Minkä ikäisenä lapset

se on milloin hankkii, ei siihen mitään ikää ole.

Jonkun mielestä on aina liian vanha tai liian nuori saamaan lapsia, joten kaikkien mieliksi ei voi tehdä millään. Ihan oman tilanteen múkaan vain!

Kyllä, monet riskit kasvavat mitä vanhempi odottaja/synnyttäjä on, mutta ei se aina helposti mene nuorempanakaan, (kokemusta on..) aina on jotain riskejä olemasssa mutta taitaa koko elämä olla yksi suuri riski jos niin rupeaa ajattelemaan.

Lasten hankkimiselle ei varmaan ole määritelty sitä oikeaa ikää ja eiköhän meistä jokainen tiedä (toivottavasti) milloin on kypsä vanhemmuuteen. Minä halusin lapsia nuorena mutta en saanut. Ensimmäisen sain kun olin 36 ja nuorimman 42 vuotiaana. Nyt nuorimmainen aloitti koulun ja muutkin lapset ovat vielä ala-asteella. Monet saman ikäiset ovat jo isovanhempia ja kaikki ystävätkin ovat jo saattaneet lapsensa maailmalle. Välillä tunnen olevani kummajainen kun keski-ikäisenä naisihmisenä elän kiireistä lapsiperheen arkea. Mutta kun asioita ajattelee näin jälkikäteen niin en varmaan olisikaan ollut kypsä äidiksi aikaisemmin.

aikataulujen ja omien "milloin sopii" halujen mukaan. Me jätimme ehkäisyn pois, kun olin 26 v. juuri sillä ajatuksella, että en halua vanhana äidiksi. Nyt saimme viimein esikoisen, kun olen 37v. Kaikki lääketieteelliset apukeinot on käytetty! Ottaen huomioon, että joka viides pari kärsii tahattomasta lapsettomuudesta jossakin elämänsä vaiheessa, kehoitan olemaan jättämättä aloittamista kovin myöhään. Ei ne lapset tule silloin kun tahtoo, ne tulee kun on tullakseen!

taitaa se sun mies tuumia että ottaa sitten nelikymppisenä lapsivaimon jonka kanssa ehkä yhen tenavankin pyöräyttää:/
itellä on käynyt kyllä tuuri miesten suhteen. Halusin parikymppiseksi äidiksi joten synnytän vajaa 26-vuotiaana esikoiseni. eli viisi vuotta meni vaan siinä kun kattelin sitä rumpaa mitä mies haluaa. tai semmosta pähkäilyä että "en oo varma haluanko" .nyt exä-pähkäilee vaan sitä että oisko siitä tullut hyvä isä yms. Mies petti mutta on varmaan mun lapsettomuusskitsoilutkin auttanut asiaa. sen jälkeen otin asiakseni puhua aina ensin näistä lapsi-asioista ennen kun meen rakastumaan.. olisin varmaan kohta lähtenyt hedelmöitys-hoitoihin jos ei kohta ois löytynyt sopivaa miestä.
iästä ei niin oo kyse kuin siitä että asiat on juteltu varmoiksi ja kumpikin tuntee olevansa riittävän kypsiä..

milloin alkaa lapsia tekemään/yrittämään, mutta sanon ettei opiskelijana ole helppo keskittyä opiskeluun lapsen kanssa (kokemusta on viime vuosilta kun olen yrittänyt hankkia lisäkoulutusta) ja taan on totta se jos puoliso on iäkkäämpi, ettei hän jaksa enää yövalvomisia ym. rumbaa niin hyvin kuin nuorempana jaksaisi (tästäkin kokemusta, ero tuli ekan miehen kanssa kun ikäeroa oli niin paljon että väsähti tyysti esikoisen aikaan, vaikka hoidin lapsen pääsääntöisesti. Halusin kuitenkin enemmän lapsia ja kun olin paljon nuorempi, niin tässä, eikä kyllä monessa muussakaan asiassa sitten päästy samanmielisyyteen. Tosin, emme olleet riitaisa pari ja huoltajuus- ja lapsen kasvatusasiat sovitaan hyvillä mielin ja sovussa)

Nyt toinen mieheni on lähes samanikäinen kanssani ja meillä on viides lapsi tulossa. On ihanaa kun on lapsilla leikkikavereita ja jaksamme molemmat aktiivisesti hoitaa heitä!

Eli kannattaa toki seurata omia tuntemuksiaankin, mutta myös kuunnella puolison mielipidettä vakavalla korvalla ja harkita asiaa yhdessä.

Talon ehtii rakentaa myöhemminkin, eikä lapsellisen äidin työn saanti ole sen vaikeampaa kuin muutenkaan hedelmällisessä iässä olevien, sillä vaikka sanottaisiin laissa mitä, niin osa työnantajista pelkää palkata parisuhteellisia 20-35 vuotiaita, sen takia että pelkää heidän jäävän heti äitiyslomalle.

