Ottakaa kantaa, olen itse niin pihalla...
Tilanne on sellainen, että avomies on jäämässä perheensä
maatilalle maanviljelijäksi. Ollaan seurusteltu liki 3 vuotta ja itse olen ollut hyvin tietoinen tästä uravalinnasta.
Tällä hetkellä asumme hänen vanhempiensa luona, sillä he tekevät hitaasti muuttoa uuteen kotiinsa. Vanhemmat eivät selvästikkään halua luopua tilastaan, saatika kodistaan. Ja mieheni taas ei näe muuta vaihtoehtoa, kuin että asuttaisimme vanhaa maatilan päärakennusta.
Tämä on suoraan sanottuna kamalaa, sillä rakastan miestäni yli kaiken. Pystyisin elämään maatilalla, ottamaan vastuuta ja perustamaan perheeni tänne. Mutta en pysty elämään appivanhempieni kanssa samassa talossa, en edes samassa pihapiirissä. Appivanhemmat ehdottavat erilaisia osuuksia päärakennuksesta, että voisivat halutessaan palata vielä takaisin "kotiinsa". Pahinta tässä on se, että itse en enää tällä hetkellä halua asua tässä talossa, kun tämä näyttää sitovan niin paljon muun perheen muistoja. Ja on selvää, että he aina tulevaisuudessakin, tulisi tänne kuin kotiinsa. Vaikka puolisoni ostaisikin tämän tilan.
Itse haluan miniänä ja naisena oman kodin sekä mahdollisuuden viettää perhe-elämään kahdestaan, mieheni kanssa. Miehen kanssa olen keskustellut asiasta useaan kertaan, olen ottanut puheeksi oman talon rakentamisen ja että hän voisi sieltä päin kulkea tilaansa hoitamassa. Mutta tilanne kärjistyy aina sanoihin "katsotaan, myöhemmin.. viiden vuoden päästä..."
Lupauksia. Joita tuskin koskaan pidetään. Miehelleni on ilmeisesti tärkeää saada asua tilan päärakennuksessa, mutta niin on näemmä hänen vanhemmilleenkin.
Tuntuu, että tässä olen minä vastaan muu perhe. Mitäs ajattelette kanssasisaret ja -veljet? Pitäisikö ottaa ja häipyä kuvioista, vielä kun ei ole mitään ratkaisevaa päätöstä tehty?
Tilanne on sellainen, että avomies on jäämässä perheensä
maatilalle maanviljelijäksi. Ollaan seurusteltu liki 3 vuotta ja itse olen ollut hyvin tietoinen tästä uravalinnasta.
Tällä hetkellä asumme hänen vanhempiensa luona, sillä he tekevät hitaasti muuttoa uuteen kotiinsa. Vanhemmat eivät selvästikkään halua luopua tilastaan, saatika kodistaan. Ja mieheni taas ei näe muuta vaihtoehtoa, kuin että asuttaisimme vanhaa maatilan päärakennusta.
Tämä on suoraan sanottuna kamalaa, sillä rakastan miestäni yli kaiken. Pystyisin elämään maatilalla, ottamaan vastuuta ja perustamaan perheeni tänne. Mutta en pysty elämään appivanhempieni kanssa samassa talossa, en edes samassa pihapiirissä. Appivanhemmat ehdottavat erilaisia osuuksia päärakennuksesta, että voisivat halutessaan palata vielä takaisin "kotiinsa". Pahinta tässä on se, että itse en enää tällä hetkellä halua asua tässä talossa, kun tämä näyttää sitovan niin paljon muun perheen muistoja. Ja on selvää, että he aina tulevaisuudessakin, tulisi tänne kuin kotiinsa. Vaikka puolisoni ostaisikin tämän tilan.
Itse haluan miniänä ja naisena oman kodin sekä mahdollisuuden viettää perhe-elämään kahdestaan, mieheni kanssa. Miehen kanssa olen keskustellut asiasta useaan kertaan, olen ottanut puheeksi oman talon rakentamisen ja että hän voisi sieltä päin kulkea tilaansa hoitamassa. Mutta tilanne kärjistyy aina sanoihin "katsotaan, myöhemmin.. viiden vuoden päästä..."
