En halua mustamaalata kenenkään parisuhteita tai perhe-elämää, mutta voin kertoa hieman, millaista on elää muslimiperheessä.
Olen siis puoliksi arabi. Faijani on siis arabi ja mutsi suomalainen. Ovat olleet naimisissa kohta parikymmentä vuotta, onnee niille.
Moni saattaa nyt heti kuvitella et mulla on omg-kaamee-faija mutta ei. Ei.
Mun mutsi on ongelma isolla O:lla.
Hän kääntyi islamiin joskus kun olin vaahtosammuttimen kokoinen. Hän ei koskaan rukoillut, käyttänyt huivia tai mitään NÄKYVÄÄ, oli vaan muslimi ja sitte tyrkytti omituisia ajatuksiaan mulle. Vaikka jossain vaiheessa tiesin että mun mutsi ei oikeesti tiedä islamista yhtään mitään.
Mun faija on ja on ollut aika rento uskonnon suhteen. Rukoilee jos sille päälle sattuu, ja joskus futismatsi menee rukoilun edelle. Paastoo kyllä, eikä juo (tai äärimmäisen harvoin) ei polta (mut käyttää nuuskaa) ja ei käy melki ikinä moskeijassa ja kammoksuu muita arabeja. Arabit, hänen mukaansa aiheuttaa vaan ongelmia.Siks jos mun faija näkee toisen arabin, faijani kiertää kyseisen tyypin kaukaa. Hän hengaa mieluummin suomalaisten kanssa "koska ne ei sentää utele sun elämästäs joka ikistä asiaa ja sit juorua kaikille muille samas kaupungis asuville".
Halusin siis tehdän selventävän eron siihen kumpi aiheutti ongelmia.
18 ikävuoteen asti en koskaan käynyt bilettämässä kavereideni kanssa, en edes shoppailemassa, joka on sentää aika viatonta puuhaa. En saanut seurustella (se ei tietenkää estäny mua tekemästä sitä, mut suhteet loppu aika pian koska pelkäsin että mutsi sais tietää niistä). Elämäni oli suurinpiirtein tällästä: herään-meen kouluun-tuun koulusta kotio-teen läksyt-katon telkkarii tai piirrän-syön-meen nukkuun.
Aika kuivaa loppupeleissä.
Ja 15-vuotiaana jouduin käyttämään huivia, thanks my mother. Se oli ikään kuin rangaistus siitä, koska kännykkääni oli ilmestynyt viestejä joltai meidän luokkalaiselta pojalta. Mutsi ajatteli taas jtn omaa, vaik sanoin et olin kysyny siltä työharjotteluun liittyvästä asiasta. Eipä uskonut.
Se oli kidutusta. Ja en uskaltanu käyttää sitä koulussa. Minusta se oli äärimmäisen noloa, rumaa ja alentavaa. Alentavaa sen takia, koska päätöstä en ollut tehny minä, vaan joku toinen.
Faija taas luuli et MÄ halusin käyttää sitä, koska mutsi teeskennellen kailotti sellasta. Faija oli silleen et ei sun välttämättä tarvitsis sitä käyttää mut jos kerran haluat, nii tee se. Ja en uskaltanu sanoa vastaan koska mutsin ilme oli SELLANEN.
Sanotaanko et sen jälkeen mun elämä meni päin persettä jos ihan suoraan sanotaan. Kun vaihdoin koulua, käytin siel huivii ja olin aika yksinäinen, mulla oli vaa 1 tai 2 kaverii, ei nekää iha niit parhaita. Mun elämänhalu kaikkos yhes vaihees ja sairastuin anoreksiaan ja masennukseen. Olin myös aika itsetuhonen, millään ei ollut enää väliä. Viiltelin. Laihdutin 64 kilosta 40 kiloon, siin vaihees mutsiki heräs ja se vaa huus mulle ja raivos. Faija ei osannu sanoo mtn, se oli jotenki peloissaan, et mäkö se luuranko olin, miksei se huomannu ja sellast. Noo, mutsi pisti mut karanteeniin ja en saanu lähtee ulos lenkkeilemään, en liikkua ja se vahti mun syömisiä. Kuunteli vessan takana et oksennanko. Okei, täs vaihees myönnän et mutsi saatto olla huolissaan, mut ei oikein hyvin sitä ilmaissu.
Mun mutsi ei oo koskaa sanonu mulle et se rakastaa mua tai käyttäny hellittelynimiä, ei koskaan, korkeintaa sillo ku olin vauva. Musta tuntu et se vihas mua ja halus pilaa mun elämän. Siinä se kyl aika hyvin onnistu.
Vaik mul oli sääntöi iha pirusti, olin kuitenki aika kapinallinen. Välillä pistin vaan huivin reppuun mut jossain vaiheessa en enää uskaltanu enää ottaa pois, musta tais tulla vähän vainoharhanen. Poltin tupakkaa, tosin mutsi heilutteli veistä mun ees ku sai tietää. Ei kivaa. Olihan se muutenki aika väkivaltanen, ja faija ei ees tiä kaikkee mitä mutsi on tehny mulle. Joskus jos mutsi on käyny käsiks muhun ku faija oli läsnä, nii faija tulee repii mutsin irti musta ja sit ne alkaa riiteleen keskenään.
