Eroajatuksia

puhuminen?ja puhuminen ja puhuminen??selvittäisitte, miksi seksi on noin vähäistä jne muut ongelmanne.. Itse olin taas suhteessa, missä mies oli todella kiltti ja aina minua varten..erosimme ja sen jälkeen olin suhteessa jossa jouduin pelkäämään miestä.en sitä että hän löisi, vaan kaikkea muuta, me tapeltiin kauhean voimakkaasti, paikkoja hajosi ja olin suuressa kaupungissa, juuri muuttaneena ihan yksin ja niin hän piti minua allaan..pakkasi kamppeet ja läksi aina pois riidan aikana kun tiesi että sitä pelkäsin eniten..kaiken paskan keskelle jäämistä, yksin. Hän teki mitä itse lystäsi ja minä olin se heikko. Hän oli todella mustasukkainen ja ilkeä ja lopulta lakkasin kertomasta hänelle mitään. Sillä aina jos sain joiltain katseita kadulla tms. olin provosoiva ja minussa oli vika.
Kesti kauan pahaa oloa kun pääsin pois vihasin häntä yli kaiken. Nyt hän anelee takaisin ja pyytelee anteeksi sitä millainen oli ja kun satutti..ja aika kultaa muistoja ja välillä mietinkin että oisikohan minun hyvä? olen heikko, muuten en edes pitäisi yhteyttä. Minulla on jo uusi mies kuvioissa, tosin alkumetreillä..hän on taas kiltti mutta taas on "ongelmia", välimatka, hän on uskovainen jne..
Eli, ei heti kannata luovuttaa sillä voi olla että menetät kultakimpaleen. Huomioin nimittäin että noita plussia oli aika paljon..joku kompromissi olisi tehtävä, mutta ei heti luovutettava, sillä voit parin vuoden jälkeen herätä peloissasi tähän maailmaan kun vierelläsi on hirviö tai muuten koet olevasi todella onneton. Seksi ei saa olla niin tärkeää parisuhteessa että sen asettaa miltei ykkösprioriteetiksi.

auta????? kirjoitti:

puhuminen?ja puhuminen ja puhuminen??selvittäisitte, miksi seksi on noin vähäistä jne muut ongelmanne.. Itse olin taas suhteessa, missä mies oli todella kiltti ja aina minua varten..erosimme ja sen jälkeen olin suhteessa jossa jouduin pelkäämään miestä.en sitä että hän löisi, vaan kaikkea muuta, me tapeltiin kauhean voimakkaasti, paikkoja hajosi ja olin suuressa kaupungissa, juuri muuttaneena ihan yksin ja niin hän piti minua allaan..pakkasi kamppeet ja läksi aina pois riidan aikana kun tiesi että sitä pelkäsin eniten..kaiken paskan keskelle jäämistä, yksin. Hän teki mitä itse lystäsi ja minä olin se heikko. Hän oli todella mustasukkainen ja ilkeä ja lopulta lakkasin kertomasta hänelle mitään. Sillä aina jos sain joiltain katseita kadulla tms. olin provosoiva ja minussa oli vika.
Kesti kauan pahaa oloa kun pääsin pois vihasin häntä yli kaiken. Nyt hän anelee takaisin ja pyytelee anteeksi sitä millainen oli ja kun satutti..ja aika kultaa muistoja ja välillä mietinkin että oisikohan minun hyvä? olen heikko, muuten en edes pitäisi yhteyttä. Minulla on jo uusi mies kuvioissa, tosin alkumetreillä..hän on taas kiltti mutta taas on "ongelmia", välimatka, hän on uskovainen jne..
Eli, ei heti kannata luovuttaa sillä voi olla että menetät kultakimpaleen. Huomioin nimittäin että noita plussia oli aika paljon..joku kompromissi olisi tehtävä, mutta ei heti luovutettava, sillä voit parin vuoden jälkeen herätä peloissasi tähän maailmaan kun vierelläsi on hirviö tai muuten koet olevasi todella onneton. Seksi ei saa olla niin tärkeää parisuhteessa että sen asettaa miltei ykkösprioriteetiksi.

Sinä olet mennyt ääripäästä toiseen. Todella ikävää, että juoduit sellaiseen tilanteeseen.

