Ongelmanani ovat vanhempani, jotka saavat minut ahdistumaan ylihuolehtimisellaan. En tosiaan ole sitä mieltä, että lapsien tulisi kasvaa täysin pellossa ja tehdä aivan mitä lystää. Kyse on vain siitä, että en koe enää olevani lapsi, vaikka toistaiseksi asunkin vielä kotona. Mielestäni olen fiksu ja kypsä ja osaan kantaa vastuuni (ja tarvittaessa vastuuta muistakin). Opiskelen yliopistossa ja minulla on ns. "hyviä" harrastuksia ja kunnollinen kaveripiiri, jonka vanhempanikin tietävät suuressa määrin (olen siis hengaillut samojen naamojen kanssa lukiosta lähtien.) Myös poikakaverini on fiksu tyyppi, eikä mikään hulttio. Kaverini myös ovat suurissa määrin siinä uskossa, että vanhempani ovat hyviä tyyppejä ja kyllähän he ovatkin. Ainakin silloin, kun teen asioita heidän mielensä mukaan. Olen vain täysin kyllästynyt toimimaan eräänlaisena "puskurina" kavereideni/poikakaverin ja vanhempieni välillä.
Nuorempana monta kertaa jouduin sanomaan "En mä nyt tänään taida jaksaa tulla teidän kanssa.." vain, koska en aina kehdannut sanoa, etten pääse. Syy tähän on, että en halua vanhemmilleni samanalaista mainetta kaveriporukassani kuin erään kaverin vanhemmilla on. Heidän kuriaan on usein porukassa päivitelty epäloogiseksi ja tiukaksi. Juuri samoin sanoin kuvailisin kyllä omienikin. Aluksi sen ymmärsin, koska olin 16 ja kaverini uusia. Vein kuitenkin koko valtaisan porukan meille ja esittelin vanhemmilleni. Se oli mielestäni hyvä siirto ja auttoikin paljon.
Seuraava ongelma oli se, että aloin seurustella. Vanhempani tekivät minulle hyvin selväksi, että eivät oikein pitäneet poikaystävästäni. He sanoivat suoraan, että eräs toinen tuttu poika olisi paljon parempi ja että poikaystäväni ei ole riittävän urheilullinen ja hänellä on liian pitkä tukka yms. Mielestäni erittäin tuulesta temmattuna juttuja ja tosi pinnallisia. Itsekään en mikään kaunotar ole, joten en koe sellaisia asioita juuri oleellisimmiksi. Ei ollut puhettakaan, että olisimme meillä saaneet olla rauhassa suljetun oven takana enempää kuin 10min ja yökyläilystä sain vain haaveilla. Odotin 18-vuotissyntymäpäivääni innolla ja ajattelin, että sitten pääsisin yöksikin. Turha luulo! Poikaystäväni vanhemmat puolestaan lähtivät jopa kotoa pois pariksi tunniksi, että saimme olla ihan rauhassa kahdestaan. He myös hyväksyivät minut täysin, vaikka olin todella ujo ja hiljainen, enkä taatusti mikään ihannetyttöystävä heidän pojalleen. Minulle oli todella iso juttu, että minua kohdeltiin niin hyvin. Kun hänen äitinsä laittoi ruokaa ja olin paikalla, automaattisesti minullekin laitettiin yms. Okei, alan itkeä kohta..
Nyt vasta ymmärrän miltä silloisesta poikaystävästäni on mahtanut tuntua omien vanhempieni käytös. Poika on ollut pienempänä kiusattu ja hyvin ujo ja hiljainen. Viimeinen asia, mitä hän kaipasi oli se kohtelu, mitä hän sai vanhemmiltani. Toki äitini yritti myös minun laillani olla hiukan "pehmusteena" välissä, mutta isälleni koko seurustelu taisi olla aivan liian iso pala. Eipä siis ihme siltäkään osin, että poika jätti minut loppujen lopuksi.
