Meillä kärsitään perheväkivallasta.
Tämä on hirveä myöntää, mutta pakko se on. Haluan elämäämme muutosta! Olemme ollut yhdessä jo 14 vuotta ja lapsiakin on siunaantunut.
Puhdas pulmunen en minäkään ole, mutta nyt alkaa puhti loppua.
Minäkin olen siis käyttäytynyt typerästi ja loukkaavasti ei ainoastaan mieheni. Mutta olen turhautunut.
Teemme sopimuksia mieheni kanssa vaikka mistä, mutta lupaukset ja sopimukset eivät päde mieheni kohdalla. Aina on jotakin minkä vuoksi ei sopimukset pidä.
Koen olevani yksin huoltamassa lapsiani. Aina pyytelen ja anelen, että hän voisi minua auttaa. Väillä auttaa välillä taas ei.
Riitojen tultua hän alkaa haukkua minua urakalla. Haukkuu ammattiani, persoonallisuuttani, harrastustani, äitiyttäni ja sitä, että minä olen riitainen ihminen, joka vaan haluaa riitaa aina.
Hän puhuu miten muut naiset ovat paljon parempia hoitamaan asioita kuin minä. Ja kuinka minä olisin jo kuollut, jos minulla toinen mies olisi ollut. Nimittäin muut miehet ei minua olisi kauaa katsellut.
Hän laskee tekojaan mitä kotona on tehnyt samalla syyllistäen minut.
Olen lähtenyt autolla välillä pois ottamaan etäisyyttä asioihin, mutta hän ei peräänny.
Hän on aina oikeassa eikä koskaan myönnä tehneensä mitään värää ilman minun väärää käytöstäni.
Olen pariin kertaan kylä häntä lyönyt, sylkenyt ja raapinutkin. Tämä on todella värin ja olen tästä muuttunut. En tee enää niin ja kadun tekojani. Mutta mieheni ei ole siltikän haukkujaan lopettanut. Olen loukkaantunut ja yrittänyt puollustaa itseäni syytöksiltä. Tällöin hän hermostuu tyystin ja käy minuun käsiksi. Muutaman kerran hän on minuun kunnolla käsiksi käynyt ja vaatinut minua sanomaan sanat mitä hän kuulla haluaa.
Viimeisin kerta oli nyt viime torstai.
Olen pättnyt, että en nyt periksi anna. Hän sanoo ja jankuttaa, että miksi en voi antaa anteeksi, miksi emme voi alkaa elää taas normaalia arkea. Hän yrittä unohtaa vain tapahtuneen. Sanoo, että tekoa ei tekemättömäksi saa ja suutuspäissään tulee sitten sanottua ja tehtyä vahingossa noita juttuja.
Nukumme eri huoneissa nyt.
Tämä on niin vaikeaa minulle. Rakastanhan miestäni ja lasten isää.
En tiedä mitä tehdä ja mikä oikein olisi.
Minulla ei ole paikkaa minne mennä.
Minulla on niin syylinen olo tästä kaikesta ja pidän itseäni syyllisenä. Myös huoli lapsista on niin suuri. Haluaisin vain niin tavallisen elämän ja arjen, jossa kaikki voi tunteensa jakaa turvallisesti, ilman että tarvii pelätä, että joku siitä suuttuu täysin. Haluaisin luottaa johonkin, että tietäisin, että asiat hoituu aina parhain päin.
Olen voimaton, enkä nyt haluaisi mitään syyllistäviä ja mieltä pahoittavia kommentteja, koska en vain kykene ja jaksa ottaa vastaan. Syyllistän jo muutenkin tarpeeksi itseäni. Mietin koko ajan, että syy on yksin minussa ja minä vain olen aiheuttanut miehelleni tuommoisen käytöksen omalla käytökselläni :(
Haluaisin niin kovin, että perhe-elämämme normalisoituisi ja tämä kaikki jäisi taakse.
Tämä on hirveä myöntää, mutta pakko se on. Haluan elämäämme muutosta! Olemme ollut yhdessä jo 14 vuotta ja lapsiakin on siunaantunut.
Puhdas pulmunen en minäkään ole, mutta nyt alkaa puhti loppua.
Minäkin olen siis käyttäytynyt typerästi ja loukkaavasti ei ainoastaan mieheni. Mutta olen turhautunut.
