vielä kunnolla alkanutkaan? Erosin pitkäaikaisesta suhteestani noin vajaa puoli vuotta sitten ja melkein heti aloin tapailemaan tätä uutta miestä. Ollaan oltu suht tiiviisti ja on ollut ihanaa yhdessä. Hetken jo luulin, että tässä vois olla jotain muutakin. Kuitenkin homma on vaan kääntynyt pelkän seksin puolelle ja mitään tunnekipinää en miehen puolelta enää näe. Itse olen valitettavasti nyt ihastanut ja luulen, että pelkkään lakanasuhteeseen en enää kykene. Miksi naiset on niin heikkoja, että aina tulee tunteet peliin. No mitä minä nyt niillä sitten teen? Kuitenkin edellisestä erostani on sen verran vähän aikaa, et olen vielä todella haavoittuvainen ja herkkä. Pelkään, et särjen sydämeni heti putkeen uudestaan... Olen yrittänyt jutella miehen kanssa tilanteesta, mutta ei häneltä mitään selkeää vastausta mihinkään saa. Olen miettinyt jo useamman kuukauden lopettaa koko juttu, koska se aiheuttaa liikaa ylimääräistä päänvaivaa. Haluisin jatkaa omaa elämää eteenpäin, mutta kummiskin aina sorrun tapaamaan kun hän ottaa yhteyttä. En tidä enää miten menetellä ja pää käy tietenkin ylikierroksilla... Onko kenelläkään vastaavanlaisia kokemuksia?
Miten lähteä suhteesta
mikä ei ole
91236
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
miehen kanssa siitä mitä mieltä tämä on itse koko asiasta ja sit vasta tehä jotai johtopäätöksiä. Ota vähän eteäisyyttä ja anna ajan näyttää. Sekin varmaan auttaa asiaa, et itse tietäisit mitä oikein tästä miehestä haluat!!
Sanot "meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta"
Itse olen menossa kohti samaa tilannetta. Olen eroamassa pitkäaikaisesta suhteestani ja löytänyt toisen miehen, joka saa minut tuntemaan taas itseni onnelliseksi. Ollaan puhuttua asiasta, että kumpikaan ei halua mitään vakavaa, mutta pelkään silti rakastuvani häneen. Varsinkin kun hän puhuu kuitenkin niin, ettei voi tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Eli väläyttelee mahdollista tulevaisuutta.
Jotta itse vältyn satuttamasta itseäni, olen päättänyt, että ennen uutta suhdetta opettelen elämään yksin. Pidän tämän miehen varalla, mutta vältän itse ottamasta yhteyttä. Suosittelen sinulle, että opettelet ensin elämään yksin. Hankit uusia harrastuksia, jotka täyttävät elämäsi. Kun sinulla on muuta (omaa) tekemistä ja nautit siitä, että saat tehdä sitä yksin tai hyvässä porukassa ilman miehen läsnäoloa, saatat huomata, että tunteesi tätä miestä kohtaan eivät olekaan niin syvät kuin luulet. Ja voihan olla, että kun mies huomaa, ettet enää ole hänen hyppysissään niin hän huomaa omat tunteensa sinua kohtaan.
Aloitin uuden suhteen pari viikkoa edellisen päättymisestä ja ajattelin sen olevan "lohduke". No, tämä viihtyikin siinä pitkään ja itse nautin kun tunsin taas eläväni. Hän käytti minua hyväkseen monella tapaa, eli minun kustannuksellani jne.. Sen lisäksi jäi kiinni pettämisestä, kun oli tunnettu pari kuukautta. Kielsi sen ja väitti ettei ole tehnyt mitään. Heitin pihalle. Rukoili anteeksiantoa ja ikuista rakkautta ym.. Hellyin ja taas olimme väleissä. Siinä vaiheessa olin jo täysin varma ettei kyse ollut loppuelämän jutusta. Annoin elämän jatkua niillä pelikorteilla. Olen sen jälkeen heittänyt parikin kertaa pellolle, mutta on kuin bumerangia heittelisi. Aina tulee takaisin :)
Olen varmaan pehmeä päästäni... Hän on hyvin empaattinen ja haluaa paljonkin keskustella. Mutta ei kykene puhumaan/tunnustamaan huonoja puoliansa.
