Voisitkos juuri sinä tapailla???

Tervetuloa joukkoon iloiseen...

Voisin, sairastan sitä ja olen muutenkin hullu itsekin. Ja olen tapaillutkin. Juuri tuosta syystä näin meillä olevan jotain yhteistä, ja kenties mahdollisuus pärjätä. Mutta oli se niin laiska mies, että pikkuisen yli meni..

En. Ihmissuhteen muodostaminen on riittävän vaikeaa ilman tuollaista painolastiakin. Masennus vaikeuttaa suhdetta huomattavasti, varsinkin sen alussa.

Siitä seuraa usein kaikenlaista suhdetta tuhoavaa, kuten vainoharhaisuutta, passiivisuutta, mustasukkaisuutta, toisen syyllistämistä, marttyyriasennetta jne.

Se on ihan eri tilanne jos ollaan jo seurusteltu pidenpään ja sitten toinen sairastuu masennukseen. Silloin on ihan selvä että ollaan toisen tukena siitä huolimatta.

En kuitenkaan alkaisi suhteeseen ihmisen kanssa, joka on jo valmiiksi masentunut. Liian vaikeaa. Kannattaa ensin hoitaa itsensä kuntoon ja yrittää sitä suhdetta vasta sitten.

Kokemusta on molemmilta puolilta. Olen seurustellut masentuneen kanssa ja ollut itse masentunut. Siksi tiedän mitä siitä seuraa.

Itsekin olen ajoittain sairastanut masennusta ja ilman muuta voisin tapailla.

Masennus on hyvin yleinen sairaus ja suurimmalla osalla ihmisiä on siitä jonkinlaista kokemusta, joko omakohtaista tai lähipiirin kautta saatua. Älä anna sen estää tutustumista toisiin ihmisiin.

Kokemuksesta sanoisin, että paras kombinaatio tilanteessasi olisi yrittää tutustua henkilöön, joka on itse kokenut masennuksen, mutta ei ole tällä hetkellä masentunut. Jos molemmat ovat masentuneita, kummallakaan ei riitä tarpeeksi voimia suhteen ylläpitoon. Ja kuten alempana viestiketjussa joku sanoo, masennusta on aika vaikea ymmärtää, jollei sitä ole itse kokenut.

Onnea tutustumisyrityksiin! Ja jos haluat, kirjoita hieman enemmän tilanteestasi.

En usko että kykenisin aloittamaan suhteen ihmisen kanssa joka kärsii vakavasta masennuksesta. Viimeiset viisi suhdetta olen aloittanut nettideittipohjalta, ja valaisen vähän omaa ajatusmaailmaani tästä asiasta.

Tämä tulee kuulostamaan tylsältä luettelolta, mutta olkoon: Ensimmäinen kaatui vastapuolen masenteluun, vaikka ihmisellä ei ollut mitään diagnosoitua henkistä ongelmaa. Osasyynä oli myös tämän ihmisen mustavalkoinen ajatusmaailma, eli masennus olkoon osittain se syy eroon.

Toinen suhde kaatui ihan muihin asioihin, kun taas kolmannessa vastapuoli oli masentunut NARSISTI. Taaskaan en voi puhua PELKÄSTÄ masennuksesta tuon epäonnistumisen suhteen koska narsismi on suhteen kannalta aika tuhoavaa.

Nyt alkaa taas valottua filosofia tuon oman mielipiteeni takana... Sillä nämä 2 viimeisintä suhdetta ovat kivuliaimpia koskaan, varsinkin tämä uudempi joka kesti jo pidempään. Neljäs suhteeni toimi hyvin, mutta nainen oli masentunut ja riittämättömyydentunteet pahenivat suhteen edetessä. En voinut oikein enää pelastaa suhdetta, jolloin myönsimme että olimme yhdessä koska emme uskaltaneet olla yksin, eikä meillä ollut tarpeeksi yhteistä. Itse olin tuolloin vielä masentunut sekä kärsin sosiaalisen vuorovaikutuksen häiriöstä. Lopetettuani lääkkeet ja aloitettuani salin se helpotti pikkuhiljaa ja sain elämästäni taas kiinni.