Olin 18 vuotta ku räjähdin. Kyllästyin. En vaa jaksanu. Mut oltii mutsini toimesta (ja taas jällee kerran faija luuli et suostuin) paritettu yhdelle tyypille isäni kotimaassa, ei mikää vanha ukko siis vaan nuori niinku mäki. Ei jätkässä sinänsä valittamista, mut en ollu valmis, enkä ees oikee ihastunu koko tyyppiin.
Kysyihän faija tuhat kertaa et oonko varma, mut ku mutsi on siinä lähistöllä tai vieres, nii en uskaltanu sanoo sit ei. Vois oikeestaa sanoo, et pelkäsin omaa äitiäni.
Tultii takas suomeen ja häät ois pidetty seuraavana vuonna. Sitte jossai vaihees sain aika uskaliaan idean.. mä karkasin kotoa.
Se oli kamalaa aikaa, asuin kavereide luona kunnes sain kämpän. Isä itki puhelimessa jos soitin ja äiti huusi. Mua pyydettiin takasin. En tullu takasin. Mä olin aivan maassa ja muutamas kuukaudes olin laihtunu 10 kiloo vaan sen takia etten oo muistanu tai jaksanu syödä. Itkin 24/7. Tiesin et olin tehny jtn peruuttamatonta. Nyt, jos haluaisin, mun vanhemmat ei ottais mua enää takaisin. Sen tiedän.
Isä sanoi puhelimessa ettei aio juosta mun perässä ja kyylätä mun tekemisiä. Se sano luottavansa muhun ja siihe et oo fiksu, vaik tää oliki tosi vaikeeta. Se sano, ettei vanhemmat koskaa vihaa lapsiaan, niin se sano. Vaikee soveltaa tota äitiin. Äiti vaan huus ja raivos puhelimes ja haukku mua huoraks.
Nyt, reilu puol vuotta tosta myöhemmin (oon 19) elämäni on muuttunut täysin. Saan ottaa ite vastuunn itestäni ja saan tehdä mitä tahdon. Saan pukeutua miten tahdon, saan hankkia niin monta kaveria kun tahdon. Saan itse päättää kaikista asioistani, joista en oo ennen koskaan saanu päättää.
Olen onnellisessa seurustelusuhteessa, meillä tulee kohta puoli vuotta täyteen. Btw, tää kyseinen mies on myös ulkomaalainen ;)
Olen onnellisempi kuin koskaan, mutta minulla on HIRVITTÄVÄ ikävä vanhempiani.
Me ei ollaan enää väleissä, kukaan ei soittele toisilleen. Viimeksi kun äiti soitti niin se haukkui mut pystyyn. Ja sain tietää et faijakin on katkera ja vihainen. Hylkäsi kuulemma heidät ja heidän kulttuurinsa, heidän tapansa elää.
Ties kuinka monta yötä olen itkenyt itseni uneen tuon takia, ties kuinka monet kännit vetänyt sen takia...
Olen yrittänyt monesti hieroa sovintoa vanhempieni kanssa, mutta he käskevät mua jättää ne rauhaan. Selvä.
En tiä, aika sekava teksti, mutta teki ihan hyvää purkaa tuntemuksia. Jos joku minut tunnistaa, niin voi voi. Edelleenkään en halua mustamaalata muslimeja tai islamia, vaan lähinnä sekopäisiä muslimeja jotka ovat älyttömän mustavalkoisia ajattelussaan.
Kiitos kun jaksoitte lukea :)
Olen siis puoliksi arabi. Faijani on siis arabi ja mutsi suomalainen. Ovat olleet naimisissa kohta parikymmentä vuotta, onnee niille.
Moni saattaa nyt heti kuvitella et mulla on omg-kaamee-faija mutta ei. Ei.
Mun mutsi on ongelma isolla O:lla.
Hän kääntyi islamiin joskus kun olin vaahtosammuttimen kokoinen. Hän ei koskaan rukoillut, käyttänyt huivia tai mitään NÄKYVÄÄ, oli vaan muslimi ja sitte tyrkytti omituisia ajatuksiaan mulle. Vaikka jossain vaiheessa tiesin että mun mutsi ei oikeesti tiedä islamista yhtään mitään.
Mun faija on ja on ollut aika rento uskonnon suhteen. Rukoilee jos sille päälle sattuu, ja joskus futismatsi menee rukoilun edelle. Paastoo kyllä, eikä juo (tai äärimmäisen harvoin) ei polta (mut käyttää nuuskaa) ja ei käy melki ikinä moskeijassa ja kammoksuu muita arabeja. Arabit, hänen mukaansa aiheuttaa vaan ongelmia.Siks jos mun faija näkee toisen arabin, faijani kiertää kyseisen tyypin kaukaa. Hän hengaa mieluummin suomalaisten kanssa "koska ne ei sentää utele sun elämästäs joka ikistä asiaa ja sit juorua kaikille muille samas kaupungis asuville".