Teemme sopimuksia mieheni kanssa vaikka mistä, mutta lupaukset ja sopimukset eivät päde mieheni kohdalla. Aina on jotakin minkä vuoksi ei sopimukset pidä.
Koen olevani yksin huoltamassa lapsiani. Aina pyytelen ja anelen, että hän voisi minua auttaa. Väillä auttaa välillä taas ei.
Riitojen tultua hän alkaa haukkua minua urakalla. Haukkuu ammattiani, persoonallisuuttani, harrastustani, äitiyttäni ja sitä, että minä olen riitainen ihminen, joka vaan haluaa riitaa aina.
Hän puhuu miten muut naiset ovat paljon parempia hoitamaan asioita kuin minä. Ja kuinka minä olisin jo kuollut, jos minulla toinen mies olisi ollut. Nimittäin muut miehet ei minua olisi kauaa katsellut.
Hän laskee tekojaan mitä kotona on tehnyt samalla syyllistäen minut.
Olen lähtenyt autolla välillä pois ottamaan etäisyyttä asioihin, mutta hän ei peräänny.
Hän on aina oikeassa eikä koskaan myönnä tehneensä mitään värää ilman minun väärää käytöstäni.
Olen pariin kertaan kylä häntä lyönyt, sylkenyt ja raapinutkin. Tämä on todella värin ja olen tästä muuttunut. En tee enää niin ja kadun tekojani. Mutta mieheni ei ole siltikän haukkujaan lopettanut. Olen loukkaantunut ja yrittänyt puollustaa itseäni syytöksiltä. Tällöin hän hermostuu tyystin ja käy minuun käsiksi. Muutaman kerran hän on minuun kunnolla käsiksi käynyt ja vaatinut minua sanomaan sanat mitä hän kuulla haluaa.
Viimeisin kerta oli nyt viime torstai.
Olen pättnyt, että en nyt periksi anna. Hän sanoo ja jankuttaa, että miksi en voi antaa anteeksi, miksi emme voi alkaa elää taas normaalia arkea. Hän yrittä unohtaa vain tapahtuneen. Sanoo, että tekoa ei tekemättömäksi saa ja suutuspäissään tulee sitten sanottua ja tehtyä vahingossa noita juttuja.
Nukumme eri huoneissa nyt.
Tämä on niin vaikeaa minulle. Rakastanhan miestäni ja lasten isää.
En tiedä mitä tehdä ja mikä oikein olisi.
Minulla ei ole paikkaa minne mennä.
Minulla on niin syylinen olo tästä kaikesta ja pidän itseäni syyllisenä. Myös huoli lapsista on niin suuri. Haluaisin vain niin tavallisen elämän ja arjen, jossa kaikki voi tunteensa jakaa turvallisesti, ilman että tarvii pelätä, että joku siitä suuttuu täysin. Haluaisin luottaa johonkin, että tietäisin, että asiat hoituu aina parhain päin.
Olen voimaton, enkä nyt haluaisi mitään syyllistäviä ja mieltä pahoittavia kommentteja, koska en vain kykene ja jaksa ottaa vastaan. Syyllistän jo muutenkin tarpeeksi itseäni. Mietin koko ajan, että syy on yksin minussa ja minä vain olen aiheuttanut miehelleni tuommoisen käytöksen omalla käytökselläni :(
Haluaisin niin kovin, että perhe-elämämme normalisoituisi ja tämä kaikki jäisi taakse.
Vastaukset 7
Vanhimmat
aika pitkälle mun vanhempien suhteelta, ovat muutama vuosi sitten eronneet ja kun oon miettiny niin ei isä olisi varmaan uskonut, et äiti joskus siitä lähtee yli 20v olivat yhdessä.
John Gray, Miehet ovat marsista, naiset venuksesta-kirjasta on ollut mulle ittelle paljon apua pian 10 vuotises suhtees, suosittelen lukemaan, se auttaa ainakin sua tuosta syyllisyydestä jos ei muuta.
Kirjotan pienen pätkän tosta kirjasta:
"Miehet riitelevät oikeudesta olla vapaita, naiset riitelevät oikeudesta olla vihaisia. Miehet haluavat tilaa, mutta naiset haluavat ymmärtämistä. Kun nainen saa tukea kuulluksi tulemisen tarpeelleen, hän pystyy tukemaan miehen vapauden tarvetta."