Nyt yritän pitää pääni kylmänä ja jalat ristissä, josko onnistuisin ja saisin elämäni takaisin vain itselleni!!
REILUT KOLME VUOTTA SELLAISESSA SUHTEESSA MIEHEN KANSSA, JOHON ITSE RAKASTUIN, EIKÄ HÄNEN PUOLELTAA OLE MUUTA KUIN PELKKÄÄ SEKSIÄ, MUTTA AINA OMAA TYHMYYTTÄNI SUOSTUN TAPAAMISIIN, VAIKKA TIEDÄN, ETTÄ HÄNELTÄ EN SAA SITÄ, MITÄ HALUAN PARISUHTEELTA ELI NORMAALIA ELÄMÄÄN PARISUHTEESSA, AVOIMUUTTA YMS. EI TÄSSÄ OLE KÄYNYT MUUTA KUIN, ETTÄ ITSENI OLEN RIKKONUT, EIKÄ OLE MUUTA ELÄMÄÄ...
Tuttu Juttu, viimeinen lauseesi oli paras kommentti ikinä. Onnea ja tsemppiä sinulle. Toivottavasti pääset irti lopullisesti tästä, niin ei tartte kärsiä loputtomiin. Ja josko annat mahdollisuuden myös muillekin ihmisille, jotka huomaamattasi elämääsi kävelevät =)
Itse tajusin sen, et se on vaan ajan hukkaamista. Ei kannata jäädä roikkumaan sellaiseen tilanteeseen mikä vain jumittaa paikallaan. Käykää ihmiset harrastamassa ja ulkoilemassa sun muissa illanistujaisissa, reissatkaa. Tavatkaa muitakin ihmisiä, ihan vaan vaikka mielenkiinnosta ja kaverimielessä. Siinä sitten huomaa, ettei välttämättä tarvitse rinnalleen miestä, jolle antaa kaikkensa, muttei saa vastineeksi mitään. Kyllä ne tunteekin siitä viileenee ja sitten on niin paljon helpompaa jatkaa, jatkaa elämää ja nimen omaan yksin!! Ainakin hetkellisesti...
Olen jo antanut mahdollisuuden... En voi kuin hymyillä ja hymyillä, eikä poskiin satu ollenkaan! Hetken aikaa törmäillyt ihastuttavan miehen kanssa, sillee varovasti.. Aika näyttää, mutta kokeillaan tätä hetelmää!!!
Olen elänyt kuudetta vuotta suhteessa, jossa mies on vienyt, minä vikissyt. Aiemmin en yhtään kyseenalaistanut asioita, en edes ilmiselvissä tilanteissa reagoinut millään lailla. Riitti, kun sain olla ja rakastaa, ehdoitta. Ei muka haitannut, vaikka aavistelinkin, etten välttämättä olekaan sitä mitä kuvittelin olevani.
Pikkuhiljaa suhde alkoi tuntua enemmän seurustelulta kuin pelkältä säätämiseltä. Aloin vähitellen sanomaan, jos joku alkoi mättämään. Aloin kysellä asioista, jotka eivät mielestäni täsmänneet esimerkiksi sen suhteen, mitä mies oli sanonut ja mitä teki. En välttämättä olisi vaatinut uskollisuutta tms. vaan rehellisyyttä.
Paremmin olisin kestänyt sen että hän reilusti sanoo viettävänsä aikaansa mielummin jokun toisen kanssa, kuin kuulla epämääräisiä mutta vuolaita selityksiä siitä, miten jotain erittäin yllättävää osui suunnitelmiemme tielle, miten hän joutui tekemään vasten tahtoaan toisin, voimatta mitään sille, että aina se olin minä, kuka joutui tinkimään, pettymään, jäämään.
