Heips, olen lukenut tätä uskottomuuspalstaa ja kaikki ovat sitä mieltä, että jos pettää niin pettää toisen kerran, varsinkin salasuhteet on hyvin tuomittuja, että sen jälkeen ei kannata yrittääkkään kun käry käy. Mitä mieltä olette, kauanko mies sitten jaksaa näytellä jos ei ole tosissaan? Meidän tapauksessa kyse siis miehen salasuhteesta, jonka paljastumisesta nyt yli vuosi. Mies oli jo lopettanut suhteen ennen kuin se paljastui. Miehellä myös salasuhteen aikana paha loppuunpalaminen ja sairastumistakin, mies eli siis todella vaikeaa aikaa. Oli kuin eksyksissä.
Kun käry kävi, mies sanoi heti, että haluaa olla minun kanssani. Sanoi tekevänsä mitä vain, jotta jatkaisin hänen kanssaan. Parisuhdeterapiaan lähti heti, jota vieläkin jatkamme, mies tulee sinne ihan vapaaehtoisesti. Puhuu siellä paljon,eikä minusta se puhuminen ole hänelle mitenkään pakkopullaan. Kotitöitä tekee oma-aloitteisesti, ei juokse enää omia juoksujaan, on perheensä kanssa paljon ja tuntuu siltä, kuin nauttisi nyt tästä tavallisesta perhe-elämästä täysin siemauksin. Ollaan puhuttu todella paljon, riidelty enemmän kuin koskaan aiemmin, aina hän on vaan ja pysyy, eikä lähde. Jaksaa yrittää, on kärsivällinen, antaa minulle tilaa suruni kanssa, ei määräile tekemisiäni, vaan antaa minun olla nyt sellaisena, kuin mitä olen. On pahoja päiviä, ja huonoja päiviä, välimme ovat läheisemmät kuin vuosiin, joka päiväiseen elämäämme kuuluu halaukset, suukottelut, lähekkäin nukkumiset. Seksi on hyvää. Mies ottaa toiveitani huomioon enemmän kuin koskaan, tietynlainen oma itsekkyys on poissa. Mies on rennompi, ei enää kireä ja tuntuu, että hänelläkin on nyt hyvä olla. Sanoo edelleen päivittäin rakastavansa minua ja usein sanoo, että olen hänelle tärkeintä koko maailmassa. Nyt lauantainakin sanoi saunassa silmiin katsoen kesken jutustelun, että anteeksi kaikesta pahasta, mitä olen sinulle tehnyt. Syyllisyys siis tietenkin painaa aina välillä, ei tämä ole minullekkaan helppoa, tietenkään, jos ei hänellekkään. On sanonut, ettei koskaan petä, että mieluummin sitten erotaan, jos ei yhdessä olo onnistu. On sanonut, että hän sai julmasta tempusta julman rangaistuksen, jota kantaa sisällään elämänsä loppuun asti. Sanoo tietävänsa tasan tarkkaan, mitä minulle aiheutti ja katuu tekemäänsä loppuelämänsä. On itkenyt tämän asian tähden muutaman kerran, ja mieheni ei todellakaan helposta itke. On sanonut, että sääliä hän ei kuitenkaan kaipaa ja kestää aiheuttamansa tuskan kuin mies, sanoo, että nyt minun pitää huolehtia vain itsestäni, että minun olisi hyvä olla. Ei ruikuta siis anteeksiantoa jatkuvalla syötöllä, elää elämäänsä päivä kerrallaan, huolehtii lapset kouluun, käy työssä ja joskus lähettelee myös päivisin teksiviestejä, jossa kertoo rakastavansa. Ei matele edessäni, vaan on päättänyt että yhdessä me selvitään tästä ja hän kuulemma tasan tarkkaan tietää, mitä elämältään haluaa, minut ja lapset ja näkee meidät yhdessä edelleen vanhoinakin.
Kuinka kauan mies jaksaa näytellä, jos ei ole tosissaan? Olen odottanut, koska mies lyö hanskat tiskiin ja sanoo, että riitti, mutta ei. Pahoista päivistä huolimatta hän menee sisukkaasti eteenpäin. Koska tämä hairahtaminen sitten tapahtuu, kun se joka tapauksessa tulee? Olen tehnyt miehelle selväksi, että seuraavasta kerrasta lähden heti, en edes enää keskustele, hän tietää sen. Nyt ollaan niin läheisiä, että tiedän tasan tarkkaan, että hän ei petä, hän ilmoittaa aina menonsa ja jos on myöhässä jostakin, soittaa heti. Olen tarkistellut tietenkin ja asiat pitävät aina paikkansa. Hyvät hermot miehelläni kyllä on, jos jaksaa minua katsella, minun kiukunpuuskat, pettymykset ja surut asian vuoksi, eivät varmaankaan ole helppo kestää. Eikö tosiaan ole mitään mahdollisuutta siihen, että mies on todellakin ymmärtänyt perheensä arvon?