Nyt olen jälleen samassa tilanteessa eli seurustelen. Kaikki vanhat asiat muistuvat mieleeni ja minulle tulee todella paha mieli. Pelkään, että kaikki menee taas pieleen. Tästä pojasta vai sanoisinko miehestä on kyllä aika vaikea löytää mitään haukuttavaa (okei, katselen ehkä hiukan vaaleanpunaisten lasien läpi..;) Olen ollut myös hänen luonaan yötä pari kertaa tai sitten saapunut kuudenaikaan hipihiljaa kotiin. Vanhempani kuitenkin soittelevat jatkuvasti tai terrorisoivat yhdessäoloamme lähettämällä 3 minuutin välein "nyt kotiin!"-viestejä. Sen jälkeen alkaa tulla valitusviestejä, kuinka en ole hoitanut sitä tai tota juttua ja me sun puhelinlaskut maksetaan - vaan ei kauaa! Kauheaa syyllistystä, joka ahdistaa minua. Usein olen liikkeellä autolla myös viikonloppuisin baarissa, koska tiedän näin voivani itse säädellä menojani esim. juuri kuudeksi kotiin tyyppisesti. Näin vanhempani myös tietävät, että olen selvinpäin ja kunnossa. Silloin taas saatan saada viestejä "tuo auto kotiin!" eli sitä käytetään tekosyynä. Ilman autoa taas olen poikaystäväni "armoilla" eli joudun jotenkin selittämään, että hänen pitäis viedä mut kotiin nyt (vaikkei yhtään huvittaisi.) Enkä tykkää vaatia palveluksia esim. just yömyöhällä kotiin kuskausta. Baariin taas jos lähden ilman autoa ja menen poikaystävän luo yöksi, seuraava päivä on lähes poikkeuksetta ihan hirveä. Kauheaa saarnaa siitä, kuinka "Et voi selvitä elämästä noin helpolla" keskusteluun myös tuodaan kaikki mahd. asiat, joita en ole _vielä_ hoitanut. esim. oma urakkani kotimme siivoamisesta. Ei ole puhettakaan, että voisin nukkua päiväunet sellaisena päivänä, ainakaan ilman lisähuutoa.
Poikaystäväni kuittailee vanhempieni soittelusta tyyliin "eiks äiti oo vielä soittanu?" Hän myös tuntuu loukkaantuvan, koska en saa viettää yötä hänen luonaan. "Ai et saa olla yötä edes MUN luona?"
Tähän ei nyt mahdu kaikki, mutta toivottavasti joku jaksais kommentoida/neuvoa! Kiitos!
Nuorempana monta kertaa jouduin sanomaan "En mä nyt tänään taida jaksaa tulla teidän kanssa.." vain, koska en aina kehdannut sanoa, etten pääse. Syy tähän on, että en halua vanhemmilleni samanalaista mainetta kaveriporukassani kuin erään kaverin vanhemmilla on. Heidän kuriaan on usein porukassa päivitelty epäloogiseksi ja tiukaksi. Juuri samoin sanoin kuvailisin kyllä omienikin. Aluksi sen ymmärsin, koska olin 16 ja kaverini uusia. Vein kuitenkin koko valtaisan porukan meille ja esittelin vanhemmilleni. Se oli mielestäni hyvä siirto ja auttoikin paljon.
Seuraava ongelma oli se, että aloin seurustella. Vanhempani tekivät minulle hyvin selväksi, että eivät oikein pitäneet poikaystävästäni. He sanoivat suoraan, että eräs toinen tuttu poika olisi paljon parempi ja että poikaystäväni ei ole riittävän urheilullinen ja hänellä on liian pitkä tukka yms. Mielestäni erittäin tuulesta temmattuna juttuja ja tosi pinnallisia. Itsekään en mikään kaunotar ole, joten en koe sellaisia asioita juuri oleellisimmiksi. Ei ollut puhettakaan, että olisimme meillä saaneet olla rauhassa suljetun oven takana enempää kuin 10min ja yökyläilystä sain vain haaveilla. Odotin 18-vuotissyntymäpäivääni innolla ja ajattelin, että sitten pääsisin yöksikin. Turha luulo! Poikaystäväni vanhemmat puolestaan lähtivät jopa kotoa pois pariksi tunniksi, että saimme olla ihan rauhassa kahdestaan. He myös hyväksyivät minut täysin, vaikka olin todella ujo ja hiljainen, enkä taatusti mikään ihannetyttöystävä heidän pojalleen. Minulle oli todella iso juttu, että minua kohdeltiin niin hyvin. Kun hänen äitinsä laittoi ruokaa ja olin paikalla, automaattisesti minullekin laitettiin yms. Okei, alan itkeä kohta..