Halusin siis tehdän selventävän eron siihen kumpi aiheutti ongelmia.
18 ikävuoteen asti en koskaan käynyt bilettämässä kavereideni kanssa, en edes shoppailemassa, joka on sentää aika viatonta puuhaa. En saanut seurustella (se ei tietenkää estäny mua tekemästä sitä, mut suhteet loppu aika pian koska pelkäsin että mutsi sais tietää niistä). Elämäni oli suurinpiirtein tällästä: herään-meen kouluun-tuun koulusta kotio-teen läksyt-katon telkkarii tai piirrän-syön-meen nukkuun.
Aika kuivaa loppupeleissä.
Ja 15-vuotiaana jouduin käyttämään huivia, thanks my mother. Se oli ikään kuin rangaistus siitä, koska kännykkääni oli ilmestynyt viestejä joltai meidän luokkalaiselta pojalta. Mutsi ajatteli taas jtn omaa, vaik sanoin et olin kysyny siltä työharjotteluun liittyvästä asiasta. Eipä uskonut.
Se oli kidutusta. Ja en uskaltanu käyttää sitä koulussa. Minusta se oli äärimmäisen noloa, rumaa ja alentavaa. Alentavaa sen takia, koska päätöstä en ollut tehny minä, vaan joku toinen.
Faija taas luuli et MÄ halusin käyttää sitä, koska mutsi teeskennellen kailotti sellasta. Faija oli silleen et ei sun välttämättä tarvitsis sitä käyttää mut jos kerran haluat, nii tee se. Ja en uskaltanu sanoa vastaan koska mutsin ilme oli SELLANEN.
Sanotaanko et sen jälkeen mun elämä meni päin persettä jos ihan suoraan sanotaan. Kun vaihdoin koulua, käytin siel huivii ja olin aika yksinäinen, mulla oli vaa 1 tai 2 kaverii, ei nekää iha niit parhaita. Mun elämänhalu kaikkos yhes vaihees ja sairastuin anoreksiaan ja masennukseen. Olin myös aika itsetuhonen, millään ei ollut enää väliä. Viiltelin. Laihdutin 64 kilosta 40 kiloon, siin vaihees mutsiki heräs ja se vaa huus mulle ja raivos. Faija ei osannu sanoo mtn, se oli jotenki peloissaan, et mäkö se luuranko olin, miksei se huomannu ja sellast. Noo, mutsi pisti mut karanteeniin ja en saanu lähtee ulos lenkkeilemään, en liikkua ja se vahti mun syömisiä. Kuunteli vessan takana et oksennanko. Okei, täs vaihees myönnän et mutsi saatto olla huolissaan, mut ei oikein hyvin sitä ilmaissu.
Mun mutsi ei oo koskaa sanonu mulle et se rakastaa mua tai käyttäny hellittelynimiä, ei koskaan, korkeintaa sillo ku olin vauva. Musta tuntu et se vihas mua ja halus pilaa mun elämän. Siinä se kyl aika hyvin onnistu.
Vaik mul oli sääntöi iha pirusti, olin kuitenki aika kapinallinen. Välillä pistin vaan huivin reppuun mut jossain vaiheessa en enää uskaltanu enää ottaa pois, musta tais tulla vähän vainoharhanen. Poltin tupakkaa, tosin mutsi heilutteli veistä mun ees ku sai tietää. Ei kivaa. Olihan se muutenki aika väkivaltanen, ja faija ei ees tiä kaikkee mitä mutsi on tehny mulle. Joskus jos mutsi on käyny käsiks muhun ku faija oli läsnä, nii faija tulee repii mutsin irti musta ja sit ne alkaa riiteleen keskenään.
Olin 18 vuotta ku räjähdin. Kyllästyin. En vaa jaksanu. Mut oltii mutsini toimesta (ja taas jällee kerran faija luuli et suostuin) paritettu yhdelle tyypille isäni kotimaassa, ei mikää vanha ukko siis vaan nuori niinku mäki. Ei jätkässä sinänsä valittamista, mut en ollu valmis, enkä ees oikee ihastunu koko tyyppiin.
Kysyihän faija tuhat kertaa et oonko varma, mut ku mutsi on siinä lähistöllä tai vieres, nii en uskaltanu sanoo sit ei. Vois oikeestaa sanoo, et pelkäsin omaa äitiäni.
Tultii takas suomeen ja häät ois pidetty seuraavana vuonna. Sitte jossai vaihees sain aika uskaliaan idean.. mä karkasin kotoa.