Kun käry kävi, mies sanoi heti, että haluaa olla minun kanssani. Sanoi tekevänsä mitä vain, jotta jatkaisin hänen kanssaan. Parisuhdeterapiaan lähti heti, jota vieläkin jatkamme, mies tulee sinne ihan vapaaehtoisesti. Puhuu siellä paljon,eikä minusta se puhuminen ole hänelle mitenkään pakkopullaan. Kotitöitä tekee oma-aloitteisesti, ei juokse enää omia juoksujaan, on perheensä kanssa paljon ja tuntuu siltä, kuin nauttisi nyt tästä tavallisesta perhe-elämästä täysin siemauksin. Ollaan puhuttu todella paljon, riidelty enemmän kuin koskaan aiemmin, aina hän on vaan ja pysyy, eikä lähde. Jaksaa yrittää, on kärsivällinen, antaa minulle tilaa suruni kanssa, ei määräile tekemisiäni, vaan antaa minun olla nyt sellaisena, kuin mitä olen. On pahoja päiviä, ja huonoja päiviä, välimme ovat läheisemmät kuin vuosiin, joka päiväiseen elämäämme kuuluu halaukset, suukottelut, lähekkäin nukkumiset. Seksi on hyvää. Mies ottaa toiveitani huomioon enemmän kuin koskaan, tietynlainen oma itsekkyys on poissa. Mies on rennompi, ei enää kireä ja tuntuu, että hänelläkin on nyt hyvä olla. Sanoo edelleen päivittäin rakastavansa minua ja usein sanoo, että olen hänelle tärkeintä koko maailmassa. Nyt lauantainakin sanoi saunassa silmiin katsoen kesken jutustelun, että anteeksi kaikesta pahasta, mitä olen sinulle tehnyt. Syyllisyys siis tietenkin painaa aina välillä, ei tämä ole minullekkaan helppoa, tietenkään, jos ei hänellekkään. On sanonut, ettei koskaan petä, että mieluummin sitten erotaan, jos ei yhdessä olo onnistu. On sanonut, että hän sai julmasta tempusta julman rangaistuksen, jota kantaa sisällään elämänsä loppuun asti. Sanoo tietävänsa tasan tarkkaan, mitä minulle aiheutti ja katuu tekemäänsä loppuelämänsä. On itkenyt tämän asian tähden muutaman kerran, ja mieheni ei todellakaan helposta itke. On sanonut, että sääliä hän ei kuitenkaan kaipaa ja kestää aiheuttamansa tuskan kuin mies, sanoo, että nyt minun pitää huolehtia vain itsestäni, että minun olisi hyvä olla. Ei ruikuta siis anteeksiantoa jatkuvalla syötöllä, elää elämäänsä päivä kerrallaan, huolehtii lapset kouluun, käy työssä ja joskus lähettelee myös päivisin teksiviestejä, jossa kertoo rakastavansa. Ei matele edessäni, vaan on päättänyt että yhdessä me selvitään tästä ja hän kuulemma tasan tarkkaan tietää, mitä elämältään haluaa, minut ja lapset ja näkee meidät yhdessä edelleen vanhoinakin.
Kuinka kauan mies jaksaa näytellä, jos ei ole tosissaan? Olen odottanut, koska mies lyö hanskat tiskiin ja sanoo, että riitti, mutta ei. Pahoista päivistä huolimatta hän menee sisukkaasti eteenpäin. Koska tämä hairahtaminen sitten tapahtuu, kun se joka tapauksessa tulee? Olen tehnyt miehelle selväksi, että seuraavasta kerrasta lähden heti, en edes enää keskustele, hän tietää sen. Nyt ollaan niin läheisiä, että tiedän tasan tarkkaan, että hän ei petä, hän ilmoittaa aina menonsa ja jos on myöhässä jostakin, soittaa heti. Olen tarkistellut tietenkin ja asiat pitävät aina paikkansa. Hyvät hermot miehelläni kyllä on, jos jaksaa minua katsella, minun kiukunpuuskat, pettymykset ja surut asian vuoksi, eivät varmaankaan ole helppo kestää. Eikö tosiaan ole mitään mahdollisuutta siihen, että mies on todellakin ymmärtänyt perheensä arvon?