Tämä viides suhteeni joka päättyi hieman alle viikko sitten, oli se kovin niitti. Ei pelkästään näistä viidestä, vaan ihan kaikista suhteistani. Kaikki muu toimi täydellisesti, TÄYDELLISESTI, mutta masennuksen/ahdistuksen riivaaman kumppanini tunteet laimenivat kuin taikaiskusta parin viikon aikana... En tehnyt mitään sellaista mikä olisi voinut tämän aiheuttaa. Olemme läheisiä ja miltei EDELLEENKIN sillä samalla tasolla, mutta hän ei vaan kykene antamaan rakkaudelleni vastakaikua tällä hetkellä, siinä olotilassa missä hän on...

Tämän takia pistin noihin parin "viimeisimmän" suhteen aloittaneisiin ilmoituksiini lisäyksen siitä että toivon henkisesti vakaata kumppania. Sillä jos kaikki muu nappaa, mutta masennus tulee kahden ihmisen väliin... Se tappaa sinut henkisellä tasolla väliaikaisesti. Siis kuvittelepas, toinen on NIIN täydellinen sinulle... mutta et vaan voi tehdä helvetti vie enempää kuin katsella toista haluten tunnustaa AITOA rakkauttasi — toinen kun ei kerta kykene ihan rakkauteen asti, vaan AINOASTAAN välittämään sinusta.

Kaikilla on oma tapansa valita kumppani. Osa masentuneista ihmisistä etsii apua masennukseen parisuhteesta... mutta juuri masentuneena voi vahingossa, täysin haluamattaan, satuttaa toisen ihmisen tunteita todella pahasti, ja se tuskin vie kenenkään mielenterveyttä eteenpäin. Masentunut ihminen voi olla TODELLA ihana kumppani, ja haluaisin kieltämättä itse kokea kunnian "auttaa" masentuneen ihmisen raiteille elämässään... mutta meitä ihmisiä on niin moneen junaan, se kumppaniehdokas voisi olla myös yksi niistä HANKALISTA masentuneista joita EI VOI MILLÄÄN AUTTAA. :/ En missään nimessä sano että masennuksessa olisi mitään hävettävää. Myönnän avoimesti potevani TÄLLÄKIN HETKELLÄ kaamosdepistä, ei siinä ole mitään noloa.

Valitsen kumppanini persoonan perusteella. Henkinen puoli pitää olla sen verran ehjä että ihminen on valmis suhteeseen, ja antamaan täydet 100% itsestään mukaan siihen suhteeseen. Parisuhteen kuuluisi olla 50-50 rakkauden suhteen... Molemmilta puolet. Ei mielellään 60-40, vaikka se mahdollisesti toimisikin, eikä todellakaan 80-20, yksipuolisesta rakkaudesta puhumattakaan. Ei sillä että rakkautta voisi millään numeroilla mitata, havainnollistan vain.

Masennuksessa on aina omat yksityiskohtansa ja syynsä. Ihmisiäkin on erilaisia persoonia ja juuri tuo persoona tekee ihmisestä joko "hankalan" tai "rennon" masentuneen. En halua leikkiä Dr. Philiä, mutta itse pelastuin masennuksesta sen avulla että hyväksyin että hitto vie tässä tarvii apua selvitäkseen. Monet kumppaneistani ovat olleet pessimistejä joita KOETIN auttaa... Sellainen ihminen joka ei halua/voi ottaa apua vastaan, tuskin parantuu masennuksestaan. Jos toinen ihminen ruikuttaa kurjuuttaan mutta ei tee sen korjaamisen eteen mitään... Huoh, mitä minä voin hänen eteen tehdä? Ohjata ulkopuoliseen apuun? Älä edes yritä, sitäkin olen kokeillut ja koskaan ei sekään ole toiminut heidän kohdallaan. :/

Oma mielipiteeni on se että jos masentunut ihminen käsittää/myöntää oman sairautensa, ja haluaa minun tukeni... Jos hän haluaa yhdessä keskustella, ja tehdä asialle jotain... tulen kykenemään suhteeseen hänen kanssaan, ja teen parhaani auttaakseni toista. Suhde ei saa kuitenkaan pyöriä tämän ympärillä koska se polttaa kaksi ihmistä loppuun, enkä halua leikkiä kenenkään isää. (Siitäkin on joo kokemusta.)

Masennus ei voi päästää irti jos siitä pitää kiinni, niin se kai sitten on. Anteeksi kun mie kirjoitin näin pitkästi, rupeaa varmaan vähemmästäkin vituttamaan ihmisiä. :)

Hyvää syksyä kaikille tasapuolisesti, koetetaanpas kaikki selvitä siitä hengissä... :)