Se oli kamalaa aikaa, asuin kavereide luona kunnes sain kämpän. Isä itki puhelimessa jos soitin ja äiti huusi. Mua pyydettiin takasin. En tullu takasin. Mä olin aivan maassa ja muutamas kuukaudes olin laihtunu 10 kiloo vaan sen takia etten oo muistanu tai jaksanu syödä. Itkin 24/7. Tiesin et olin tehny jtn peruuttamatonta. Nyt, jos haluaisin, mun vanhemmat ei ottais mua enää takaisin. Sen tiedän.
Isä sanoi puhelimessa ettei aio juosta mun perässä ja kyylätä mun tekemisiä. Se sano luottavansa muhun ja siihe et oo fiksu, vaik tää oliki tosi vaikeeta. Se sano, ettei vanhemmat koskaa vihaa lapsiaan, niin se sano. Vaikee soveltaa tota äitiin. Äiti vaan huus ja raivos puhelimes ja haukku mua huoraks.
Nyt, reilu puol vuotta tosta myöhemmin (oon 19) elämäni on muuttunut täysin. Saan ottaa ite vastuunn itestäni ja saan tehdä mitä tahdon. Saan pukeutua miten tahdon, saan hankkia niin monta kaveria kun tahdon. Saan itse päättää kaikista asioistani, joista en oo ennen koskaan saanu päättää.
Olen onnellisessa seurustelusuhteessa, meillä tulee kohta puoli vuotta täyteen. Btw, tää kyseinen mies on myös ulkomaalainen ;)
Olen onnellisempi kuin koskaan, mutta minulla on HIRVITTÄVÄ ikävä vanhempiani.
Me ei ollaan enää väleissä, kukaan ei soittele toisilleen. Viimeksi kun äiti soitti niin se haukkui mut pystyyn. Ja sain tietää et faijakin on katkera ja vihainen. Hylkäsi kuulemma heidät ja heidän kulttuurinsa, heidän tapansa elää.
Ties kuinka monta yötä olen itkenyt itseni uneen tuon takia, ties kuinka monet kännit vetänyt sen takia...
Olen yrittänyt monesti hieroa sovintoa vanhempieni kanssa, mutta he käskevät mua jättää ne rauhaan. Selvä.
En tiä, aika sekava teksti, mutta teki ihan hyvää purkaa tuntemuksia. Jos joku minut tunnistaa, niin voi voi. Edelleenkään en halua mustamaalata muslimeja tai islamia, vaan lähinnä sekopäisiä muslimeja jotka ovat älyttömän mustavalkoisia ajattelussaan.
Kiitos kun jaksoitte lukea :)
Vastaukset 13
Vanhimmat
mut sanoit,et haluat kertoa millaista on elää muslimi perheessä ja siinä samalla kuitenkin kerroit ettei äitisi varmaan tiennyt mitään islamista eikä isäsi ollut harjoittava muslimi..? kuulostaa aika sekavalta..
sun äitilläsi taitaa olla aika pahoja ongelmia eikä ne varmaan liity islamiin mitenkään..
tsemppiä kuitenkin sulle ja toivottavasti saat sovittua asiat vanhempiesi kanssa. :)
Voi olla että teksti oli aika sekava, en osaa kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi, ja paljon oleellista jäi varmaa sanomatta.
Mutsi siis hehkutti aina kuinka islam on niin hieno uskonto ja haukku oikeastaan kaikki muut uskonnot ihan pystyyn. Se ei arvostanu tapauskovaisia, mut ei kuitenkaa tyrkyttäny ajatuksiaan, paitsi mulle.
Se väitti joskus silmä kovana et naisten ympärileikkaus on jees juttu jos se estää tyttöjä huoraamasta(SIIS WTF???!) ja haukku kaikki esiaviollista seksiä harrastavat huoriksi. Mä en oo koskaan kuullu faijani sanovan mitään tollasta, korkeintaan joskus varoitti et miehet saattaa olla joskus petollisia. Juu-u.
Mutsi pakotti mut rukoilee, käyttämään huivia vaikkei itse tehnyt niin. Jouduin myös aika nuorena (n. 13 v) jättämään topit ja tiukemmat housut kaappiin, kuvioihin tuli löysät housut tai jos oli kireät nii pehvan peittävä paita. Ette voi kuvitellakaan miten mua yläasteella haukuttiin pelkästään jo sen takia. Nojaa. Ei junnata menneisyydessä :D
En tiä, voihan olla että mutsilla oli muitaki ongelmii ja sit sai jonkinlaisen pakkomielteen uskonnosta ja toteutti fantasioitaan mun avulla, en sit tiä.
ehkä vain aika auttaa! anna vanhempiesi (etenkin äitisi) hieman rauhoittua ja yritä vaikka vuosien päästä uudelleen sovintoa. Karkaaminen ei ole hyvä ratkaisu muttei myöskään mikään veitsen heiluttelu ja pakottaminen.
Tuli ekana mieleen, että vaikka sulla nyt on itsenäisyyden "honey moon" meneillään (ja itsenäisyys todella on jotain arvokasta ja tavoiteltavaa, tärkeää aikaa pohdiskeluun ja omien vastauksien etsiskelyyn), niin muistathan silti pitää ITSESTÄSI HYVÄÄ HUOLTA.