Vastaukset 25
Vanhimmat
perheensä arvon, kuitenkaan et voi vedättää häntä loputtomiin. Kärsivällisyydellä on yleensä rajansa. Liika vaatiminen voi katkaista selkärangan tai ajaa toisen pois.
..voi vaatia itseltääkään, jos tuntuu pahalta niin sitä ei kannata salailla/peittää/piilotella! En ymmärrä miten ap vedättäis?
mitenkään vedätä miestäni, yritän ihan täydestä sydämestäni hänen kanssaan jatkaa. Mutta vaikeaa se on ja siksi minun tunteet menee ihan laidasta laitaan. Aina kun ei tiedä, mitä uskoa, mitä ei. Tuntuu siltä, että kun näitä kirjoituksia täälä lukee, niin yrittäminen ei kannata. Siksi kyselin vain teidän mielipidettä asiasta, kun täällä on netti pullollaan viestejä, että jos kerran pettää niin pettää toistekkin. Ajattelin täten kysyä juuri sitä, että onko joskus kuitenkin mahdollista, että mies ihan oikeasti yrittää ja on ymmärtänyt, mikä on hänelle kuitenkin tärkeintä... Kiitos teille asiallisista vastauksista, ei tullutkaan kylmää vettä niskaan, pahoin sitä kyllä pelkäsin.
Todella hyvässä tilanteessa olette kumpikin .Itsellesi on selvää jos tapahtuma toistuu lähdet ja
samoin miehesi tietää.Elämää ei voi elää etukäteen ja nyt kun olette huom.yhdessä tilanteen
tasalla niin hyvänen aika nauti perhe-elämästä joka on noin hyvin lähtenyt uudelleen käyntiin !
Muista kenenkään ihmisen kohdalla edes uudessakaan suhteessa et voi olla täysin varma uudenkaan
suhteen tulevaisuudesta.
Onko sinun vaikea sopeutua uuteen mieheesi joka käyttäytyy sinua kohtaan arvostaen ?
Onko kuten kirjoitit kuitenkin niin ettet kykene irtaantumaan menneestä ja siirrät menneisyyden
taakaan mukaan aina uudestaan ja uudestaan.
Kuinka vapautuisit menneistä jottei tämä hyvä tilanteenne vuorostaan kääntyisi huonommaksi
sinusta johtuen ? Tutki sisintäsi ja ilmeistä ristiriitaa itsessäsi sillä miehesi on saavuttanut
tasapainon omassa elämässään ja elää tätä päivää siitä nauttien .
Mielestäni ongelma on siirtynyt sinun harteille josta et tunnu pääsevän pois vaikka kuinka
pyritkin luottamaan.Onko kuitenkin niin kun hän on kerran pettänyt sinua kestää pitkään
ennenkuin itse toivut tilnateesta ? Silloin joudut olemaan kärsivällinen ja tästä uudesta tilanteesta
johtuen olet hukassa itsesi kanssa.
Mitä neuvoksi ?
Onko muuten miehesi salasuhde saanut aikaan sinussa muutosta toisiin miehiin nähden ?
Kaipaatko itse uutta suhdetta ja kokemuksia joita miehesi sai osakseen ?
Kun palikat ovat nyt paikoillaan, mutta palapelissä on yksi liikkuva osa jota et saa paikoilleen sovitteua
ja se on uskottomuuspalikka, mihin sen elämässäsi sijoitat ?
Yrittääkö miehesi sinun mielestäsi nyt liikaa ja näin oletat tilanteen olevan vain tekopeliä
välillänne ?Tuntuu vaikealta uskoa jos näin olisi .Ahdistutko kun miehesi toimii nyt vähän kuin
pakonomaisesti tilannettanne paikaten vaan koetko hänen puoleltaan rakkauden vuolaan määrän
olevan spontaania ja aitoa ? Entä omasi kun vastaanotat tunteita mieheltäsi koetko aitoa riemua
ja onnea ?
Tilanteenne ei osaltasi ole vielä hyvä ja tunnustamalla omat tunteesi ja tarpeesi voisit kenties
päästä eteenpäin suhteessanne . Entä jos sittenkin toivot eroa sisimmässäsi mutta suostuit
tähän tilanteeseen miehen takia, et itsesi ?
Tällaisia ajatuksia sain kasattua keittiökaapista sinulle !