Itse komppaan melkolailla muita aloittajalle vastanneita. Elin itse juuri vastaavanlaisessa suhteessa. Ainoana erona meillä oli se, että miehen epävarmuus itsestään johti siihen, että vaikka välitin (välitän edelleen) ja pidin ihmisestä, en voinut arvostaa ja kunnioittaa häntä miehenä. Hän ei ollut minusta seksuaalisesti lainkaan houkutteleva, joten seksielämämmekin kärsi suunnattomasti. Ei seksi ollut kynnyskysymys suhteen lopettamiseen, se oli vain seuraus siitä oikeasta syystä. Puhuminen? Toki olisin voinut käyttää elämästäni 5 vuotta miehen tukemiseen ja auttaa häntä prosessissaan kohti parempaa itsetuntoa. Mutta suoraan sanottuna en halunnut sitä tehdä, se ei ollut mielestäni sen arvoista. Ja näin jälkikäteen näyttää siltä, että eromme on tehnyt hänelle hyvää. Kunhan hän saa asiat itsensä kanssa lopulta kuntoon, hänestä saa joku onnellinen nainen aivan uskomattoman hienon miehen. Minä sen puoleen olen toivottavasti siinä vaiheessa jo onnellisesti tasaantuneessa avioliitossa. ;) Itsekästä ehkä, mutta omaa elämäänihän minä täällä elän.

Minusta parisuhteessa pitää olla kaksi saman "tasoista" ihmistä. Ainahan toinen on enemmän johtaja ja toinen seuraaja, mutta nuo ääripäät mitä sinä olet kokenut ja johtajan rooli, johon itse tyhmyyttäni ajauduin, ovat liikaa. Parisuhteessa pitäisi olla kaksi aikuista ihmistä päättämässä yhdessä yhteisistä asioista. Sen lisäksi kummankin on osattava kantaa vastuu ja päätökset omista asioistaan.

Jos toinen aina vain alistuu ja menee toisen mukana, arvostus ei voi olla minusta kärsimättä. Paitsi jos toinen osapuoli sitten sattuu olemaan tapaus, joka juuri kaipaakin johdateltavaa puoliskoa.

Itse lopetin 8 vuotta kestäneen suhteen epävarman miehen kanssa, enkä ole katunut päätöstäni päivääkään. Toki se päätös ja sen läpi vieminen oli vaikeaa. Olihan mies kuitenkin itselleni rakas, vaikkei kuitenkaan siinä "oikeassa" merkityksessä. Toisen pahan olon seuraaminen on aivan järjettömän vaikeaa. Mutta ei parisuhteessa voi elää vain siksi, että toinen on "hyvä ihminen ja unelmavävy". Pitää olla itselleen sopiva, oli se sitten yleisillä arvoilla mitä tahansa.

Nyt seurustelen onnellisesti itsevarman, aikuisen, mutta silti ah niin ihanan lapsekkaan ja positiivisen miehen kanssa. Keskustelemme ja päätämme yhdessä asioista, kumpikin uskaltaa ja haluaa esittää oman mielipiteensä ja ajaa omaa etuaan kun näkee sen tarpeelliseksi. Seksi toimii, parisuhde kukoistaa. Arvostamme itseämme ja toisiamme.

Ja yksinelo on hyväksi. Itse löysin tämän itselleni passelin tapauksen juuri sillä hetkellä kun olin vihdoin ja viimein saavuttanut yksinolossani tilanteen: "Näin on hyvä, ei tässä mitään miestä tarvita. Elämä on ihanaa!".

... kirjoitti:

Sinä olet mennyt ääripäästä toiseen. Todella ikävää, että juoduit sellaiseen tilanteeseen.

