Olen ollut nyt lähes kolme vuotta kaukosuhteessa erään miehen kanssa. Asumme eri paikkakunnilla, n. 100 km välimatkan päässä toisistamme.
Suhteessamme minä olen se, joka on kulkenut lähes joka viikonloppu hänen luonaan, eikä mies ole viettänyt edes yhtä viikonloppua minun kodissani koko seurustelusuhteen aikana.
Hän vetoaa siihen, että hänellä on eläimiä joita joutuu hoitamaan, eikä voi jättää viikonlopuksi niitä kenenkään hoidettavaksi, ei edes osaksi viikonloppua.
Minulla on kuitenkin itselläni kaksi murkkuikäistä lasta, jotka eivät kuitenkaan viihdy miehen luona, sillä hän asuu niin "metsässä" ettei siellä ole lapsilla yksinkertaisesti mitään tekemistä saatikka kavereita.
Joudun jatkuvasti sumplimaan, kuka menee kenenkin luokse viikonloppua sitten viettämään, kun enhän minäkään voi lapsia yksin jättää viikonlopuksi.
Minulla on mennyt jo totaalisesti hermot ja olen väsynyt tähän matkalaukkuelämään, enkä enää tiedä mitä tehdä.
Lopetanko suhteen, vai kärsinkö vain??
Olen yrittänyt puhua miehelleni epätoivoisesti, että olisiko mahdollista tehdä kompromissi, siten että hän tulisi vaikka joka kolmas viikonloppu minun luokseni viettämään viik.loppua, mutta se ei käy hänelle.
Hän pitää minua jankuttajana, kun puhun asiasta ja siitä seuraa yleensä riita, jolloin lähden itku silmässä, ja ovet paukkuen miehen luota kotiini mököttämään.
Mitä tällaisesta suhteesta voi tulla? Meillä molemmilla on työt omilla paikkakunnillamme, enkä voi muuttaa esim. miehen luokse, sillä työmatka olisi liian pitkä, eikä lapset suostu moiseen mistään hinnasta.
Mies ei taas viihdy kaupungissa minun luonani, ja mikäli kuitenkin muuttaisi tänne, hän joutuisi luopumaan eläimistään, mitä ei aio tehdä mistään hinnasta.
Mies ei ymmärrä, miksi valitan asiasta. Hänelle riittää kun nähdään esim. kerran viikossa (jos tulen hänen luokse) tai vaikka kerran kahdessa viikossa.
Minulle se ei kuitenkaan riitä. Haluaisin ehdottomasti olla enemmän yhdessä ja viettää sitä normaaliarkeakin hänen kanssaan.
Mitä tehdä? Onko muilla samanlaisia kokemuksia ja mihin olette päätyneet?
Suhteessamme minä olen se, joka on kulkenut lähes joka viikonloppu hänen luonaan, eikä mies ole viettänyt edes yhtä viikonloppua minun kodissani koko seurustelusuhteen aikana.
Hän vetoaa siihen, että hänellä on eläimiä joita joutuu hoitamaan, eikä voi jättää viikonlopuksi niitä kenenkään hoidettavaksi, ei edes osaksi viikonloppua.
Minulla on kuitenkin itselläni kaksi murkkuikäistä lasta, jotka eivät kuitenkaan viihdy miehen luona, sillä hän asuu niin "metsässä" ettei siellä ole lapsilla yksinkertaisesti mitään tekemistä saatikka kavereita.
Joudun jatkuvasti sumplimaan, kuka menee kenenkin luokse viikonloppua sitten viettämään, kun enhän minäkään voi lapsia yksin jättää viikonlopuksi.
Minulla on mennyt jo totaalisesti hermot ja olen väsynyt tähän matkalaukkuelämään, enkä enää tiedä mitä tehdä.
Lopetanko suhteen, vai kärsinkö vain??
Olen yrittänyt puhua miehelleni epätoivoisesti, että olisiko mahdollista tehdä kompromissi, siten että hän tulisi vaikka joka kolmas viikonloppu minun luokseni viettämään viik.loppua, mutta se ei käy hänelle.
Hän pitää minua jankuttajana, kun puhun asiasta ja siitä seuraa yleensä riita, jolloin lähden itku silmässä, ja ovet paukkuen miehen luota kotiini mököttämään.
Mitä tällaisesta suhteesta voi tulla? Meillä molemmilla on työt omilla paikkakunnillamme, enkä voi muuttaa esim. miehen luokse, sillä työmatka olisi liian pitkä, eikä lapset suostu moiseen mistään hinnasta.
Mies ei taas viihdy kaupungissa minun luonani, ja mikäli kuitenkin muuttaisi tänne, hän joutuisi luopumaan eläimistään, mitä ei aio tehdä mistään hinnasta.
Mies ei ymmärrä, miksi valitan asiasta. Hänelle riittää kun nähdään esim. kerran viikossa (jos tulen hänen luokse) tai vaikka kerran kahdessa viikossa.