Itse olen vakaasti sitä mieltä että jos mies pettää kerran, niin pettää varmasti vielä toistekin. Tämä on niin monesti nähty ja koettu. Koira ei pääse karvoistaan, valitettavasti. Tsemppiä ja jaksamista!
kysymyksiä minulle, totta tosiaan! Olet oikeassa siinä, että en ole todellakaan päässyt asian yli, siksihän me ollaan yhä parisuhdeterapiassa ja itse olen käynyt myös psykologilla asiasta puhumassa. Parisuhdeterapeutin mukaan toipumisessa menee vähintään vuosi, että tarvitsen nyt tilaa asian kanssa ja itseni kanssa. Pitää olla kärsivällisyyttä molemmin puolin. Tosiaan, mieheni on suuntaamassa jo tulevaisuuteen, mutta minä märehdin vielä menneessä, mutta tunnen, että menen askel askeleelta kuitenkin eteenpäin, on ratkaisuni sitten mikä tahansa.
En usko, että haluaisin lähteä pettämisen tielle, en usko, että pystyisin miestäni loukkaamaan siten, se on vastoin periaatteitani. Mitä hyötyä siitä olisi, jos kostaisin hänelle? Olen ylpeä itsestäni, etten ole pettämistä tehnyt, en mitenkään voisi olla kateellinen mieheni kokemuksista, näen asian niin, että miehellekkään se ei ollut sen arvoista. Siitä tuli vain surua ja murhetta miehelleni, ei siis varmaankaan ole ylpeä, että sai kokea jotakin uutta. Sanoo, että se on häpeätahra hänen elämässään.
Tietysti mieheni käytös on ihmetyttänyt, kuinka yhtäkkiä olen hänelle niin tärkeä, miksi hän ei nähnyt arvoani aiemmin? Tuntuu hyvältä kyllä, kun hän kertoo rakastavansa, mutta takaraivossa on aina ajatus, mitä jos? Kun ei ole vuosiin kertonut rakastavansa, ottanut lähelle, niin tietysti sitä on vähän huuli pyöreänä, kun mies ottaa kiinni ja pussaa.
En tiedä, yritänkö vain mieheni takia, lasten takia ainakin yritän, en haluaisi rikkoa perhettä, mutta en suostu edes lastenkaan takia kulissiavioliittoa jatkamaan. Haluan ehdottomasati elää onnellisena mieheni kanssa, johon ei ulkopuolisia suhteita kuulu. Ja kyllä, rakastan edelleen miestäni hyvin paljon, toivon vain, että hän arvostaa rakkauttani tarpeeksi. Tiedän, hän on sanonut sen moneen otteeseen, että rakastaa, mutta onko se sitä aitoa rakkautta? Vaikea selittää, mitä tarkoitan... Että todella rakastaa... Mieheni sanoi, että rakkaus minua kohtaan on aina ollut sydämessä, ei se ole mihinkään kadonnut, sanoi sen terapeutin vastaanotollakin ääni väristen. Sanoi, että sitä toista naista hän ei koskaan rakastanut.
Mutta vaikea on tietenkin ymmärtää, että jos toista rakastaa, niin miksi sitten loukkaa minua näin..?
Toisaalta moni asia on nyt paremmin kuin vuosiin. Olen itsekin katsonut peiliin ja tiedostan, mitä minun pitää elämässäni muuttaa. Mies sanoo, että ei meidän väliin enää ketään pääse, ollaan niin tiukasti yhdessä nykyään. JA SE on totta. Tällä hetkellä ei tarvitse edes miestä epäillä, niin lähellä hän on joka suhteessa minussa.
Toisaalta välillä tuntuu siltä, että hullu olen kun tässä olen... Että eikö salasuhde jo osoita sen, etten ole hänelle tärkeä, ei arvostanut ainakaan minua aiemmin. Miksi nytkään arvostaisi? Toisaalta, ehkä hän on minun menettämisen pelosta tajunnut itse, mikä on hänelle tärkeää...
Mutta sian työstäminen siis jatkuu ja toivotaan, että vastaus tulee jossakin vaiheessa.
En tarkoittanut sinun lähtevän pettämisen tielle vaan lähinnä tilannetta jossa
mehesi koki toisen naisen kanssa tilanteita joita et saanut itse kokea.
Tarkoitan vain aiheuttiko tilanne sinun ja miehesi välille
eriarvoisen aseman ?
Monet tasoittavat tätä tilaa hakeutumalla tiedon saatuaan itsekkin tavallaan luvan kanssa
vastaavaan tilanteeseen !
Tai uskaltavat tätä kautta tunnustaa tarpeensa ulkopuoliseen suhteeseen .
Minusta kuitenkin tuntuu kun luin kirjoitustasi sinun olevan niin kovin vielä miehen
tilanteessa kiinni joten koen sinun oman hyvinvoinnin olevan suurella koetuksella.
Puhuit suurelta osin vain miehesi tilanteesta ja käyttäytymisetä sinua kohtaan !
Jos päädyit yhteiseloon vain lasten vuoksi ja muuten olisi ero ollut edessä ?