Olen itsekin 19 ja itselläkin on takana aika vaikea äitisuhde. Minun äiti ei kylläkään koskaan ole haukkunut minua tai heilunut puukon kanssa, mutta ovelalla henkisellä väkivällalla ja kiristyksellä piti ahdistavassa kuristusotteessaan, kunnes muutin lopullisesti kotoa pois pari vuotta sitten. Äitini ei koskaan tehnyt mitään sellaista ilmiselvää, mistä olisi voinut ilmoittaa esim. lastensuojeluviranomaisille, mutta jollain lailla sai minut pelkäämään niin, että minun vapaa-aikani kului samoin kuin sinun: koulu-koti-nukkumaan-koulu-koti-nukkumaan jne.
Äitini persoonalla ei tosin ollut mitään tekemistä islamin kanssa eikä tällä kirjoituksellani ole mitään tekemistä monikulttuuristen suhteiden kanssa, mutta haluan viestittää sinulle sitä, että monilla ihmisillä on monista syistä erilaisia mielenterveydellisiä ongelmia, jotka voivat aiheuttaa mainitsemaasi käytöstä. Se ei tarkoita sitä, että se olisi oikeutettua, mutta se voi selittää asioita. Itse pohdin äitiäni ja hänen elämäänsä, ja uskon, että suuri osa hänen käyttäytymismalleistaan hän oli kehittänyt suojautuakseen omilta traumoiltaan.
Ahdasmielinen uskonto lisättynä mielenterveyden ongelmiin on varmasti rankka yhdistelmä kelle tahansa. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin huonoja asioita, ja että sinua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti.
Uskon, että teit oikean ratkaisun karatessasi. Olet täysi-ikäinen, nuori aikuinen, ja suomen lain alla sinulla ei ole mitään velvollisuuksia olla väleissä vanhempiesi kanssa. Kuulostaa kuitenkin ikävältä, että ikävöit perhettäsi kovasti, ja paljastamalla sen todistat kuinka hyväsydämminen jaksat olla vielä tuollaisten koettelemustenkin jälkeen :) Vanhemmat ja perhe on kuitenkin sellainen asia elämässä, että ilman niitä ihminen harvoin tuntee itseään kokonaiseksi, ja siispä toivonkin, että voit vielä joskus tehdä sovinnon vanhempiesi kanssa. Olisiko sinun esim. mahdollista tavata isääsi kahdestaan salassa näin alkuun? Mikäli tähän on pienikin mahdollisuus, suosittelen kuitenkin varovaisuutta ja järjenkäyttöä.
Itselläni on rakkaita sisaruksia, joiden takia olen joutunut pysymään äidin kanssa väleissä. En kestäisi elämää jos en näkisi sisaruksiani. Toisaalta en ole ottanut mielestäni tarpeeksi isoa etäisyyttä äitiini - tarpeeksi siinä mielessä, että olisin kerinnyt käsitellä asiaa anteeksi antoon saakka.
Jätä itsesi vuoksi turha alkoholi, sillä ei murheet huku.
Yksi juttu kannattaa tulevaisuutta varten pitää visusti mielessä! Vanhempien suorittamaa alistamista tai muuta henkistä väkivaltaa kokeneilla on taipumus langeta kumppaniin, jossa on samanlaisia piirteitä. Tämä on ihan tutkittu juttu, en kuitenkaan jaksa kaivaa tutkimuksia ja linkkejä esiin. Se ei ole heikkouden merkki, mutta ikävä kyllä ihmisen mieli on jännä kapistus ja hakee turvaa ihmisestä, joka on mahdollisimman samankaltainen kuin oma vanhempi. Varothan sitä, ettet joudu oravanpyörään.
Sinun kannattaa käsitellä tapahtumia nyt etäältä tarkkaan, ja pohtia omia fiiliksiäsi. Käytä siihen runsaasti aikaa. Lopulta prosessi voi aikanaan edetä anteeksi antamiseen, josta lähtee oikea parantuminen. Siinä vaiheessa myös oma luonteesi ja persoonasi on jo sen verran vahvistunut, että mahdolliset jatkuvat loukkaukset äitisi puolelta eivät enää satuta. Mutta tosiaan, se vie varmasti vuosia.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja olisi mukava kuulla sinusta jatkossa lisää tällä palstalla :)
t. Ikätoveri
Hei ja kiitos viestistäsi :) Otan osaa kokemuksiesi puolesta :/
Haluaisin tarkentaa poikaystävääni koskevia asioita. Kuten sanoit, on normaalia että väkivaltaa tai alistamista kokenut hakee samaa myös parisuhteiltaan, ikään kuin huomaamatta. Haluan kuitenkin sanoa, että poikkikseni ei ole koskaan alistanut, mollannut, haukkunut tai käyttäytynyt aggressiivisesti, päin vastoin.