Minulle se ei kuitenkaan riitä. Haluaisin ehdottomasti olla enemmän yhdessä ja viettää sitä normaaliarkeakin hänen kanssaan.
Mitä tehdä? Onko muilla samanlaisia kokemuksia ja mihin olette päätyneet?
Vastaukset 9
Vanhimmat
ajattele että matka ei ole mikään...
se on tosi lyhyt. Jotkut ajaa sen joka päivä työmatkana ja monelle on varmasti yhtä pitkä koulu matka...
oletko ajatellut sitä?
Mutta miehesi on kyllä aika ymmärtämätön...kyllä parisuhteessa pitää niitä kompromisseja tehdä.ei se muuten toimi.
matkan vuoksi,vaan senvuoksi, että matkustelu on täysin yksipuolista, eli minä joustan aina ja menen hänen luokseen. Hän ei tule koskaan luokseni viettämään edes viikonloppua.
Elän jatkuvaa matkalaukkuelämää (jo lähes 3 vuotta). töitä ja kun perjantai koittaa.. pakkaan kamat, ja palaan sunnuntaina.
Mietin,mihin lapset,kun eivät halua matkaan..
Mikäli jään kotiin, mies kiukuttelee,ja ajattelee minun tietysti ramppaavan baariin. Kuinkas sitä muuten kotiin haluaisi jäädä??? :s
En ehdi tavata ystäviäni juuri koskaan, eikä miehen luona ole lähimaillakaan edes kyläpaikkaa jossa voisi käydä. Lähin kyläkauppakin on 20 kilsan päässä,jossa näkisi muitakin ihmisiä.
Eli istun ja siivoan miehen kämppää,muuta tekemistä siellä ei juuri olekaan....
Mihinkään hän ei halua lähteä kotoaan, ei koskaan tanssimaan,kyläilemään tms.
On kieltämättä hermot kireällä ja ahdistaa jo tuleva viikonloppu,kun osaan jo ajatella ulkoa koko tulevan viikonlopun valmiiksi,ennenkuin se on tullutkaan. Samanlaista joka viikonloppu...
En tiedä onko tämä mitään "elämää"..
Minulla myös kaukosuhde ja matkaa hiukan enemmän kuin sinulla. Silti alusta asti on sovittu, että kuljetaan vuoroviikonloppuisin. Murrosikäisiä pyörii vielä meidänkin kuvioissa ja saadaan harvoin olla ihan kahdestaan (rauhassa:)). Mutta se on tiedetty alun alkaenkin ja tuossahan nuo kasvavat, ei mene montaa vuotta kun alkaa löytyä omaa rauhaa.
Tasapuolisuus ja se, että kumpikin joustaa ja on valmis tekemään jotain suhteen eteen - se auttaa ilman muuta pitämään suhdetta koossa ja toimivana.
Kyllä tuo kertomasi valitettavasti kuulostaa siltä, että mies viihtyy mukavasti korvessa kotioloissaan, sinä käyt laittelemassa hänen kotinsa nätiksi säännöllisesti ja tarpeet tulee tyydytettyä siinä samalla...sori, jos kuulostan tylyltä mutta kuten itsekin olet huomannut niin SINÄ olet se joka joustaa:(
Ei kai tuossa voi kuin punnita sitä, kuinka paljon välität hänestä ja mitä ajattelet häneltä saavasi. Muutama vuosi, niin lapsesi ovat omillaan, mutta jaksatko vielä sitten matkustaa samaan tapaan? Vai alkaisitko kulkea edes takaisin 100 km työmatkaa päivittäin? Oletteko edes vielä puhuneet yhteisen kodin perustamisesta? Viihtyisitkö pidemmän päälle hänen luonaan siellä korvessa?
Monta asiaa mietittäväksi...mielestäni yksi huolestuttava piirre on tuo, että lähdet hänen luotaan itkien. Kumpi sen jälkeen ottaa yhteyttä? Miten tilanne on ratkaistu?
Eläinten hoito on voi varmasti olla iso ongelma, riippuu tietysti siitä, mistä eläimistä on kyse ja kuinka paljon niitä on. Mutta eikö mies kaipaisi koskaan lomaa jossain ihan muualla, sinun kanssasi?
Ihan sama juttu myös minulla! Matkaa on aavistuksen verran enemmän vain.
Yhdessä olemme olleet ihan pian kolme vuotta, iätkin täsmäävät aika lähelle.
Alkuun tuo maaseutu ja kaikki ne eläimet tuntuivat aivan ihanilta, todellista maalaisromantiikkaa! Vihdoinkin!
Vaan kun aika kului niin tuohon samaan tapaan kuin sinä, ajattelin miehestäni ja hänen eläimistään. Aloin miltei vihaamaan niitä eläimiä ja sain raivokohtauksia haukkuen sekä miehen, koirat, kissat, lampaat sekä hevosen.
Kaikki menemiset ja tekemiset piti ensin "kysyä" eläimiltä. Ja minä olin se joka ajoi edestakaisin. Lapsia ei ole kuvioissa, se helpottaa, mutta työni on toisaalla enkä ainakaan vielä voi sitä jättää.
