seurustella, että toinenkin kyllästyisi/saisi asiansa järjestykseen niin ettei ero satuttaisi?
Eli ongelmani on seuraavanlainen: Välitän miehestäni niin paljon, etten voi jättää häntä itsetuhoisten ajatusten kanssa yksin, mutta toisaalta rakastan itseäni liiaksi jäädäkseni koko elämän ajaksi suhteeseen, jossa ainoastaan välitän toisesta, en rakasta.
Kuinka pitkään te odottaisitte lähinnä toisen vuoksi? Olen itse miettinyt n. 2 vuotta kipurajana tästä eteenpäin, ehkä mieheni silloin on elämässä jo tarpeeksi kiinni...riittääkö se vai seuraako tästä se, että odotan ikuisesti? Tuleeko "oikeaa" hetkeä koskaan?
Eli ongelmani on seuraavanlainen: Välitän miehestäni niin paljon, etten voi jättää häntä itsetuhoisten ajatusten kanssa yksin, mutta toisaalta rakastan itseäni liiaksi jäädäkseni koko elämän ajaksi suhteeseen, jossa ainoastaan välitän toisesta, en rakasta.
Kuinka pitkään te odottaisitte lähinnä toisen vuoksi? Olen itse miettinyt n. 2 vuotta kipurajana tästä eteenpäin, ehkä mieheni silloin on elämässä jo tarpeeksi kiinni...riittääkö se vai seuraako tästä se, että odotan ikuisesti? Tuleeko "oikeaa" hetkeä koskaan?
Vastaukset 5
Vanhimmat
toisen puolesta sanoa, milloin se oikea hetki tulee jos lainkaan tulee.
Se on niin yksilöllistä.
Ei ole kuitenkaan syytä tuhlata omaa elämäänsä toisen itsetuhoisten ajatusten/uhkalujen takia.
Ne uhkailut ovat hyvin itsekkäitä joilla yritetään sitoa toista kiinni vielä joksikin aikaa. Ovat henkistä väkivaltaa.
Älä ota niistä vastuuta, vaan juttelet asiasta rauhallisesti ja yrität ohjata vaikka hoitoon.
ettei mieheni siis muulloin ole mitään itsaria suunnitellut, vain silloin kun otin puheeksi tuon mahdollisen pois muuttamisen (en edes eron takia vaan käytännön syistä). Jotenkin vaan tuntuu siltä, että niin ihanasta miehestä on arjen myötä kuoriutunut aika rasittava kakara. (Ei esim. voi mennä yksin minnekään muualle kuin töihin.) Aina häntä väsyttää, vituttaa joku, on kipeä jne. jne. Tuntuu siltä, että sisimpäni huutaa viimein vapauteen pääsyä, sitä että saisi ensimmäistä kertaa eläessaan itse päättää mitä tekee ja milloin tekee vai jättääkö tekemättä.
Itsarilla uhkaaminen mahdollisen eron takia "jos jätät mut, tapan itteni" on pahinta henkistä väkivaltaa, mitä toiselle voi tehdä. Kyse on tässä sinun sitomisestasi, syyllistämisestä, painostamisesta... Tuollaiselle uhkailulle pitää tehdä loppu ihan heti, vaikka kyseessä olisi suhde jonka ei koskaan itse toivoisi päättyvän. Suhde on sen verran kieroutunut tuossa vaiheessa, ettei se ole kummankaan mielenterveyden kannalta enää hyvä juttu.
Et voi ajatella että mies olisi yhtäkkiä kunnossa ja ei olisi itsetuhoinen vain koska olette seurustelleet 2,3,7,15 tai 47 vuotta. Ei toinen saa elämästään yhtään sen paremmin kiinni mitä pidemmälle eroa pitkittää. Erouhan alla eläminen ei ole varmasti kenestäkään mukavaa. Mies tarvitsee apua mielenterveyden ongelmiinsa (masennus?), etkä sinä voi häntä auttaa. Puolison ei kannata alkaa hoitajaksi, se on ammattilaisten tehtävä.
Itse olen aina jos joku on sanonut minulle ettei voi elää ilman minua (vaikka positiivisessa ja rakastavassakin mielessä) sanonut että jos joskus, vaikka vitsillä, uhkaa tappavansa itsensä jos erotaan, jätän hänet ennen lauseen loppumista, eikä tästä voi enää neuvotella. Ehdotonta ehkä puoleltani, mutta en ala ottamaan syitä toisen itsarista kantaakseni tai edes pelkoa siitä että se olisi minun syyni JOS näin käy. Haluan olla suhteessa, koska HALUAN, en siksi koska en uskalla erota.
itse voisin sanoa että olen tuon ap.n miehen asemassa. mieheni siis yllättäen sanoi haluavansa EHKÄ jättää minut, noin vain, ja oli kaikenlisäksi pettänyt. Ja kertoin miten kamala olin kaikkin nämä vuodet ollut. Menin asiasta niin sekaisin, ja oloni oli niin kamala etten voi sanoin kuvailla. en pystynyt nukkumaan, ja minusta tuntui ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuolla. Mietin ääneen vaihtoehtoja miten sen voisin tehdä, mieheni kuullen. Eli tavallaan uhkasin itsarilla. En ole siitä todellakan ylpeä mutta noin vain tapahtui.
Nyt elän epätietoisuudessa, koska mies vielä miettii haluaako jatkaa kanssani. Ja tuo erouhan alla eläminen on juuri kaikkein pahinta. Jos erosta on jo puhuttu, ja toinen on varma että haluaa erota, niin ei sitä pidä pitkittää. Se vain pahentaa asiaa, siltä tämä tuntuu.
Ja itse tuolla käytökselläni taisin vain tehdä miehelle päätöksen helpommaksi. Isku oli niin kova, että en voinut käytökselleni mitään, ja unenpuute varmasti vaikutti asiaan, että sekosin melkein täysin.
selvästi häiriintynyt yksilö. Sairastuttaa vielä sinut.