Kun lapset kasvavat niin tilanne varmaan pysyy samana jollette saa kasattua suhteestanne
riittävää sidettä loppuelämäksi !
Ota aikaa myös itsellesi, voit silloin paremmin !
puhuin enemmän mieheni käyttäytymisestä, mutta se varmaan tulee juuri siitä, kun koko ajan tarkastelen häntä, onko hän tosissaan, tekeekö hän "taas" virheen, eli tavallaan varmaan koko ajan kyttään hänen käytöstään, jotta saan jostain hänet kiinni! Kun en kerran luota häneen täysin, niin ehkä koko ajan haen lisää syytä, syitä, että asiat eivät olisi muka niin kuin hän sanoo. Että sitten voisin erota, kun ei ole se totta, mitä hän sanoo. Että tulisi viimeinen niitti arkkuun. Että vielä on jotain salaisuuksia, josta en tiedä.
Sitähän se on, luulen. Paha saada minua sukomaan, että mieheni todella rakastaa minua. Että kaikki on nyt puhuttu, ei ole enää mitään, mistä en tiedä. Pöytä putsattu, mistä tiedän, että asia on niin?
Eli käyn läpi vielä tätä, enkä ole valmis jättämään sitä täysin taakse. tiedän, että pitäisi, tiedän, että pitäisi ottaa riski ja luottaa, mutta kun en pysty...
Olen ottanut omaa aikaa, todella, en ole välittänyt pölykoirista nurkissa, vaan olen useana päivänä vaan ollut ja tehnyt vain sellaista, mikä on tuntunut hyvältä... En tee asioita enää muiden mieliksi niin paljon kuin ennen, yritän olla välillä todella ITSEKÄS.
En sanonut, että vain ainoastaan lasten takia yritän, se on yksi painava syy tietenkin. Toinen on se, että rakastan hyvin paljon miestäni, en ole valmis heittämään yhteisiä vuosia romukoppaan. Jos lapsia ei olisi, ehkä en edes yrittäisi, vaikka rakastaisinkin, pakko myöntää.... Tilanne on aina eri, kun kysessä on muitakin, kuin me kaksi. Mutta kuten aiemmin sanoin, en edes lasten vuoksi jatka yhteiselämäämme väkisin. Jossakin vaiheessa on tultava tunne, että haluan todella olla mieheni kanssa vain ja ainoastaan itseni takia, koska haluan sitä enemmän kuin mitään muuta. Tällä hetkellä ajattelen tietenkin asiaa kokonaisuutena. Katselen asiaa monelta kantilta. Rakkaus ei ole kadonnut mihinkään, rakastan miestäni hyvin paljon. Olen sanonut sen myös miehelleni, että rakastan ja yritän, mutta luvata en voi mitään. En tiedä, pääsenkö tämän yli koskaan lopullisesti, vaikka kuinka rakastaisin ja yrittäisin. Mutta aika varmaan näyttää sen. Kiitos rakentavasta palautteesta, annoit ajattelemisen aihetta. Onneksi tässä ei ole kiire mihinkään, hyvä kun on aikaa, ja hyvä kun käymme asian lävitse pohjamutia myöden. Ja välillä sattuu helvetisti, mutta aina ne kipeät asiat ovat edessa, jos niitä ei nyt käsittele. Oletko sitä mieltä, että minä en yritä tarpeeksi? Ehkä kirjoituksestani sai väärän kuvan, minä todellakin myös vastaan mieheni tunteisiin, halaan häntä ja menen luo, rutistan ja kerron rakastavani...
lisäys: suurin ongelmani on varmaan se, että en todellakaan uskalla ottaa RISKIä ja heittäytyä tähän hyvään tulevaisuuteen. Pelkään, että kun laitan kaiken peliin, minuun SATTUU taas. Ei uskalla luottaa, vaikka kuinka haluaisi. Ei uskalla... Koska en halua enää koskaa siihen kuoppaan, jossa olin. En koskaan.
Ei en lainkaan ole sitä mieltä ettet yrittäisi tarpeeksi ,päinvastoin. Olet nyt tässä
tilanteessasi kiinni pohjamutia myöten.Ihan hyvä jos näet kokonaisuuden ,mutta kuitenkin
tämä tilanteesi jossa olisit päätynt eroon mikäli olisitte olleet kahdestaan jäi mietittyttämään.