Hei, halusin vastata, vaikken tiedä onko tästä mitään iloa sinulle. Halusin kuitenkin kertoa, ettet ole yksin. Olen nimittäin hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä. Oikeastaan erona on vain suhteen pituus ja se, että meillä ei ole lapsia - onneksi. Tuntuikin pahalta kuulla, että joudut vielä kaiken mielipahan lisäksi huolehtimaan lapsista, mikä ei olekaan ihan helppoa tällaisten tunteiden keskellä (itsekin olen paljon lasten kanssa tekemisissä, vaikkei omia olekaan).
Ei ole todellakaan helppo tilanne miettiä, jatkaako yksin vai huonossa suhteessa. Varsinkin kun rakkauden ja välittämisen tunteitakin on. Sinulla on minua vielä 9 vuotta pidempi suhde takanasi, epäilemättä aina hankaloituu... :( Meillä siis olen myös tehnyt virheitä ja ollut suorastaan hirviö, mutta väitän osan siitä johtuneen kemiallisista hormoneista (e-pillerit). Lopetin siis niiden syömisen ajat sitten ja sen jälkeen olen vain koittanut toipua kaikesta fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta - yksin. Mieheni on edelleen uhkaava, mutta on vähentänyt selvästi fyysistä väkivaltaa. Oikeastaan tämän vuoden puolella ei ole ollut kuin uhkaavia tilanteita. Itse asiassa viimeisin oli meillä viime viikon tiistaina. Keskiviikkona sanoin miehelleni, että enää en aio kestää yhtää uhkaavaakaan tilannetta (reilu puoli vuotta sitten sanoin, ettei yhtään fyysistä konfliktia voi enää tulla tai lähden). Sanoin kummallakin kerralla asiat niin itsevarmana ja vahvana, että miehenikin on todnäk ollut ihmeissään ja yllättynyt eikä ilmeisesti kuitenkaan halua menettää minua. Olen siis pitkän prosessin aikana vahvistunut niin, että luulen kykeneväni lähtemään, jos vielä tulee edes uhkaavia tilanteita.
Me jopa juttelimme melko rakentavasti muutama päivä sitten. Tosin en tiedä, miten usein tämä tulee toistumaan. Yleensähän riidan tullen siis saan myös kuulla olevani kaikkeen syyllinen ja hirveä ihminen kaikenlaisilla rumemmilla ilmauksilla ilmaistuna. Nyt elän siis murrosvaiheessa, josta voi seurata periaatteessa melkein mitä vaan. Päävaihtoehdothan ovat siis eroaminen tai yhdessä jatkaminen. Olen kyllä jo kauan ollut sitä mieltä, että lähden joka tapauksessa, kun vain aika on kypsä. Nyt tosin olen taas hieman saanut toivonkipinää, kun juttelimme...
Oletteko te yrittäneet mitään pariterapiaa tai mahtaisiko miehesi edes lähteä moiseen? Tai sinä itse? Me kävimme muutaman kerran pari vuotta sitten, mutta mieheni keskittyi mielestäni sielläkin syiden löytämiseen minusta, mutta kai jotkut parit hyötyvät! Nyt käyn siis yksin terapiassa ja siitä olen hyötynyt paljon!
Ei ole siis helppoa tai nopeaa ratkaisua näissä jutuissa, joten kovasti voimia Sinulle!
Sinulle toinen mukayksinäinen.
Kiitos tuestasi.
Olen miettinyt pariterapiaa kyllä jo muutama vuosi sitten, mutta en ole lähtenyt eikä miestäni tosiaan sinne olisi saanutkaan. Mieheni kokee kaiken minun syykseni, joten menisin pariterapiaan kuuntelemaan, kuinka inhottava minä olen. En kaipaa sitä :( Olen niin kuullut ja puhki loukkauksiin ja syyllistyksiin, etä en enä millään jaksa ottaa vastaan. Mittari on niin täynnä, että pelkän kuluvani puhki. Enkä tiedä miten minulle sitten käy?
Lapset on minun kantava voiman lähde sekä harrastukseni. Vaikka mieheni solvaa minua äitiydestä sekä harrastuksestani, olen päättänyt, että niitä asioita ei minulta riistä vaikka kuinka haukkuisi.
Mutta voit vaan arvata miten raskaaksi se tekee elämisen.