Lupauksia. Joita tuskin koskaan pidetään. Miehelleni on ilmeisesti tärkeää saada asua tilan päärakennuksessa, mutta niin on näemmä hänen vanhemmilleenkin.
Tuntuu, että tässä olen minä vastaan muu perhe. Mitäs ajattelette kanssasisaret ja -veljet? Pitäisikö ottaa ja häipyä kuvioista, vielä kun ei ole mitään ratkaisevaa päätöstä tehty?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Onpa kiperä juttu. Ymmärrän hyvin että et halua appivanhempien ramppaavan kodissasi kuin omassaan, vaikka muuten olisivat ihmisinä ihan ok. Toisaalta jos mies ja elämä maatalon emäntänä tuntuu sinusta hyvältä ja oikealta, paha olisi joutua siitä luopumaankaan. Ja ihan käytännön hanaluuksiakin varmaan tulee jos tilan omistaja asuu muualla kuin tilan päärakennuksessa, jota taas asuttaa vanhaisäntä ja -emäntä. Rahaakin "ylimääräinen" uusi talo vie.
Yritä vielä puhua miehellesi ja niille appivanhemmillekin. Tuo selvästi esiin, että sinun huusholliisi ei sitten tule muut emännöimään, asuittepa missä tahansa. Auttakaa vanhuksia löytämään sopiva asunto riittävän kaukaa. Kokeilkaa sitten elämistä jonkun aikaa. Sitten vasta lähde, ellei vanhukset osaa pysyä poissa kodistasi.
uskaltausit pyytämään kaikkia perheistuntoon, ja kertomaan miltä sinusta tuntuu kaikille. Kerro, että haluat asua kahdestaan miehesi kanssa, ja mielellään tehdä muutoksia miehen lapsuuden kotiin, ja ehdota miten haluaisit sitä muuttaa, esim. kalustus, tapetit, maalit. Ottaa rohkeasti emännän paikan. Älä laita miestäsi valitsemaan sinun ja vanhempiesi välillä, koska hän tuntuu haluavan molemmat ja appivanhematkin haluavat molemmat. Se johtaa umpikujaan, ja voi myöhemmin tuoda katkeruutta sun ja miehesi välille, "uhrasin omat vanhempani ja sinä..."
Saatko selville miten anoppi tuli sukuun, tuliko miniäksi ja jos niin mielellään vai ahdingossa. Se voisi selvittää asioita.
Mielestäni sun pitää tehdä asia selväksi ennen, jälkikäteen on liian vaikea saada muutoksia aikaan ilman pahoja haavoja.
Miksi et siedä appivanhempiasi?
Oikeas ootte, että mun täytyisi tuoda mielipiteeni selvästi esille. Jotenkin vain ne yhteiskeskustelut jää siihen, että appivanhemmat ohjeistavat poikaansa valitsemallaan tiellä ja he keskustelevat keskenään. Muutoksia tänne taloon saa tehdä, ainoastaan sisaret ohjeistavat siinäkin asiassa, että miten ja kuinka tulisi sisustaa..On kyllä totta, että en saisi laittaa miestäni valitsemaan. Mutta häntä se ei niin paljoa harmita, että vanhemmat ovat täällä jatkuvasti.
Anoppi on syntynyt taloon. Appiukko sen sijaan tullut muualta. Aikaisemmassa sukupolvessa on ollut monenlaista riitaa, joten siihen nähden tämä tilanne tuntuu appivanhemmistani varmasti hyvälle. Meillä on hyvät välit, pidän heistä. Mutta miksi minun täytyy "tavata" heitä 24h? Enhän haluaisi tavata omia vanhempianikaan niin usein, ja tuskin miehenikään.
Ehkä tosiaan jään odottelemaan, seuraamaan tilannetta. Pelkään kai niin paljon tulevaisuutta ja sitä, että myös kymmenen vuoden päästä anoppi keittelee pihan puskista mehuja .. kun minä en esimerkiksi ole saanut marjoja edes kerättyä. Jotenkin, sitä on itsekin vielä niin nuori, että haluaisi vain omaa tilaa ja omaa rauhaa. Mutta uskon, että kun joskus olisi lapsia, niin olisin vain tyytyväinen että isovanhemmat ovat näin lähellä.
