että lapsen tullessa moni asia muuttuu. Ja moni puoliso huomaa, ettei hänen rakastamansa ihminen olekaan enää sellainen kuin ennen. Väsymys tekee itse kullekin tehtävänsä, ja tulee muutenkin lisää ja lisää ristiriitoja, halusi tai ei. Ja koska teillä on kertomastasi päätellen pahoja ristiriitoja ja puhumattomuutta jo nyt, niin voit olla täysin varma, että keskinäiset ongelmanne pahasti moninkertaistuvat vauvan tultua maailmaan. Sitä kuvittelee ennen vauvan syntymää kaiken niin ruusuiseksi, vauvan tulon huumassa kaikki tuntuu niin aurinkoiselta ja "eihän meillä tuollaista voi tapahtua, ne on ne muut perheet, joissa eivät osaa puhua ja tehdä oikein". Ja kuinkas sitten kävikään?

Se että "selviää hengissä" pahoista ongelmista vauvaperheessä suhteen aikana ja eron jälkeen, ei ole niin yksiselitteistä. Jos suhteessa on pahoja ongelmia, on aivan varmaa ettei tilanne muutu ainakaan sen helpommaksi kun eron jälkeen yrittää ex-puolison kanssa selvittää lapsen hoitoon liittyviä kysymyksiä, pikemminkin asiat muuttuvat liki mahdottomiksi, kun yrittää ratkoa lapseen liittyviä ongelmia hankalan ex-puolison kanssa, joka ei lainkaan halua kuulla sinusta. Ja kuitenkin lapsen asioista joutuu loputtomiin hyvin vaikeasti keskustelemaan exän kanssa, vaikkei yhtään haluaisi enää joutua tekemiseen inhottavaksi käyneen ihmisen kanssa.

Nimim. "Kokemusta on".

aloittaja kirjoitti:

kylläpäs oli huutamista tekstissäsi, huh!
Kai minun sitten pitäisi ymmärtää, että ajatukseni on todella todella typerä. Ehkä onkin.
Mutta silti tuo kirjoituksesi hieman ampuu yli.

Käsitit ainakin sen asian väärin, että mies ei ollenkaan haluaisi sitä lasta. Hänkin haluaa kyllä. Ja mistä sait päähäsi että mieheni huutaisi ja karjuisi ja haistattelisi, hän ei ole ollenkaan sen luontoinen.
Jos itse olet huutanut ja karjunut niin ei kaikki ole sellaisia. ehkä me osattaisiin hieman järkevämmin sopia asioista eron tullessa.

Ja liioittelit kyllä myös tuossa, että olen valmiiksi heikko ja iso masennus.

Ja sanoisin sinulle, että jos teillä oli tuollaista, niin näytät kuitenkin olevan hengissä selvinnyt moisesta, ja samoin kai lapsen äiti? ei ihan niin kamalaa kuitenkaan että ettette olisi selvinnyt.
Ei minulla ole mielestäni liian ruusuisia kuvitelmia, kun siihenkin olen tavallaan varautunut jos ero tulee. Liian monelle kun se tulee täytenä yllätyksenä, silloin sitä varmasti olisi pahemmin hukassa.

Tekstiäsi lukiessa tuntuu että suunnilleen henki lähtee, jos erehtyy tekemään lapsen ilman että mies on 100% vieressä koko ajan.

Mutta muista nyt että en minä vielä ole raskaana. ei pelkoa.
Mutta kuten jo sanottu, asiaa mietitään. Asumisasia täytyy saada selvitettyä, ja mikäli ihan oikeasti alkaisimme yrittää lasta, niin se vaatisi kyllä sitä tietenkin että välimme paranisivat hieman jo nyt. Tai sitten eroamme, emmekä edes yritä.

Vielä en tiedä miksikä tilanne kehittyy... mutta tehokkaasti ainakin yrität 'käännyttää'.