Nyt vasta ymmärrän miltä silloisesta poikaystävästäni on mahtanut tuntua omien vanhempieni käytös. Poika on ollut pienempänä kiusattu ja hyvin ujo ja hiljainen. Viimeinen asia, mitä hän kaipasi oli se kohtelu, mitä hän sai vanhemmiltani. Toki äitini yritti myös minun laillani olla hiukan "pehmusteena" välissä, mutta isälleni koko seurustelu taisi olla aivan liian iso pala. Eipä siis ihme siltäkään osin, että poika jätti minut loppujen lopuksi.
Nyt olen jälleen samassa tilanteessa eli seurustelen. Kaikki vanhat asiat muistuvat mieleeni ja minulle tulee todella paha mieli. Pelkään, että kaikki menee taas pieleen. Tästä pojasta vai sanoisinko miehestä on kyllä aika vaikea löytää mitään haukuttavaa (okei, katselen ehkä hiukan vaaleanpunaisten lasien läpi..;) Olen ollut myös hänen luonaan yötä pari kertaa tai sitten saapunut kuudenaikaan hipihiljaa kotiin. Vanhempani kuitenkin soittelevat jatkuvasti tai terrorisoivat yhdessäoloamme lähettämällä 3 minuutin välein "nyt kotiin!"-viestejä. Sen jälkeen alkaa tulla valitusviestejä, kuinka en ole hoitanut sitä tai tota juttua ja me sun puhelinlaskut maksetaan - vaan ei kauaa! Kauheaa syyllistystä, joka ahdistaa minua. Usein olen liikkeellä autolla myös viikonloppuisin baarissa, koska tiedän näin voivani itse säädellä menojani esim. juuri kuudeksi kotiin tyyppisesti. Näin vanhempani myös tietävät, että olen selvinpäin ja kunnossa. Silloin taas saatan saada viestejä "tuo auto kotiin!" eli sitä käytetään tekosyynä. Ilman autoa taas olen poikaystäväni "armoilla" eli joudun jotenkin selittämään, että hänen pitäis viedä mut kotiin nyt (vaikkei yhtään huvittaisi.) Enkä tykkää vaatia palveluksia esim. just yömyöhällä kotiin kuskausta. Baariin taas jos lähden ilman autoa ja menen poikaystävän luo yöksi, seuraava päivä on lähes poikkeuksetta ihan hirveä. Kauheaa saarnaa siitä, kuinka "Et voi selvitä elämästä noin helpolla" keskusteluun myös tuodaan kaikki mahd. asiat, joita en ole _vielä_ hoitanut. esim. oma urakkani kotimme siivoamisesta. Ei ole puhettakaan, että voisin nukkua päiväunet sellaisena päivänä, ainakaan ilman lisähuutoa.
Poikaystäväni kuittailee vanhempieni soittelusta tyyliin "eiks äiti oo vielä soittanu?" Hän myös tuntuu loukkaantuvan, koska en saa viettää yötä hänen luonaan. "Ai et saa olla yötä edes MUN luona?"
Tähän ei nyt mahdu kaikki, mutta toivottavasti joku jaksais kommentoida/neuvoa! Kiitos!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Piti sanomani vielä, että muuta pahaa sanottavaa vanhemmistani minulla ei ole. Tulemme toimeen ja he ovat tukeneet minua tarvittaessa yms. Tämä asia vaan saa minut loputtoman ahdistuneeksi ja olen täysin kyllästynyt tasapainoilemaan ja taktikoimaan jatkuvasti. Kuitenkin he "kehuvat" ystävilleen kuinka seurustelen ja muuta lässynläätä. Olivat jo huolestuneita, kun olin niin pitkään sinkkuna.
Olen muuttamassa pois kotoa, mutta silti vielä monella tapaa "riippuvainen" heidän avustaan käytännön jutuissa ja siksi en ole varma auttaako muutto välttämättä ongelmaan.
löytää turvaverkkoa muualta kuin vanhemmista. Eli hanki työ, niin et tarvitse rahaa vanhemmilta. Pyydä kavereita muuttoavuksi, niin et tarvi vanhempia auttamaan. Mitä enemmän hengaat vanhempien varassa, sitä vaikeampaa heidän on tajuta, että pärjäät aikuisena itseksesi.