Hän on ollut suurena tukena ja tietää kaiken ongelmistani ja vanhemmistani.
Olen miettinyt ja pohtinut paljon asioita ja ongelmia ja uskon että olen selvittänyt itsellenikin mistä asiat kiikastaa. Äitini käytöksen syytä en tiedä, mutta arvailuja olen tehnyt. Ehkä äidillä on mielenterveysongelmia? Ehkä hän on katkera koska olen nuori? En tiedä.
Miksi sairastuin anoreksiaan? Se oli ikään kuin hätähuuto, hei katsokaa, voin huonosti. Se oli hidas itsemurha, tarkoituksenani oli alunperinkin kuolla mutta halusin tehdä sen huomiotaherättävästi. Jos olisin kerennyt laihtumaan vielä vaikkapa sen kymmenen kiloa, olisinkin varmaan jo vainaa; 40-kiloisena vointini oli sellainen et huhhuh, en halua juuri muistellakaan. Toisaalta, olen iloinen siitä, etten onnistunutkaan pyrkimyksissäni. Olisin muuten jäänyt paitsi paljosta kivasta, ja ennen kaikkea, en olisi saanut elää.
Hyväksyn elämäni tälläisenään, iloineen ja suruineen. Jos vielä saisi välit vanhempieni kanssa kuntoon, niin olisin kyllä erittäin, erittäin onnellinen.
suomalainen kasvuympäristö, jossa korostuu liian aikaisin vapaa seurustelusuhteiden aloittaminen ja viinan kanssa läträys. Nuorten tulisi keskittyä koulutuksen hankkimiseen eikä sekopää aikuisten touhuihin.
Tais kalikka kolahtaa ja lujaa? Eihän tuo tyttö ollut ees bilettänyt tai muutakaan ennen 18 ikävuotta! Opettelepa lukemaan, aloita vaikka aapisesta. Taidat olla joku sekopää fundamentalisti.
isäukkosi kuulostaa melko tolkulta.elät omaa elämääsi sivistysvaltiossa jossa on uskonvapaus ja täysi-ikäisen oikeus päättää omista asioistaan.Et ole tehnyt mitään väärää,vanhempien miellyttäminen ei täällä ole elämäb tarkoitus.
Tsemppiä!
vaan ympäristön. Siihen täytyy monen nuoren satsata juomalla ja aloittamalla seurustelusuhteet aivan liian nuorena. Ja pian huomaa että elämä on mennyt pilalle.
Minulla on vähan samankaltainen tarina takanani, tosin ilman islamia. Vanhempieni kotona, etenkin äidin toimesta, minua kuritttiin niin fyysisesti kuin henkisestikin, lukittiin säännöillä ja rangaistuksilla kotiin. Esimerkiksi minulla oli vielä 18-vuotiaana nukkumaanmenoaika (klo.21.00 kouluiltoina, muulloin 23.00). Koivuniemenherra lauleli usein kotosalla, vaikken ollutkaan mikään kauhukakara. Ongelmat kotona heijastuivat tietenkin kouluelämäänkin, ja esimekiksi koko yläasteen vietin yksin ja kiusattuna kaverinani vain Neiti Etsivät. En ole polttanut tai käyttänyt tippaakaan alkoholia ennen 18. ikävuottani ja koulumenestykseni oli keskinkertaista, silti jatkuvat kuritustoimenpiteet pidettiin äidin toimesta käytössä.
Täytin sitten 18 vuotta, olin lukion kolmannella luokalla, enkä vain jaksanut enää sitä jatkuvaa kuritusta ja holhousta. Päädyin katselemaan mol.fi kautta Au Pair paikkojaKeski-Euroopasta. Kokeeksi vastasin yhteen ilmoitukseen ja sainkin työpaikan. Tiesin vanhempieni, etenkin äidin mielipiteen asiaan, eli jyrkkä ei. Ostin säästämilläni kesätyörahoilla yksisuuntaisen lentolipun Etelä-Saksaan. Yritin kerätä rohkeutta keskustella asiasta äitini kanssa, ja vihdoinkin lähtöä edeltävänä iltana avasin keskustelun. Tuli se jyrkkä ei. En kertonut mitään lentolipusta tai muistakaan yksityiskohdista.
Oli tammikuun alku, pakkasta oli ulkosalla parikymmentä astetta. Olin pakannut paripäivää aikaisemmin tavarani odottamaan sängyn alle. Livahdin huoneni ikkunasta keskellä yötä. Myöhästyin yön viimeisestä bussista ja jouduin kävelemään kaupunkiin 10km matkan, puolessa välissä kaverini saapui pyörineen auttamaan minua. Selvisimme neljän tunnin tarpomisen jälkeen kaupunkiin, olimme niin jäässä, että täsin vielä lentokoneessakin. Aamulla jatkoin matkaa lentokentälle bussilla ja selvisin koneseen.