Itse komppaan melkolailla muita aloittajalle vastanneita. Elin itse juuri vastaavanlaisessa suhteessa. Ainoana erona meillä oli se, että miehen epävarmuus itsestään johti siihen, että vaikka välitin (välitän edelleen) ja pidin ihmisestä, en voinut arvostaa ja kunnioittaa häntä miehenä. Hän ei ollut minusta seksuaalisesti lainkaan houkutteleva, joten seksielämämmekin kärsi suunnattomasti. Ei seksi ollut kynnyskysymys suhteen lopettamiseen, se oli vain seuraus siitä oikeasta syystä. Puhuminen? Toki olisin voinut käyttää elämästäni 5 vuotta miehen tukemiseen ja auttaa häntä prosessissaan kohti parempaa itsetuntoa. Mutta suoraan sanottuna en halunnut sitä tehdä, se ei ollut mielestäni sen arvoista. Ja näin jälkikäteen näyttää siltä, että eromme on tehnyt hänelle hyvää. Kunhan hän saa asiat itsensä kanssa lopulta kuntoon, hänestä saa joku onnellinen nainen aivan uskomattoman hienon miehen. Minä sen puoleen olen toivottavasti siinä vaiheessa jo onnellisesti tasaantuneessa avioliitossa. ;) Itsekästä ehkä, mutta omaa elämäänihän minä täällä elän.

Minusta parisuhteessa pitää olla kaksi saman "tasoista" ihmistä. Ainahan toinen on enemmän johtaja ja toinen seuraaja, mutta nuo ääripäät mitä sinä olet kokenut ja johtajan rooli, johon itse tyhmyyttäni ajauduin, ovat liikaa. Parisuhteessa pitäisi olla kaksi aikuista ihmistä päättämässä yhdessä yhteisistä asioista. Sen lisäksi kummankin on osattava kantaa vastuu ja päätökset omista asioistaan.

Jos toinen aina vain alistuu ja menee toisen mukana, arvostus ei voi olla minusta kärsimättä. Paitsi jos toinen osapuoli sitten sattuu olemaan tapaus, joka juuri kaipaakin johdateltavaa puoliskoa.

Itse lopetin 8 vuotta kestäneen suhteen epävarman miehen kanssa, enkä ole katunut päätöstäni päivääkään. Toki se päätös ja sen läpi vieminen oli vaikeaa. Olihan mies kuitenkin itselleni rakas, vaikkei kuitenkaan siinä "oikeassa" merkityksessä. Toisen pahan olon seuraaminen on aivan järjettömän vaikeaa. Mutta ei parisuhteessa voi elää vain siksi, että toinen on "hyvä ihminen ja unelmavävy". Pitää olla itselleen sopiva, oli se sitten yleisillä arvoilla mitä tahansa.

Nyt seurustelen onnellisesti itsevarman, aikuisen, mutta silti ah niin ihanan lapsekkaan ja positiivisen miehen kanssa. Keskustelemme ja päätämme yhdessä asioista, kumpikin uskaltaa ja haluaa esittää oman mielipiteensä ja ajaa omaa etuaan kun näkee sen tarpeelliseksi. Seksi toimii, parisuhde kukoistaa. Arvostamme itseämme ja toisiamme.

Ja yksinelo on hyväksi. Itse löysin tämän itselleni passelin tapauksen juuri sillä hetkellä kun olin vihdoin ja viimein saavuttanut yksinolossani tilanteen: "Näin on hyvä, ei tässä mitään miestä tarvita. Elämä on ihanaa!".

Kiitos, varsinkin viimeiselle kommentoijalle!

Varsinaisesti miehelläni ei ole huonoa itsetuntoa, eikä hän ole "perässä vedettävä", kaikki vain tuntuu olevan hänelle aivan sama. Vahvat (tai edes vähemmän vahvat) mielipiteet puuttuvat asioista, kunnianhimoa ja tavoitteellisuutta ei ole. Hän on liian sopeutuva kaikkeen. Tuntuu ettei ole tarttumapintaa.

Tuo oli hyvin sanottu, että pitää olla kaksi "samantasoista" ihmistä. Toki, jos joku nauttii kotona johtamisesta, niin silloin se on ok. Itse johdan mieluummin vain töissä ja eläisin kotona demokratiaa. Ja toivoisin joskus, että joku "näyttäisi kaapin paikan". Joo, tasa-arvon aikaan on esihistoriaa naiselta haluta miestä käskemään (edes joskus). Olen vahva mielipiteissäni ja tekemisissäni, mutta haluankin juuri toisen vahvan persoonan vierelleni kinaamaan.

Tällainen tohvelieläimen elämä turhauttaa...