Tiesin hengessäni, että jos alan kyselemään, konahtelemaan, suhde saattaa päättyä kylmään torjuntaan. Silti se, että minäkin ansaitsen ihmismäisen kohtelun alkoi soimaan päässäni entistä enemmän. En mahtanut mitään sille, että aloin ihan oikeasti tuntemaan, ettei minuakaan saa kohdella niinkuin olin tullut kohdelluksi. Asetelmaa, että olisin saanut miehen selän seinää vasten, joko tai en pystynyt luomaan; hän aika suoraan sanoi, että jos tilanne ei minulle kelpaa hän ei sitä edukseni mitenkään tule muuttamaan. Jos minä tunnen kärsiväni liikaa ja haluan jotain enemmän, ei hän ole mitään antamassa. Kaksi vaihtoehtoa, joko tyydyt siihen mitä saat, tai sitten et saa mitään.
Ei puhettakaan, että mies olisi ruikuttanut perääni, päinvastoin, kokeilin jo monta vuotta sitten, mitä tapahtuu, jos ilmoitan, etten jaksa olla hänen leluhyllyssään odottamassa, milloin hän haluaa minulla leikkiä. Vastaus oli tyly: " ok". Ei keskusteluja, ei selvittelyä, ei mitään. Jäätävä hiljaisuus mursi minut, riensin tuota pikaa takaisin pahoitellen, että olin edes yrittänyt irtaantua, nolona, että olin edes ajatellut, että saisin mieheltä parempaa kohtelua.
Sattuu, aivan saakelisti. Kuudessa vuodessa on tullut käsittämättömän paljon asioita, jotka muistuttavat meistä, hänestä ja minusta. Tiedän tuskan kestävän kauan. Toisinaan kipu tuntuu fyysisenä, ja silloin on vaikea hillitä itseään. Masentuminen on lähellä, mutta kun ajattelen, että miehelle se on se ja sama, vaikka roikkuisin hirressä, en osaa vajota itsesääliin kuin ihan hetkellisesti. Olen pohtinut, pitäisikö nyt syksyn tultua hankkia lääkkeet masennusta vastaan, jos kuitenkin käy niin, että mielialani laskee samaan tahtiin kuin ulkona lämpöasteet.
Tiedän, ettei tästä helpolla pääse. Muistutan toisinaan itselleni, että jos tämä ei ole helppoa nyt, ei se ollut helppoa silloinkaan, kun huomasin hänen sängyssään jälkiä, jotka eivät olleet minun jättämiä, tai silloin, kun hän monen yrittämisen jälkeen vastasi puhelimeensa ja pahoitteli, että oli unohtanut treffimme, tai aikatauluja laskeskellessa, kun hän sanoi olevansa etelässä silloin kuin olikin mitä varmimmin idässä.
Tietysti suhteessa oli paljon hyvääkin, mutta ehkä suurin osa seurustelusta tapahtui omassa päässäni. Todennäköisesti tein niinkuin moni nainen tekee, kasaa suhteen onnellisuuden niistä asioista mitä ei sanottu, ei tehty, ei tapahtunut pikemminkin niistä mitä tapahtui.
Elämää on, muutakin. Vie vaan aikansa, ja koskee kovin, mutta jos ei ole vaihtoehtoja! Jos kuitenkin tietää, että mies olisi voinut toimia toisin, jos vain olisi halunnut. Olisi voinut, mutta ei toiminut. Jos jaksaa olla edes itselleen rehellinen, muistaa sen, miten surkea olo oli, kun mies hyytävästi mitään ilmoittamatta vain jätti huomioimatta.
Elämää on, myös se, että opettelee hengittämään, hallitsemaan kipunsa. Kun hyväksyy sen, että sattuu kuin osaa itsestään revittäisiin irti, kipu varmaan joskus hellittää. Kun hyväksyy sen, ettei riittänyt se, mitä itse oli ja antoi, kun hyväksyy, ettei toista voi muuttaa, silloin alkaa huomaamaan, että elämä kuitenkin jatkuu.
Näin minulla ainakin, oikeastaan riita tuli siitä, että aloin vaatia tiettyjä asioita, jotka eivät miehelle passanneetkaan, yhteenmuuttamista, sitä että ei ole muita naisia kuin minä... pidemmän päälle vaikka seksi on todella ihanaa, tulee ainakin minulle sellainen tunne, entäs tulevaisuus, haluan alkaa sisustaa uutta kotia minun ja miehen jne, ei riitä se että hän tulee silloin tällöin luokseni ja on seksiä se ei vaan kertakaikkiaan riitä.