Olin jättänyt ain lapun kotiin, että bye bye. En ottanyt yhteyttä heihin kuin kaverini välityksellä. Puolen vuoden päästä tulin takaisin Suomeen, enkä ole sen jälkeen asunut vanhempieni talossa tai ollut muutenkaan riippuvainen heistä. Muutin toiselle paikkakunnalle ammattikouluun. Sen jälkeen palasin takaisin lapsuuden kaupunkiini jatkamaan opintojani. Nyt olen 25-vuotias, pari vuotta olen ollut jo naimisissa ja "hyvin toimeentuleva" opiskelija. Isäni ja hänen uuden naisystävänsä kanssa minulla on hyvät välit, mutta äitini kanssa on vieläkin jatkuvasti riitoja. Miestäni hän ei hyväksy, eikä hän hyväksy vieläkää, että minulla on oma elämä. Viime talvena oli puolen vuoden välirkko äitini kanssa vaikkakin asuu vain muutaman kilometrin päässä. Mieheni ei ole puhunut äidilleni yli vuoteen. Nykyään olen jo päässyt "lapsuusmuistoista" hyvin pitkälti yli. Sosiaalisissa taidoissani on vielä paljon hiottavaa ja etenkin itsetunnossani. Suuttuessaan äitini saa minut vieläkin itkemään ja häpeämään omia päätöksiäni.
Mainittakoon, että mieheni on muslimi ja olen itsekin kääntynyt muslimiksi. Ehkä suurin syy kääntymiseeni on, että olen löytänyt mieheni kulttuurista ja islamista rauhan ja uskoa itseenikin. Nykyään uskallan seistä äitini edessä selkä suorana ja tuoden myös esille omat mielipiteeni, tosin monasti vielä itku tulee perään. Toivon, ettei minusta äitini kaltaista tyrannia, inşAllah. Niin ja sanottakoon, että uskonnon on tultava sydämestä, ei pakosta. Minä haluaisin kietoa huivin päähäni, mutten ole vielä valmis siihen. Etenkään äitini edessä en pystyisi seisomaan suorassa päätökseni takana. Ehkä joku kaunis päivä. Opintojeni on tarkoitus päättyä ensi keväänä, ja olemme jo mieheni kanssa päättäneet muuttaa pois täältä lapsuuteni maisemista, etenkin saadaksemme välimatkaa äitiini.
Kerroin vain stoorini sinulle DontLeaveMeAlone, koska et ole yksin joutunut tiellesi. Meitä on muitakin kohtalotovereita. Kuten sanoit, nyt olet vapaa olemaan ja tekemään mitä haluat, käytä se hyödyksi ja ole itsesi. Äläkä hukuta murheitasi pulloon, se ei auta pidemmän päälle. Olet 18-vuotias, sinulla on vielä maailma ja elämä edessä päin, älä jää tuijottamaan taakse. Yritä olla välittämättä vanhemmistasi ja lapsuudestasi. Ole itsesi. Hyvää ja parempaa elämää sinulle!
Kuten sanoit, uskon on tultava sydämestä, ei pakosta. Äitini turvautui kai pakkoon, koska pelkäsi minun muuten hylkäävän heidän elämäntyylinsä. Hän teki aivan väärin. Aina kun yritin kehittää syvällistä keskustelua eri uskonnoista, varsinkin islamista, hänen ajatuksensa olivat hyvin jyrkät ja ahdasmieliset.
Aiemmin luin paljon islamista. Ja kun yritin oikaista äitini käsityksiä esim. naisen asemasta, alkoi huuto ja raivomainen. Hän kielsi jopa minua enää lainaamasta kirjastosta islamia koskevia kirjoja. Hän kai kuvitteli olevansa ainoa totuuden äänitorvi ja että oikeiden oppineiden tai islamiin perehtyvien ihmisten kirjoittamat kirjat olivat täyttä valhetta. Outoa, kieltämättä.
Kun on monikulttuurinen tausta, nuoruuden perusongelmien lisäksi (ulkonäkö yms paineet) tulee melko varmasti identiteettiongelmia. Olenko muslimi? Olenko ateisti? Kumpaa olen enemmän, arabi vai suomalainen? Mitä teen, jotta saisin hyväksyntää kavereiltani mutta myös perheeltäni? Eivät ole ihan niitä helpompia asioita käsitellä.
Alkoholin kulutukseni, on Luojan kiitos vähentynyt kesän mittaan paljon. Ryyppääminen oli lähinnä silloin alussa, kun jollain piti saada ajatukset pois ongelmista ja yrittää pitää hauskaa, edes vaihteeksi.
Toisinaan vanhemmat tulee mieleen, ja se tekee minut surulliseksi. En oikeastaan tiedä mitä tekisin, sillä vanhemmiltani ei tule vastakaikua, eivät vastaa puhelimeenkaan jos yritän soittaa. Olen melkein luovuttanut.
Saan kiittää poikaystävääni, joka on ollut suurena tukena silloinkin kun on tehnyt mieli vetää ranteet auki ja vain kuolla pois. Lisäksi minulla on välit kuitenkin mummoni kanssa (äidin puoleinen) ja hän on auttanut suuresti, niin henkisesti kuin taloudellisestikin.Hänkin on yrittänyt saada äitini tajuamaan tilanteen mutta tuloksetta, toistaiseksi.