Parhaiten vakuuttaa esim. työhaastattelussa se että on jo lapsi tai pari ja kertoo työnantajalle kuinka oma organisointikyky on kehittynyt lasten myötä ja kertoo myös sen että mummo tms. on valjastettu lastenhoidollisiin tarpeisiin, jos sairastumisia sattuu, ettei tarvitsisi olla lasten sairastelun takia pois töistä. Tämä kertoo työnantajalle että työnhakija ajattelee myös firman parasta, eikä vain itseään (vrt. hakee virkaa, saa sen ja jää vuoden päästä 3 vuodeksi pois töistä, jolloin työnantaja joutuu hakemaan sijaisen ja kouluttamaan hänet, teettää lisää päänvaivaa eikä kukaan varsinkaan pikkufirmoissa halua sellaista...)

Toki ymmärrän molempia osapuolia, sillä olen itse ollut molempien asemassa ja tiedän kummankin tuntemukset tilanteessa.

nuorempana tai vanhempanakin voi saada ihan hyvin. Miehillä ei ole ikärajoja. Isäksi voi tulla vielä 7-kymppisenäkin.

Opiskelun ja lapsenhoidon yhdistäminen on kyllä helpompaa kuin työssä käynnin ja lapsenhoidon yhdistäminen. Paremmin saat töitäkin, sitten tulevaisuudessa, jos olet tehnyt lapset jo opiskeluaikana. Lapset eivät kaipaa omakotitaloja ym. He kaipaavat rakkautta ja huolenpitoa.

miettiin et on lapsi jolla on nuoret/keski-ikäiset vanhemmat ja toinen jonka vanhemmat ovat yli viiskymppisii.
Onks se reiluu lapselle jos vanhemmat ei enää samallalailla jaksa tehdä asioita kuin nuoremmat.

Entä sitten kun lapsenlapset vääjät ilman isovanhempia kun on liian vanhana tehnyt lapsia. Ei sekään ole kivaa jos ainoa muisto mummosta tai vaarista on vain putkissa roikkuva rusina sairaalassa.

Mielestäni lapset pitäisi saada kuitenkin alle 30 vuotiaana. Itse sain lapseni juuri täytettyäni 18, eikä opiskelut ole vaikeutuneet sen takia yhtään lykkääntyneet kylläkin, mutta ei vaikeutuneet. Lapseni aloitti nyt syksyllä koulun, eikä kyllä ole jäänyt mistään paitsi vaikka sitä omakotitaloa ei ole.

Ja ihan muuten vain niille, jotka eivät nuorena äidiksi tulleita voi ymmärtää ja epäilevät vahinkoraskaudeksi, niin lapseni ei ollut vahinko vain toivottu ja lapsen isän kanssa ollaan edelleen yhdessä, että mitään ohimenevää ei ollut.

Kyllä se biologinen hyvä aika on ihan eri asia kuin henkinen hyvä aika. Mitä vanhempana lapsen saa niin sitä suuremmat ovat kaikenlaiset riskit mutta toisaalta opiskelu, parisuhde, taloudellinen tilanne jne. ovat varmaan ne suurimmat kriteerit minkä perusteella lapsia halutaan tiettyyn aikaan elämässä. Itse en olisi voinut kuvitellakkaan saavani lasta vielä 20ppisenä mutta kylläpä otti raskaus koville nyt 30kymppisenä. Vaikka raskaus oli vaikea ja toipuminen vei aikaa niin olen erittäin onnellinen siitä että elelimme mieheni kanssa kaksin pitkään ennen lapsen saamista. Toisaalta tunnen myös ihmisiä jotka ovat saaneet lapset nuorina ja heillä menee tosi hyvin. Että ihan miltä itsestäsi tuntuu, oli se aika mikä hyvänsä niin lasta rakastaa ihan järjettömän paljon.

Ei elämää ja etenkään lastentekoa voi aina suunnitella, toki jotain tavoitteita on hyvä olla ja koittaa välillä tavoitellakin niitä. fakta on että kaikilla on erilaiset voimavarat, talous ja henkiset resurssit. ja ne lapsetkin syntyessään ovat kovin erilaisia, toiset valvottaa ja on sairasteluja, toiset on helpompia hoidokkeja. Ja sekin on nähty että monenlaisista yhdistelmistä ja lapsuusolosuhteista tulee aikuisia "tervepäisiä" ihmisiä.

itse tavattiin miehen kanssa 25-27v, kummallakkin oli omaa elämää takana, ammatit ja työtkin vähitellen. ostettiin aika nopeesti talo jota rempattiin, ja edelleen projektia riittää. nyt vähän päälle kolmikymppisinä odotellaan ensi kesälle omaa vauvaa, ja aika on meille hyvä. Toki tähänkin yhtälöön riittää miettimistä työkuvioiden ja sairauden kanssa, mutta sitähän se elämä on. Aina on kompromisseja ja yllättäviä tapahtumia elämässä, jotka vaan pitää kääntää parhain päin ja koittaa nähdä ne positiiviset puolet elämästä. Mutta elämä kannattaa ottaa haasteena ja päivä kerrallaan. Liikaa ei kannata projekteja kasata ja ottaa yhdelle kertaa. Jos jonain päivänä tuntuu että nyt voisi olla kiva että olisi lapsia, niin ei kun tuumasta toimeen. Mutta ennen kaikkea kannattaa puhua asiasta vain ja ensisijaisesti miehesi kanssa.