Nyttemmin olen vasta OIKEASTI alkanut ymmärtää miestäni. Olen alkanut tajuamaan oikeastaan vasta nyt, mikä oli se asia mihin miehessäni todella rakastuin. Hän ei jätä KETÄÄN pulaan. Nuo eläimet eivät ole siinä poikkeus. Yhtälailla hän huolehtii minusta ja tarpeistani vaikka tämä asuminen nyt onkin tällaista. Hän on kiltti, 110%:sen luotettava, rakastava, oikeamielinen ja niin hyvä ihmisenä, että tekisi joskus mieli itkeä liikutuksesta ja olen itkenytkin.
Nyt kun raivonpuuskat(minun raivoamiseni siis..)ovat loppuneet, niin olemme tosissamme alkaneet miettiä jotakin sopivaa kompromissia asumisen suhteen. Ja senkin huomasin vasta äskettäin, että mieheni ei ole sitä lainkaan vastaan.. ..olen melko tulinen luonne, enkä ole varmaankaan edes asiaa ottanut ennen puheeksi ja mieheni suusta se on kuulostanut selkeästikin vastaan mutinalta. Kiihtyneessä mielentilassa en oikein ajattele selkeästi.. M)
Itse olen kaukosuhteessa ja se onnistuu todella hyvin:) meil on melkein 300km välimatka mut se ei oo tuottanut oikeastaan mitään ongelmia koko suhteemme aikana, mitä nyt hiukan alus oli epävarmuutta ilmassa.. mut nyt ollaan mitä onnellimpia:)
mäkin olen sitä mieltä että 100 kilometrin välimatkaa ei voi kaukosuhteeksi kutsua.
olen samaa mieltä että ei 100km voi sanoo kaukosuhteeksi:))
Meillä on 1160km eli se on jo kaukosuhde;)) Rakkaani sanookin sitä
läheinenkaukoetäsuhteeksi:))*hymy*
Hyvin silti menee kun rakastetaan ja luotetaan toisiimme:))
Varmaan jossain vaiheessa pääsemme kunnolla yhteenkin. Ehkä sit parin vuoden jälkeen kun viimeinen lentää mun pesästä:))
Mikä on kaukosuhteen määritelmä?
Jollekin muutaman kymmenen km:n välimatka on ylivoimainen este. Jollekin 1000 km joka vkl tapaamaan toista on luonnollinen valinta.
minun mielestä kaukosuhde sanan voi ottaa käyttöön silloin kun toinen asuu eri paikkakunnalla/kaupungissa. se on silloin fyysisesti kaukosuhde. on olemassa myös paljon pareja jotka asuvat jopa samankaton alla mutta ovat silti "kaukosuhteessa" koska ovat vain tottumuksesta yhdessä vaikka henkisesti ei toisen kanssa olla samalla aaltopituudella lainkaan.
itse olen tässä juuri hetken aikaa sitten tavannut aivan käsittämättömän ihanan miehen.
oikeastaan hän löysi minut,kaikki tämä oli aivan sattuman kauppaa! ja siksi se tuntuukin niin hullulta että asumme toisistamme 1ooKm päässä. tämän miehen kanssa olen kokenut viimeisen 4vkon aikana enemmän kun kaikissa aiemmissa suhteissani yhteensä. hulluinta asiassa on se että olen löytänyt itsestäni täysin uuden puolen tämän miehen seurassa,en ole aiemmin ollut ikinä näin mustasukkainen ja se ei ole hyvä asia! olen itse aivan erinäköinen kaikin tavoin kun tämän miehen entiset naiset,joten koen kaikki samanlaiset blondibimbot jotenkin uhkana itseäni kohtaan.. mieheni onneksi on sanonut minulle että ihan turhaan olen mustasukkainen että hän tykkää minusta ja se on tärkeintä.
olemme nähneet nyt joka vkoloppu,ja viikolla kerran tai kaksi. ja onneksi meillä on mennyt niinkin hyvin puoliksi tuo matkustelu että olemme olleet myös vkoloppuja minun luona,ja tulevana vkoloppuna hän onkin tulossa taas minun luokseni:)
olemme molemmat vuorotyössä mutta kuin sattumankaupalla (tämäkin (: ) olemme onneksi samoissa vuoroissa,kumpikin vuoroviikoin aamussa ja illassa:) jos meill olisi viellä erivuorot ei olisi mahdollista nähädä kuin viikonloppuisin,jolloin kuiteni on myös mahdollista tavata ystäviä.. toivon suuresti että saamme aikamme sovitettua niin hyvin yhteen että tästä ei tulisi ongelmaa..:/ läheisyys on iso osa suhdetta minulle ja tuon miehen lähellä minun on todella hyvä olla,hän on sanonut myös että hänelläkin on hyvä olla minun lähellä.
huomenna onneksi pääsen taas kultani kainaloon yöksi