Haluaisin ajatella positiivisesti että joo kaikki järjestyy vielä parhain päin, mutta se on vaikeaa. Siksi ajattelenkin toisinaan isääni, kaikkia niitä iloisia ja mukavia asioita. Harmi vain, että nämä asiat harvoin saavat mut hymyilemään, vaan enemmänkin itkemään sydämeni kyllyydestä. Ikävä, se on kerta kaikkiaan raastavaa.
Minullakin oli pitkään erittäin huono itsetunto, ja välillä nykyäänkin ryven kausittaisesti itsesäälissä. Olen kuitenkin päässyt pahimmasta yli, ja olen ylpeä itsestäni sen takia.
Päivä kerrallaan :)
Hei,
Luin 1. kirjoituksesi heti, kun se tupsahti palstalle. Se oli raikas poikkeus kaikesta mitä täällä kirjoitetaan. Kirjoitat niin sujuvastikin, että kuin lukisi anjakaurasta, vaikkei se sujuva sanankäyttö ollut villakoiranydin. Kirjoitin sulle pitkän vastineen, mutta kannetavan akusta loppui virta just kesken, en sitten jaksanut kirjoittaa juttua uudestaan.
Oli surullista lukea, miten äitisi on sua alistanut, ja isä on katsonut passiivisena sivusta. Ehkä isääsi voisit saada vielä luotua uudestaan suhteen isä-"aikuinen tytär" - suhteen.
Jäin miettimään kohtaa "saada hyväksyntää kavereiltani ja perheeltäni". Ehkä äitisi on saanut sinut uskomaan, että et ole hyväksymisen arvoinen, olet jotenkin ehdollisesti rakastettu, ulkopuolinen tai jopa viallinen? Ja nyt uskot, että sua ei voisi ystävät, kaverit, rakastettusi hyväksyä juuri sellaisena kuin olet. Vahva nuori nainen, ihan hyvä ihminen. Mietin omia lapsiani, jotka ovat melkein sinun ikäisiäsi, ja kanssa joutuneet elämään kahden kultuurin perheessä tai saanet elää - miten sen nyt katsoo. Heidän isänsä käsitykset elämästä - oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta - eroavat suuresti omistani. Lapset ovat kahden moraalin ristipaineessa kasvaneina väliin hukassa identiteettinsä kanssa. Mitä ottaa ja mitä jättää kummastakin kulttuurista, onko isänsä käsitys islamista "se oikea" vai vain isän käsitys? Olenko minä myrkyttänyt heidän kokemusta islamista ja isänsä kulttuurista, koska en varmasti pysty suhtautumaan siihen objektiivisesti. Kun sinun vaikeuksien täytyy varmasti olla monikertaiset, koska äitisi on ollut niin riistävä, voin vain arvailla miten vaikeaa sulla on. Jospa jotenkin vakuuttuisit, että olet hyvä sellaisena kuin olet. Käy katsomassa tästä linkistä testejä. Ne ovat kyselyjä, joiden avulla voit saada esiin onko sinulla jonkinlaisia "tunnelukkoja", jotka saavat sinut kokemaan ja näkemään itsesi tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla. Ei testit mitään lopullisia totuuksia ole, mutta ihan asiallisia (ammattilaisten käyttämiä). Voit esim. vastata vanhemmuuden arvioinnissa ajatellen vain äitiäsi. Niin ehkä opit tunnistamaan mikä on sinun omaa ääntäsi ja mikä on äidin ääntä. Kun mietit oletko kelpaava vai ei. http://www.skeematerapia.fi/index_tiedostot/Page404.htm
KAIKKEA HYVÄÄ SULLE, anna kaikkien rakastaa sua.
Minä kasvoin ahdasmielisessä yheisössä Etelä-Pohjanmaalla. Eikä oltu edes sen kummempia kuin luterilaisia. En saanut mennä edes kansalaisopiston teatteripiiriin esittämään perinnenäytelmää kansallispuku päällä, sillä teatteri oli syntiä. Myöskään pelikorteilla ei saanut pelata, sekin oli syntiä. Jne jne.
Eli jos joku uskonnosta tietämätön tai eri käsityksen omaava vanhempi päättää, mikä on syntiä ja mikä ei, niin ei siihen alaikäisellä ole mitään sanomista. Minä asun nykyään ulkomailla, huoh... kaikenlaista on tullut kokeiltua ja joskus olen tehnyt itseni naurettavaksi kokeilemalla vasta keski-ikäisenä teinien juttuja. Mutta toisaalta olen nykyään kiitollinen siitä vahvasta selkärangasta, jonka lapsuudenkotini tiukat säännöt loivat. Aikuisena saa elää niinkuin haluaa, kunhan nuoruusvuosien traumoista pääsee leppoisasti yli.