Toisekseen, älä missään nimessä anna vanhemmille avainta, vanhemmilla on usein vaikeuksia ymmärtää, että lapsen koti ei ole heidän kotinsa. Opettele olemaan vastaamatta vanhempien puheluihin ja tekstareihin silloin kun et halua/ehdi vastata, vanhempien pitää pystyä oppimaan, ettet ole aina tavoitettavissa. On myös ihan normaalia elää elämäänsä eri tavalla kuin vanhemmat haluavat ja vaativat, koska elät omaa elämääsi, etkä vanhempiesi elämää. Lasten kuuluukin tehdä aikuistuessaan pesäero vanhemmistaan ja itsenäistyä, koska jos tätä ei tapahdu, niin miten käy lapselle sitten, kun vanhemmat eivät enää ole?
Sanot vanhemmillesi että suomen lain mukaan 18vuotias on täysi-ikäinen ja määrää menemisistään itse. Sanot myös vanhemmillesi että olisi jo aika itsenäistyä vai haluvatko vanhempasi että asut vielä 40 kymppisenä kotona.
Oleppa viikko poikaystäväsi luona ja seuraavan kerran kun lähdet ulos joko autolla tai ilman niin sammuta puhelin pariksi päiväksi niin vanhempasi oppivat että olet täysi-ikäinen eikä sinuun enää koske vanhempien määräysvalta.
Pistäppä kunnolla kapuloita rattaisiin ja sanot vastaa ja tettniikun haluat.
Minulla ei saisi olla yhtään ystävää vanhempieni mielestä. Se on ollut voimassa sekä alaikäisenä että nykyäänkin. Äiti on tyytyväinen vain, jos olen koko ajan tuppisuu ja vakavalla ilmeellä.
Kun aikanaan aloitin seurustelut, äiti kumosi kaikki vävykandit. Syitä olivat: liian pitkä, liian lyhyt, liian vaalea, väärä paikkakunta, liian laiha/lihava, väärä ammatti. En löytänyt koskaan äidin mieleistä vävyä, kunnes isä puuttui asiaan ollessani 35-vuotias.
Kun muutat pois, älä anna asuntosi avaimia vanhemmillesi. Kokemuksestani tiedän, mitä sanon. Itsenäistyttyäni vanhempani tunkeilivat kotiini (oma asunto), vaikka minulle ei olisi sopinut. Vaihdoin osoitetta antamatta avainta, ja olen saanut olla rauhassa heidän tunkeilultaan. Tosin tarpeettomia puheluita tulee edelleen.
Kiitti vinkeistä! Pidän noi asiat mielessä muuton lähestyessä. Tuntuu toisaalta kovin pahalta tehdä noin selkeä "ero" muuttaessa, koska tätä poikkeusta lukuunottamatta tullaan hyvin juttuun. Mulle on luvattu mummon vanha pesukone yms. käytännön apua ja ymmärrän kyllä, että he haluavat parastani.
Kuitenkin näin aluksi suljen tästä lähin puhelimeni mennessäni poikakaverini luo ja tasan tarkkaan jään yöksi, jos huvittaa. Kuitenkin olen aina ilmoittaunut menoni, ettei sen takia edes ole tarvinnut huolehtia.
En vaan jaksaisi kapinoida. Olen huomannut, että sillä ei asia ratkea. Huomasin heti kiukutellessani viimeksi näistä seurustelukuvioista (sillon 18v), että käyttäydyn itse todella lapsellisesti. Niimpä tajusin lopettaa kuopan kaivamisen itselleni.
Muuta pois vanhempiesi luota. Heti. Mene käymään paikkakuntasi opiskelija-asuntolassa. Saat sieltä solun jonotettuasi ensin jonkin aikaa. Oma tulevaisuutesi on vaarassa asuessasi kotona! Saisit varmaankin opintotukea ja opintolainaa. Tässä tilanteessa varmaankin opintolainan ottaminen on järkevää mikäli et saa osa-aikatöitä. Et voi asua vanhempiesi armoilla koko ikääsi. Älä kerro vanhemmillesi että muutat pois ennen kuin olet allekirjoittanut vuokrasopimuksen. Tai kaikkein mieluiten: kerro vasta päivää ennen muuttoa!
Älä vastaa vanhempiesi puheluihin tai tekstiviesteihin yöllä. Mikäli he hermostuvat, voit sanoa, että olet täysi-ikäinen aikuinen nainen. Seksuaalisuutesi on täysin oma asiasi.