>>Käsitit ainakin sen asian väärin, että mies ei ollenkaan haluaisi sitä lasta. Hänkin haluaa kyllä

Nutturatäti 1 kirjoitti:

>>Käsitit ainakin sen asian väärin, että mies ei ollenkaan haluaisi sitä lasta. Hänkin haluaa kyllä

Se ei ole uskon asia, vaan se, että lastaan seuratessaan omin silmin näkee ja omin korvin kuulee mitä omalle lapselleen on tapahtunut eron takia.

On jotain sanoinkuvaamattoman hirvittävää seurata, miten ennen niin aurinkoinen lapsi on muuttunut hyvin apeaksi eron jälkeen. Ja erosta on sentään jo aikaa.

En ala lastani puimaan keskustelupalstoilla, sanon vain, että totuus olisi liian kamalaa kirjoitettavaksi mihinkään. Osa lukijoista itkisi ja osa ei uskoisi lukemaansa, kun "eihän noin kamalaa voi OIKEASTI tapahtua?". Kaiken kokeneena vastaan, että kyllä voi. Valitettavasti. Pumpulin ulkopuolella tapahtuu kaikenlaista kamalaa, mitä ei itsekään haluaisi uskoa, vaan kun on pakko, kun ne tapahtuvat omassa elämässä.

Oman lapseni vuoksi (vaikka hänellä OLI rakastava koti) sekä joitain perheitä seuranneena, joissa on lapsi tehty "no-kun-muillakin-on" periaatteella, vaikka suhteensa olivat hajonneet jo moneen kertaan ennen lapsen tekoa, pistää pahoin ärsyttämään lukea jonkun kertovan, että pitää saada väen väkisin vauva tehtyä aivan mahdottomaan tilanteeseen, korvaamaan omaa hellyydenpuutetta ja paikkaamaan jotain sellaista, mitä ei ole olemassakaan.

se isä kirjoitti:

Se ei ole uskon asia, vaan se, että lastaan seuratessaan omin silmin näkee ja omin korvin kuulee mitä omalle lapselleen on tapahtunut eron takia.

On jotain sanoinkuvaamattoman hirvittävää seurata, miten ennen niin aurinkoinen lapsi on muuttunut hyvin apeaksi eron jälkeen. Ja erosta on sentään jo aikaa.

En ala lastani puimaan keskustelupalstoilla, sanon vain, että totuus olisi liian kamalaa kirjoitettavaksi mihinkään. Osa lukijoista itkisi ja osa ei uskoisi lukemaansa, kun "eihän noin kamalaa voi OIKEASTI tapahtua?". Kaiken kokeneena vastaan, että kyllä voi. Valitettavasti. Pumpulin ulkopuolella tapahtuu kaikenlaista kamalaa, mitä ei itsekään haluaisi uskoa, vaan kun on pakko, kun ne tapahtuvat omassa elämässä.

Oman lapseni vuoksi (vaikka hänellä OLI rakastava koti) sekä joitain perheitä seuranneena, joissa on lapsi tehty "no-kun-muillakin-on" periaatteella, vaikka suhteensa olivat hajonneet jo moneen kertaan ennen lapsen tekoa, pistää pahoin ärsyttämään lukea jonkun kertovan, että pitää saada väen väkisin vauva tehtyä aivan mahdottomaan tilanteeseen, korvaamaan omaa hellyydenpuutetta ja paikkaamaan jotain sellaista, mitä ei ole olemassakaan.

kerron nyt vielä, että en ole kasvanut pumpulissa, en tosiaan. Vaan tunnekylmässä ja ankarassa kodissa. Ja vanhempani myös erosivat, en tosin enää ollut ihan pieni silloin. Toivon että olisivat eronneet paljon paljon aiemmin.
Nyt jos ihmettelette, miksi olen huolissani äidistäni, niin en oikein itsekään tiedä, ehkä vain siksi kun hän kuitenkin on äitini.

Suurelta osin noista asioista johtuen en ole tuntenut olevani valmis äidiksi aiemmin.
Mutta ehkäpä en ole vieläkään. Ja ehkäpä siksi parisuhteemmekaan ei toimi, kun en osaa käsitellä ongelmia, en ole saanut siihen mallia. Mutta sen kyllä voisin melkein luvata että rakastaisin kyllä lastani, erilailla kuin vanhempani.