Mistään en voi nauttia saati olla onnellinen, koska ikuinen syyllisyys ja huononmuuden tunne vie iloltakin vallan. En paljoa enää hymyile ja itkusta on minulle tullut päivittäistä.
Vaikka nyt menee huonosti, minä uskon ja toivon ja luotan tulevaisuuteen! Olen päättänyt, että tämä on elämäni huonointa aikaa ja kohta saan käntää sivun ja alkaa elämään kohti parempaa tulevaisuutta johon minulle ilotkin suodaa sekä onni ja rakkaus. Haluan rakastaa ja haluan saada vastarakkautta. Uskon, että kaikki on vielä mahdollista.
Olen tässä nyt viikon jauhanut miehelleni mitä on minulle tehnyt. Väistää vastuuta ja syyn ottamista itselleen. Todella kuluttavaa! Mutta olen ajatellut, että minä vain voin vastuutta miestäni tästä, kun kertra muitakaan ei ole.
Eilen sitten miehen hiljentyi ja sanoi, ettei näin voi jatkua. Olen odottanut noita sanoja. Mieheni puhuu arkeen palaamisesta sekä, että asia unohtuisi. Minä en voi unohtaa enkä minä voi luottaa. Puhuin miehelleni lyömättömästä linjasta. Koska minä en jaksa tukea miestäni asiassa enkä minä jaksa pelätä pelossa seuraavasta "napsahtamisesta". Jos mieheni myöntää tekonsa ja ymmärtää siitä aiheutuvat seuraukset, hän hakee apua itselleen.
Eilen hän tutustui lyömättömän linjan nettisivuihin. Itse katselin telkkaria ja sivusilmällä tutkailin, että onko hän tosissaan vai tekeekö vain minun mielekseni tätä. Huomasin, että mieheni tosiaan luki jokaisen sivun todella tarkoin. Lukemansa jälkeen oli hiljainen. Tupakalle mentyämme sanoi, ettei ole ymmärtänyt miten vakavasta asiasta onkaan kyse ja sanoi haluavansa, että moinen toiminta loppuu, ettei vaan tapahdu mitään.
Meillä nyt ei onneksi kuitenkaan ole fyysistä väkivaltaa tapahtunut kuin muutaman kerran eikä onneksi ole tapahtunut vielä mitään sellaista mitä ei voisi korjata.
Lapset on meille molemmille kuitenkin tärkeitä ja meidän yhteinen tulevaisuus. Uskon jollakin tapaa, että mieheni minua kuitenkin rakastaa. Omalla tavallaan. On ollut nöyrä ja antanut minun surra rauhassa. Nyt on tajunnut myös sen, että tilanne ei mene ohi ennenkuin asialle tekee jotain.
Joka ilta kysyy nukummeko yhdessä. Minä olen ollut kovana ja nukkunut yksin. Nyt siihen jo alkaa tottumaan, että nukun yksin. Joten sekin antaa minulle luottoa itseeni, että tulen minä yksin pärjämään, vaikka mitä tapahtuisi! Jos sitten päädymme eroamaan. Sitä en haluaisi. Haluaisin pitää perheemme yhdessä, koska meidän perheessä on niin paljon hyvääkin mistä kannattaisi pitää kiinni. Näitä elementtejä olen yrittänyt miehellenikin osoittaa.
Eilen illalla keskustelumme päättyi siihen, että mieheni ryhtyi mietimään, että ottaako yhteyttä lyömättömään linjaan vai ei. Kannustin, että miettii rauhassa eikä tarvi pättää heti. Mieheni yritti sanoa, että nyt kun hän tiedostaa asian, että se jo riittäisi, mutta se ei riitä minulle.
En usko, että mieheni yksin oppii hillitsemään itseään. Olenhan tässä sen jo nähnyt useamman vuodean ajan. Enkä minä kykene hänelle olemaan siinä apuna, että hän etsii uusia toimintamalleja itselleen. Uskon siihen, että vain ulkopuolinen henkilö joka jaksaa panostaa mieheeni uuden tavan löytämiseen on se apu, jota tarvitsemme.
Minä haen itselleni avun, jos näyttä siltä, että en asiasta yli pääse. Mutta luulen, että minä pääsen tämän yli, mikäli mieheni itselleen apua hakee. Jos ei hae niin tarvinhan purkupaikan.
Minulle terapiaa on jo tämä, että saan kirjoittaa. Kiitos siitä, että kykenen edes kirjoittamaan. Pahan olon on pakko antaa purkaa pois.