Sinulla on todennäköisesti hyvät ja huolehtivat vanhemmat. Kenties olet hiukan vanhanaikainen ns. perhetyttö tai perheesi ainoa lapsi tai muita selvästi nuorempi.
Mutta - on tullut sinun aikasi aikuistua. Olet jo pari vuotta ollut täysi-ikäinen. Oletan, että vanhemmillasi on aina ollut syytä luottaa sinuun. Sano se nytkin selvästi: Voitte luottaa minuun, aikuiseen tyttäreenne. Tulen teihin ja te olette kunnollisia aikuisia!
Ero ensimmäisestä perheestä on joskus kivulias. Mutta kyllä se siitä.
aika normaalin kuuloista touhua sinällään.. siis tarkoitan,e ttä joskus vanhemmat eivät jotankin tajua, milloin heidän on aika antaa nuorelle lupa tehdä "aikuisten asioita", ilman tilivelvoitetta vanhemmilleen. Vanhemmat unohtavat helposti, että tätä vartenhan he ovat lastaan kasvattaneet. Hyvä sanonta onkin, että oikeasti vanhemmat eivät kasvata lapsia, vaan tulevia aikuisia. Olet juuri siinä murroskohdassa, jossa lapsuus loppuu ja aikuisuus alkaa. sinä tarvitset vielä vanhempiasi, mutta vanhempasikin tarvitsevat sinua. Siis vaikka sinä tunnet olevasi jo aikuinen, mutta apu kelpaa, he puolestaan myös huomaavat, että olet aikuinen, mutta haluavat vielä huomiotasi. Hekin käyvät läpi kriisiä. He "joutuvat luopumaan" lapsestaan tälle maailmalle. Heidän työnsä on tavallaan tullut päätökseen. He ovat saaneet sinut aikoinaan kasvatettavakseen (siis kun synnyit) ja nyt on aika lähettää sinut omille siivillesi. Voit kuvitella, ettei sekään ole helppoa. 20 vuotta on toooooooodella pitkä aika kokea kanssasi ilot ja surut, olla tukena ja turvana tai pyyhkiä kyyneleesi ja puhaltaa kun loukkasit polvesi. Luopumisen tuska saa vanhempasi käyttäytymään suorastaan lapsellisen mustasukkaisesti. :) Mutta ajattele, että se suotakoon heille, lienevät hekin kokeneet yhtä jos toista sinun kiukutteluasi.. ;)
MUTTA. Voit sanoa vanhemmillesi, että olet kiitollinen heidän tuestaan ja avustaan, nyt kun olet tulllut aikuisen ikään, mutta haluaisit saada myös jonkinlaista välimatkaa tietyissä asioissa. Esimerkiksi seurustelussasi. Vaikka olet ujo ja hiljainen, se ei tarkoita sitä, ettetkö haluaisi seurustella, tai että pojat pääsisivät sinua loukkaamaan, tai ettet osaisi hoitaa itse omaa seurustelusuhdettasi. Kerrot vaikka lähtiessäsi, että aiot tänään olla poikaystäväsi luona myöhään, ehkä jopa yötä, ja laitat puhelimesi äänettömälle. Että jos he yrittävät soittaa, ja et vastaa, se johtuu siitä. Ja että heidän EI tarvitse huolestua, sinä kyllä pärjäät. :)
Luulen, että muutaman kerran jälkeen vanhempasi huomaavat, että heidän ei tarvitse tehdä tikusta asiaa ja soitella tai viestitellä sinulle ollessasi poikaystäväsi kanssa, ja kerta kerran jälkeen hekin saavat otettua ja annettua etäisyyttä sinulle. Ehkä hekin sisimmässään pelkäävät, että joku "pojannulikka" vie sinut heiltä ja houkuttelee sinut jättämään vanhat vanhempasi ihan yksin.. :) Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.
Tsemppiä ja toivotaan, että saat vähän venytettyä tuota näkymätöntä "napanuoraa", jotta elämäsi olisi helpompaa. Nuoruus on ihanaa aikaa, kun saa halutessaan olla vielä "pieni ja vanhempien turvassa", mutta toisaalta saa myös jo kokeilla vastuuta ja omia siipiään monessa suhteessa. Seurustelu onkin niistä yksi tärkeimmistä ja ihanimmista. Ja jos sydänsuruja tulee, ne voi itkeä lohduttavan äitikullan kainalossa.. :)