Rakkautesi määrä ei ehkä riitä paikkamaan suhdettanne vaan ihan selvästi siihen
tarvitaan parisuhteenne kokonaan uudelleen rakennusta ?Parisuhdeterapiassa kun
olette juuri tätä rakennetta uudelleen kasaamassa niin eiköhän siitäkin ole apua
jatkossasi.Olet hyvin jo tilanteestasi perillä tietoisella tasolla mutta tunne-elämäsi
on saanut pahoja vaurioita ja kuinka tämä vaikuttaa suhteeseesi ?
Niin kun pääsisit vielä noista mieheesi kohdistuvista peloistasi vapaaksi .
Sanotaan aika parantaa haavat, mut sanoisin kohdallasi arvet jäävät näkyviin ja
muistuttaa yhä tilanteestasi.Parisuhteesta on ollut teille paljon hyötyä kunhan
se tunne-elämän pelko tasantuu, niin olet jo paremmalla puolella.
Luottamus paranee sitä mukaan kuin saat vastinetta yhä enemmän tämän vakuudeksi .
En tietenkään pysty nyt puhumaan kuin omasta kokemuksestani, ja sekin on täältä "toiselta puolelta". Näkökulma kuitenkin..
Olen itse ollut suhteessa varattuun mieheen kohta 2 vuotta. Olen siis rakastunut kunnolliseen ja tunnolliseen, kilttiin ja vastuulliseen perheenisään. Hyvin pitkälti samanlaiseen mieheen, jota kuvailit itsekin kirjoituksessasi. En ole ylpeä teostani, eikä ole varmasti hänkään mutta jokin meidät vaan yhteen ajoi ja voimattomia olemme olleet molemmat lopettaaksemme kaiken. Sitäkin on yritetty jo monen monta kertaa.. huonolla lopputuloksella. Koska olemme olleet niin kiintyneitä toisiimme ja molemmat haluttomia/kykenemättömiä lopettamaan suhteen aivan täysin, toistuvasti olemme yrittäneet "vain ystäviä".. vetovoima välillämme on kuitenkin tehnyt ne yritykset kerta toisensa jälkeen turhiksi.
Molemmat tiedämme että tämä on väärin ja kannamme syyllisyyttä niin tapahtuneesta, kuin siitäkin että annamme sen edelleenkin jatkua, vaikka reilun vuoden on myös tämän miehen toinen puolisko tiennyt tapahtuneesta (mies itse kertoi). Olen itse siinä käsityksessä, että hänenkin vaimonsa on vielä tämänkin jälkeen siinä uskossa, että suhteemme on täysin ohi, kaikilla tasoilla.. mikä ei siis ole meidän kohdallamme totta.
Tarkalleen en tiedä mitä kaikkea he ovat keskenään puhuneet ja sopineet, enkä halua tietääkään. Sen tiedän, että mies rakastaa syvästi lapsiaan eikä heidän vuokseen ole valmis isoja muutoksia tekemään kenties vielä pitkään aikaan. Saatan olla hölmö, mutta olen valmis häntä odottamaan. Olen toki miettinyt useasti sitäkin, että voihan mies olla vain itserakas kusipää joka haluaa pitää molemmat naiset rinnallaan, ns. helpon elämän kaikilla herkuilla. Kai kahtakin voi rakastaa yhtä aikaa, en tiedä.. vaikea sitä kuitenkin on hänestä uskoa. Tiedän, että rankkaa on hänelläkin ollut tasapainoillessaan kunnon perheenisän roolin ja minun välilläni ja siksi en häntä haluakaan painostaa mihinkään, mihin hän ei itse ole valmis.
En tarkoita kylvää epäilyksen siementä mieleesi, mutta myös yhden "eksyneen lampaan" elämää nämä vuodet seuranneena koitan sanoa että anna kaikkesi ja ole armollinen miehellesi, olematta kuitenkaan liian sinisilmäinen ja yliluottavainen.
varmaan joku psykologi ammatiltasi, niin hyvin kuvailet juuri oikein tuntemuksiani! Tunne-elämäni on juuri se, mikä on saanut pahoja vaurioita aikaan ja en tiedä itsekään, onko raukkauteni riittävä sitä korjaamaan. Olen hyvin paljon tunneihminen ja aikaisemmin en ole osannut ajatella itseäni tähän tilanteeseen ollenkaan; olen aiemmin ollut aina sitä mieltä, että jos pettää niin sitten erotaan. Eli tavallaan olen nyt antanut miehelleni toisen mahdollisuuden, vaikka tunnepuolella olen sitä mieltä ollut aina, että pettäminen tuhoaa kaiken. Mutta kun elämässämme on ollut kaikkea kriisiä muutenkin työhuolista sairauksiin, niin tavallaan annan itselleni luvan yrittää ymmärtää tapahtunutta. Jos meillä olisi mennyt avioliitossa ennen pettämistä hyvin, en varmaankaan olisi enää tässä. En koskaan unohda pettämistä, tuskin miehenikään, mutta anteeksi tietenkin voi antaa, mutta hyväsksy en miehen tekemää koskaan.