Sanoinkin miehelleni, että minulla ei ole turvaa ja luottoa siitä, että jos hän pelkästään yksin yrittää. Koska minä pelkään. Minä luulen, että minulla olisi turvallisempi olo, jos miehelläni olisi joku rinnalla tukemassa vakivallattomuudesta pois pääsemiseen. Koska minä se en voi olla. En voi ajatella itseäni sekä miestäni. Kykenen ajattelemaan vain itseäni ja omaa toimintaa en voi siinä samalla sitten ajatella mieheni käytöstä. Asiahan menee sitten vain siihen, että minä rupean väistelemän asioita, koska en uskalla väkivallan pelossa tuoda itseäni julki. Ja tällainen vie persoonallisuudesta pohjan pois, jos ei saa eikä uskalla olla oma itsensä parisuhteessa.
Tosiasia on, että ihmiset vaikuttavat toisiinsa monimutkaisella tavalla ilmeillään, eleillään ja sanoillaan. Pelkillä tunteillaankin, vaikka ne eivät näkyisikään päällepäin - tosin ne pakosta aina jotenkin näkyvät.
Näin tulevat ymmärrettäviksi sekä kiivaat riidat että herkät hetket.
Jos toinen osapuoli ei ole helposti loukkaantuvaa tai pelästyvää lajia, toinenkaan tuskin menettää malttiaan ja tuntee olevansa pakotettu hyökkäämään ainakin sanoin. Jos hän päinvastoin näkisi, kuulisi ja kokisi myönteisiä tunteita lähellään ja siten itsessäänkin, hänen olisi suorastaan mahdotonta kohdella kumppaniaan pahoin.
Jos kuulopiirissä on lapsiakin, yhteenotto pahenee entisestään, kun nämä tuntevat ja ilmaisevat pelkoa ja kauhua.
Se, että ihminen hyökkää toisen kimppuun, ei läheskään aina kerro kiukusta tai vihasta, vaan usein pelosta tai huonoudentunteesta, joka pakottaa puolustautumaan äärimmillään kaikin keinoin. Nuo tunteet siis saattavat olla alkuaan kokonaan toisista henkilöistä.
Tämä varmasti kuulostaa hämärältä teoretisoinnilta, mutta selkeämmin sitä ei voi sanoa.
www.narsistienuhrientuki.info
Kirajt:
Naimisissa narsistin kanssa
Sata tapaa tappaa sielu
Tilaa aika perheneuvolaan tai seurakunnan auttajiin (en nyt muista millä nimikkeellä he
toimivat)
Mä en millään haluaisi uskoa, että mieheni olisi narsisti :(
Mutta jo tänä aamuna, kun tuli eteen pieni konflikti, niin hän kyllä taas kiersi asiaa kuin korkkiruuvi.
Pitää katsoa mitä tässä nyt sitten tekee....
Niin läheltä liippaa tarinasi minun omaani, että ihan ihmettelen onko mahdollista tälläinen. Ainoa poikkeus oikeastaan on, että minä ja mieheni olemme molemmat uskossa. Mutta siitä huolimatta, tilanne on sama. Viime maanantaina tein vihdoin ratkaisun, mikä olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten. Jätin avioerohakemuksen ja sanoin miehelleni, että nyt riittää. Haluan aikalisän. Olen nyt siis melkein viikon ollut lasten kanssa, kun mieheni lähti matkoille heti päätökseni kuultuaan. Täytyy sanoa, että olen niin helpottunut! Lapset ovat rauhoittuneet ja koko ilmapiiri on ihmeen keveä ja vapautunut. Huomenna menen nuorimman lapsen kanssa tukikeskukseen puhumaan asioista ja mahdollisesti saamaan apua. En tiedä, kun en ole apua aiemmin hakenut. Mies oli aikoinaan lyömätön linjassa vähän aikaa, mutta lopetti sitten kun koki tervehtyneensä. Ei tervehtynyt, paheni vain. Nyt tajuan että hän on narsistinen luonne ja on parempi kun eroaa nyt, ennenkuin on liian myöhäistä. Jos haluat, voimme alkaa pitää yhteyttä. Haluan tukea ja kannustaa sinua tässä vaikeassa asiassa. Annan sähköpostiosoitteeni, jos sinua kiinnostaa keskustella.