... kirjoitti:

Sinä olet mennyt ääripäästä toiseen. Todella ikävää, että juoduit sellaiseen tilanteeseen.

Itse komppaan melkolailla muita aloittajalle vastanneita. Elin itse juuri vastaavanlaisessa suhteessa. Ainoana erona meillä oli se, että miehen epävarmuus itsestään johti siihen, että vaikka välitin (välitän edelleen) ja pidin ihmisestä, en voinut arvostaa ja kunnioittaa häntä miehenä. Hän ei ollut minusta seksuaalisesti lainkaan houkutteleva, joten seksielämämmekin kärsi suunnattomasti. Ei seksi ollut kynnyskysymys suhteen lopettamiseen, se oli vain seuraus siitä oikeasta syystä. Puhuminen? Toki olisin voinut käyttää elämästäni 5 vuotta miehen tukemiseen ja auttaa häntä prosessissaan kohti parempaa itsetuntoa. Mutta suoraan sanottuna en halunnut sitä tehdä, se ei ollut mielestäni sen arvoista. Ja näin jälkikäteen näyttää siltä, että eromme on tehnyt hänelle hyvää. Kunhan hän saa asiat itsensä kanssa lopulta kuntoon, hänestä saa joku onnellinen nainen aivan uskomattoman hienon miehen. Minä sen puoleen olen toivottavasti siinä vaiheessa jo onnellisesti tasaantuneessa avioliitossa. ;) Itsekästä ehkä, mutta omaa elämäänihän minä täällä elän.

Minusta parisuhteessa pitää olla kaksi saman "tasoista" ihmistä. Ainahan toinen on enemmän johtaja ja toinen seuraaja, mutta nuo ääripäät mitä sinä olet kokenut ja johtajan rooli, johon itse tyhmyyttäni ajauduin, ovat liikaa. Parisuhteessa pitäisi olla kaksi aikuista ihmistä päättämässä yhdessä yhteisistä asioista. Sen lisäksi kummankin on osattava kantaa vastuu ja päätökset omista asioistaan.

Jos toinen aina vain alistuu ja menee toisen mukana, arvostus ei voi olla minusta kärsimättä. Paitsi jos toinen osapuoli sitten sattuu olemaan tapaus, joka juuri kaipaakin johdateltavaa puoliskoa.

Itse lopetin 8 vuotta kestäneen suhteen epävarman miehen kanssa, enkä ole katunut päätöstäni päivääkään. Toki se päätös ja sen läpi vieminen oli vaikeaa. Olihan mies kuitenkin itselleni rakas, vaikkei kuitenkaan siinä "oikeassa" merkityksessä. Toisen pahan olon seuraaminen on aivan järjettömän vaikeaa. Mutta ei parisuhteessa voi elää vain siksi, että toinen on "hyvä ihminen ja unelmavävy". Pitää olla itselleen sopiva, oli se sitten yleisillä arvoilla mitä tahansa.

Nyt seurustelen onnellisesti itsevarman, aikuisen, mutta silti ah niin ihanan lapsekkaan ja positiivisen miehen kanssa. Keskustelemme ja päätämme yhdessä asioista, kumpikin uskaltaa ja haluaa esittää oman mielipiteensä ja ajaa omaa etuaan kun näkee sen tarpeelliseksi. Seksi toimii, parisuhde kukoistaa. Arvostamme itseämme ja toisiamme.

Ja yksinelo on hyväksi. Itse löysin tämän itselleni passelin tapauksen juuri sillä hetkellä kun olin vihdoin ja viimein saavuttanut yksinolossani tilanteen: "Näin on hyvä, ei tässä mitään miestä tarvita. Elämä on ihanaa!".

Kaikki on saattanut johtua sinusta. Oletko ollut liian dominoiva ja itsekäs? Et ehkä hyväksynyt häntä ja hänen "vikojaan".. Saattaa olla, että hän on onnellinen, että pääsi sinusta eroon! Itse olen kokenut dominoivan miehen. Toivottavasti en tapaa koskaan samanlaista.eillä on rima liian korkealla muille ja oikein alhaalla itselleen.

Tai sitten ei, joskus tilanteet kestävät ja kestävät. Muutoksen pelko voi pitkittää eroa vuosikymmeniä. Tiedän tapauksia.