Mutta edelleen, en ole vielä raskaana.

Ja vielä että en tiedä mitä kamalaa sinulle/perheellesi on tapahtunut, kai jotain todella järkyttävää kirjoituksestasi päätellen. Mutta ei kai pidä ajatella että kaikille lapsille tapahtusi aina pahin mahdollinen.

Paljon parempi lapsen mielenterveydelle elää äidin kanssa kuin riitaisassa parisuhteessa. Varhaislapsuuden ahdistvat kokemukset vanhempien väleistä kun saattavat pahimmillaan pilata lapsen koko loppuelämän.

Kirjoitin tämän viestin tähän ketjuun aikaisemmin, mutta et vastannut siihen.

**********
Olen lukenut koko rimpsun ja ymmärrän kyllä toisaalta mitä yrität alkuperäisellä kysymykselläsi hakea. Itselläni ei ole kokemusta "omista" lapsista, olen uusioperheen kautta kahden lapsen tuki ja turva kun sitä tarvitsevat.

Mutta mieleeni herää kysymys.

Miksi ette voisi ensin koittaa korjata suhdettanne ja sen jälkeen (tuloksesta riippumatta) miettiä lapsen tekoa uudestaan? Esimerkiksi juuri paljon mainostetun parisuhdeterapian jäljiltä voisi yhteistyökykynne ja kommunikaationne olla paljon paremmalla tolalla, vaikka tulisittekin siihen tulokseen, että ette yhdessä halua jatkaa.

Onhan näitä tapauksia, että lapsi tehdään ihan jo lähtökohtaisesti parisuhteen ulkopuolelle. Miksi siis väkisin tehdä lapsi nyt huonona olevaan parisuhteeseen ajatellen, että jos nyt sitten erotaan, niin hoidetaan kuitenkin lapsi hyvin. Hoitakaa keskinäiset välinne ensin kuntoon, niin sen jälkeenhän lapsesta huolehtiminen ja asioiden sopiminen seuraavien vuosikymmenien ajan on paljon helpompaa.

Terapia kun opastaa myös järkevään ja hyvään eroon tarvittaessa. Oppisitte molemmat ihmisinä itsestänne ja toisistanne paljon.
************************

Eli mielestäni on täysin hyväksyttävää tehdä lapsi tietoisesti yksin ja parisuhteen ulkopuolelle. Mutta tällöinkin jos haluaa isän olevan osa lapsen elämää, on vanhempien välit oltava kunnossa. Työsarka kun kestää vuosikausia. Jos huonosti toimivaan parisuhteeseen tekee lapsen, ei ole mitään takeita, että olette enää edes puheväleisä kun päätätte erota. Sitten onkin kaikki hankalaa!

Olen itse päivittäin tekemisissä sen asian kanssa. Vanhemmat ovat täysin eri mieltä kaikista kasvatukseen liittyvistä asioista. Se on kuluttavaa ja hankalaa heille itselleen, läheisilleen, mutta ennen kaikkea todella todella huolestuttavaa lasten kannalta.

Näillä asioilla ei ole leikkimistä.

Mun mielestä voitte ihan hyvin tehdä lapsen, mutta muuttakaa erilleen jo raskausaikana. Sitte lapsi ei joudu kärsimään teidän riidoista eikä isän "menettämisestä". Tai sitte eroatte ja hankit keinohedelmöityksellä lapsen ihan yksin. Mä tekisin lapsen yksin, jos mun mies päättäis n.30 vuotiaana ettei haluakkaan lasta, mulle ei ois mikään ongelma olla yksinhuoltaja, mutta tarvis vaan hyvät tukijoukot (vanhemmat, sisarukset, mummot, papat, tädit ja sedät). Mulla on tämmönen asenne, koska oon asunu aina äitini kans kahestaan, isä ei oo koskaan kuulunu kuvioihin ja mulla oli onnellinen lapsuus siitä huolimatta.