Ja suhteelle on kirjoitettava uusi käsikirjoitus, jota me olemme jo tehneetkin, niinkuin sanoin, paljon on arjessa hyvää, uusia harrastuksia on löytynyt ja itsekin nautin mieheni kanssa olemisesta enemmän kuin vuosiin.
Mutta arpi jää sydämeen ikuisiksi ajoiksi, sen tiedän. Kysymys on vaan siitä, opinko ymmärtämään tapahtuneen niin hyvin, että pystyn elämään sen kanssa ilman katkeruutta, surua mieheni kanssa? Että voisin jonain päivänä sanoa, että olen koko sydämestäni onnellinen hänen kanssaan. Ja pystyisin kääntämään tämän kriisin vahvuudeksi ja oppia siitä.
Toisaalta, mieheni tietää nyt, kuinka tosissaan olen tämän uskottomuus asian kanssa, näkee kuinka vaikeaa se on minulle; hän tietää, ettei koskaan enää tule toista tilannetta eteen, että hän tekisi sen uudestaan ja minä antaisin anteeksi. Hän tietää, että en pystyisi enää hänen kanssaan sen jälkeen jatkamaan, en mitenkään.
Minullakin tilanne että miehellä oli salasuhde ja sen tultua ilmi halusi pitää vain minut. Tämä kakkonen rikkoi kuitenkin uudestaan kaiken sen, mitä olimme yrittäneet korjata. Ero tuli. Ehkä mies oli niin heikko, ettei tiedä kumman puolella oli. Ei siis tehnyt eron eteen mitään.... minä yksin päätin lähteä.
Välillämme on kuitenkin vielä jotain....Olemme jutelleet. Mies kuitenkin pelkää , ettei mistään tule mitään. On asioita joista hän puhuu ja asioita joista ei selkeästi halua puhua. Tiedän, että hänellä on tunteita minua kohtaan. Paljon.
Aikaa kuitenkin menee ja itse haluaisin askeleen johonkin suuntaan. Mies pyytää vain aikaa. Pelkään että tuo aika tuo lisää ongelmia..... Olen miettinyt olisiko parisuhdeterapiasta hyötyä, pystyisikö avautumaan ammattilaisille. Kavereillekkaan ei oikein pysty puhumaan.
Tällä hetkellä välitän miehestä todella paljon, en voi sanoa että rakastan. Olisin itse halukas uuteen alkuun mutta vähän vaikea yksin on suhdetta pitää yllä . Tiedän monen sanovan, että jätä kokonaan. Se ei vain ole niin helppoa....
ei, lähteminenkään. Mielestäni kannattaa yrittää, jos molemmilla on tunteita toisiaan kohtaan. Miksi erolla olisi kiire? Mutta olet oikeassa, yksin yrittäminen ei onnistu, se on selvä se. Kyllä meidänkin tapauksessa kakkonen yritti kaikkensa, että olisin lähtenyt,lannistunut, keinot olivat likaiset ja sain sietää... paljonkin. Mutta mies ei häntä halunnut, eikä kuulemma halua siinäkään tapauksessa, vaikka lähtisin.
Parisuhdeterapia on oman komemukseni mukaan hyvä juttu. Ilman sitä, oma pääni olisi seonnut, enkä olisi enää tässä, mieheni rinnalla. Auttaa, kun on ulkopuolinen kuulemassa, kääntää myös katsetta pettäjän näkökulmaan, eikä tule vain katsottua tilannetta omalta puolelta. Kannattaa yrittää, jos siltä tuntuu.
nyt ole noin mustavalkoista. Sullako varmaa ja puoluetonta tietoa?
Voi sanoa että kynnys ehkä madaltuu, mutta ei kaikki kertaalleen pettäjätä petä uudestaan.
Poikkeuksia löytyy.
En ole psygoloki .Mutta olen itse eronnut aikoinaan ja matkan varrella joutunut seuraamaan
avioeroja ja tilanteita mihin ihmiset joutuvat eron kynnyksellä.Olen kuullut monta tarinaa
ja voin sanoa yhtä monenlaista on perhetilannettakin.
Kiva kuulla jos jotain sait omaan tilanteeseesi evästä ajatuksistani.
Kun elämä oikein tökkii on hyvä jos suostuu katsomaan tilannetta juuri
kuten eräs kirjoitti tämän päivän tarpeen mukaan.Kun menee päivä kerralla eteenpäin
silloin ei niinkään ota liian suurta taakkaa harteilleen.