Vielä se piti sanoman, että vanhuksilla on jo oma asunto. Eivät vain osaa pysyä siellä.
Liki kaksi vuotta kulunut ja painin edelleen saman ongelman kanssa. Vituttaa. Eikai se auta kun lähteä, jos ei aikuinen mies osaa tehdä pesäeroa vanhempiinsa. Ihmiset on mukavia ja miestä rakastan, mutta se on liikaa, että joku kysymättä tulee keittämään keittiöö(ni) perunat ja istuttamaan kukkia pihapiiriin. Juuri siihen kohtaan, josta mieheni kanssa puhuimme, että siihen ei tänä vuonna tule mitään istutuksia.
Emännän oikeuden on ajettu alas, joten. Keskustelua yritettiin viimekesänä. Tuolloin minut laitettiin valitsemaan: suku ja mies - tai ei mitään. Tässä tulos.
Ja kirjoitan ajatukseni tänne, että voin ne joskus vielä täältä lukea ja todeta, että lähtö oli oikea ratkaisu.
Kyllä minä lähtisin. Vaikka olisi kuinka mukava pihapiiri ja mökki ja mieskin ihana, mutta jos itseäni ei kuunneltaisi edes noin päivänselvässä asiassa että jos kerran se talo on nyt sinun ja miehen oma niin ei ole mitään asiaa sinne muiden tulla kuin omaan tupaan. Kyllähän nyt miehen pitäisi tuollainen asia tajuta ja ajatella asioita sinunkin kannaltasi ja teidän elämän kannalta. Pakkaisin laukkuni ja huutaisin adijöö! ja lähtisin enkä enää palaisi koskaan.
On ilmiselvää että mies ja hänen perheensä siteet ovat hyvin vahvat. Mies ei tule rikkomaan niitä. Vaikka hän epämääräisesti lupailee ( "Katsotaan, katsotaan...") se tule johtamaan mihinkään siteiden rikkomiseen.
Vanhukset (yli 90 vuotiaitako? Ellei, voit huoletta laskea että näinä päivinä tuo sukupolvi tulee elämään yli 90vuotiaiksi) tulevat olemaan vahva osa miehesi elämää vielä hyvin kauan. Eikä heillä näytä olevan mitään intoa muuttaa pois kartanostaan omaan kämppäänsä.
He tulevat toimimaan kartanopiirissä kuten ovat aina toimineet, olit sinä siellä tai et.
Ollessasi avovaimo, sinun vaihtoehtosi:
a) vaihtaa oviinne lukot ("vanhuksien" mielestä varmasti hyvin radikaalia)
b) vetää punainen viiva talon läpi ja julistaa että tänne puolelle ei sitten ole kellään kutsumatta asiaa ("vanhuksien" mielestä vielä radikaalimpaa)
c) toimia avovaimona, olkikasakultana, pitää suusi kiinni ja patoutua kun kaikki (laillisesti ja heidän mielestään oikeutetusti) pitävät ja kohtelevat sinua tervetulleena pitkäaikaisvieraana joka tarjoaa miellyttävää seuraa mutta jolla ei ole oikeutta puuttua talon asioihin.
Jos taas menette naimisiin ja sinusta tulee aviovaimo, kohdat a,b,ja c pysyvat samana paitsi etta avovaimon sijasta sina olet aviovaimo etkä olkikasakulta enää.
Lopputuloksena ilmeisesti on että sinun viimeisimpänä tulokkaana taloon on sopeuduttava vanhaan kaavaan tai sitten olla tulematta taloon.
Kenties loydät vielä toisenlaisen kompromissin loukkaamatta ketään, ennenkaikkea itseäsi.
Lähetettyäni edellisen vastaukseni, huomasin että viestisi olikin parin vuoden takainen.
Kertoisitko miten itse ratkaisit tuon asia.