olen tullut siihen lopputulokseen itsestäni että kaikki emotionaalisuus on tiellä tietymättömillä. Avovaimoni kanssa olemme eroamassa oman käyttäytymiseni takia. olen huomannut että vaikka vaimostani tuntuu kuinka pahalta ja normaalisti toinen auttaisi ja tukisi pitäisi sylissä olisi lähellä ja niin edelleen mutta en minä mistä johtuu mistä apua saattaisi saada tietääkö kukaan ja onko joku muu kokenut tämän itse tai puolisoltaan? annan markan ajatuksestakin...
olen tunnevammainen
ja tiedän sen
6640
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen kokenut ihan samaa. Miestä piti kuunnella, tukea ja hän sai puhua epäkohdista. Kun minä olisin kerrankin halunnut puhua epäkohdista, mies "hylkäsi". Myös äitini ja isäni tekivät minulle saman, eli en ole koskaan saanut tukea tilanteessa että puhun epäkohdista. Minun pitää mielistellä, tukea muita ja hymyillä aina. Olin työpaikkakiusattuna enkä saanut lähipiiriltäni mitään tukea asiassa. Mies suuttui aina kun halusin irtisanoutua työstä. Hänen vaatimuksestaan meillä oli aina velkaa, joten töissä piti käydä. Myös vanhempani olivat sitä mieltä että minun tulee pärjätä töissä, eli sietää kiusaamista.
Et sinä mitenkään harvinainen ihminen suinkaan ole.
Irtisanouduin töistä, otin eron miehestä enkä jaksa kuunnella vanhempien haukkumista siitä kuinka epäonnistunut olen kun en pärjää töissä.
Sinulla on oma elämä ja oikeus elää se niin ettei se satuta.
Noita tunnevammasia ihmisiä tuntuu olevan pilvin pimein. Lapsuudesta itsekkin muistan että "omaa pesää ei saa paskata" vaikka itsestä tuntu kuin pahalta , vika ei koskaan ollut muissa.
Eli oisko se lapsuuden ja kasvatuksen tulos.
Hienoa on se että itse tiedostat asian. Mutta etkö voisi kokeilla miltä tuntuu lohduttaa
toista, vaikka et haluaisikaan. Ehkä siihenkin voi oppia.
olevansa tunnevammainen, mikä mun mielestä ei kyllä aivan voi pitää paikkaansa koska tuntee kyllä ikävää yms, inhimillisä tunteita. Tosin juuri tuo lohdituspuoli on useimmiten meillä kadoksissa, eli minusta tuntuu ettei miestä liikuta yhtään vaikka kuinka minua itkettäisi tai tuntuisi pahalta. Toisaalta joskus on tapahtunut niinkin että mies ottanut syliin ja sanonut että saa itkeä pahaa oloa pois.
Eli en tiedä koenko nyt samaa kuin avovaimosi, koska pääosin tunnen saavani tarpeeksi tukea sekä lhtua sitä kaivatessani.
Teillä ongelma ilmeisen vakava koska eroa puuhaatte, harmi että näin pitää olla =(. Hyvää tässä on se, että tiedostat itse ongelmasi. Olisiko aika hakea apua siihen?
Hienoa että meitä on muitakin, pitäisi varmaan perustaa asialle yhdistys.
Tiedättekö on muuten helppoa elää ja olla kun ei liiat tunteet sotke ajatuksia, ei sääli ketään, ei tunne turhaa empatiaa, ei kiinny kehenkään, on helppo vaan lähteä selittämättä mitään. Ainut josta välitän on MINÄ.
En ole aina ollut tälläinen, tämä piirre tuli minussa esiin erittäin rankan avioeron jälkeen muutama vuosi taaksepäin. Nykyään olen vain hyötynyt ihmisistä lue naisista sen aikaa kun kun on ollut hauskaa, sitten vain lähtenyt mitään selittämättä.
Onko sinulla aleksitymia eli emotionaalinen rajoittuneisuus, tunne-elämän köyhyys ja kykenemättömyys löytää oikeita sanoja tunteiden kuvailuun?
Vai oletko siis estynyt halaamaan, hempeilemään tai ilmaisemaan pehmeää puolta itsestäsi? Jälkimmäisessä varmasti terapia auttaa ainakin jonkin verran. Kyse on vain väärien roolimallien omaksumisesta tai ujoudesta.