Mutta minä ole se joka petti ja jäi kiinni. Kyllä taitava vetää sen roolin läpi kevyesti. Itsellä takana kohta 10 vuotta.
Kun jään seuraavan kerran kiinni voin aina vedota "ahdistukseen" ja katua uudestaan.
Mikä tepsii ensimmäisen kerran toimii jokaisessa. Kun toisella on halu antaa anteeksi ja toisella halu pyytää anteeksi, suhde toimii ja jatkuu vuosi vuodelta.
niin kauan mun nyt entinen esitti ettei enää ikinä, vaikka oli kolmen kuukauden päästä alkanut suhteeseen saman naikkosen kanssa
minä tosin huomasin miehessäni merkkejä ettei kaikki ole hyvin että jos tunnet miehesi tiedät kyllä esittääkö vai ei kunhan kuuntelet vaistojasi
on kyllä pystyssä, usko pois! Tällä hetkellä ei siis merkkiäkään pettämisestä, eikä edes mahdollisita, kun on vaan käynyt töissä ja kaikki vapaa-ajat kotona meidän kanssa.
Sen tiedän, että sen naisen kanssa ei ainkaaan jatka, josta käry kävi. Se nainen veti touhun niin likaseksi loppupeleissä, että miehen silmät avautui todellakin tästä naisesta. Naisen katkeruus näytti aika alhaisen puolen ja ikävä kyllä jouduin osaksi sen kohteeksi. Tästä edespäin kyllä kuuntelen vaistoani, enkä ole kuitenkaan turhan sinisilmäinen.
Usein toisen arvon ymmärtää vasta kun hänet on menettämässä. Syy uskottomuuteen ei useinkaan ole toisessa vaan omassa sisimmässä. Jokainen tekee hyvät ja pahat valintansa itse.
Jos lähtisimmekin ajattelemaan näin että mikä minä itse olen? Mikä minussa vaikuttaa niin että puoliso lähtee toisen syliin lohtua hakemaan?
Kun kokee rakkaudettomuutta tai välittämisen puutetta, tai jos on ongelmia oman psyykensä kanssa, voi etsiä apua omiin ongelmiinsa ja tyhjiöönsä suhteen ulkopuolelta.
Lapsi meissä aikuisissa etsii lohtua monella tavalla, yksi syö murheeseensa, toinen juo, kolmas etsii ymmärtäjää, neljäs sisimmän tyhjiön täyttäjää ja niin edelleen.
Miehesi rakastaa sinua. Miehelläsi on omat vahvat alueensa, hän vaikuttaa rehdiltä ja haluaa rehellisyyttä sinultakin, hän ei halua sinun olevan kanssaan säälistä. Näet selvemmin kuin koskaan miehesi luonteen heikkoudet ja vahvuudet, samoin omasi. Et voi elää eilisessä, et huomisessakaan, vaan tässä hetkessä. Yrität mahdotonta, jos yrität kurkistaa tulevaan ja onnistumiseen suhteessasi. Vain jos elät tätä päivää täydellä sydämellä rakastaen, voi huomisestakin tulla kohdallasi parempi.
Se vaatii sinulta anteeksiantamista, unohtaminen voi olla vaikeaa, se voi hiertää kivenä kengässä koko avioliittosi ajan ja herättää koston ajatuksiakin. Sinusta riippuu oletko itse silloin heikko vai vahva.
Jos suostut yrittämään, elämä voi antaa sinulle pajon hyvääkin. Luota mieheesi kaikesta huolimatta, hän vaikuttaa vilpittömältä. Monet miehet pettävät vahvuuden ja heikkouden tunteissaan ajattelematta seurauksia. Sinun miehesi on valmis ottamaan vastaan seuraukset omasta käyttäytymisestään, näe se vahvuutena hänessä. Älä itsekään ala olemaan niin vahva tai heikko, että se tuhoaa avioliittosi.
viestistäsi, oli kauniisti kirjoitettu. Kiitos, että annoit ajattelemisen aihetta. Kuinka paljon nuo kirjoitukset auttavatkaan näkemään valoa tunnelin päässä. On ihanaa, kun joku rohkaiseekin, eikä aina ajattele vain negatiivisesti.
Kiitos, piristit todella minun päivääni ja luulen, että sanasi kantavat minut pitkälle...kiitos :)
Olen aivan vastaavassa tilanteessa kuin sinäkin, tosin pettäjänä on vaimokulta. Tarinasi kuulostaa kuin omasta elämästäni. On mukava tietää että on muitakin kohtalotovereita ja pettämisen/salasuhteen jälkeen suhteeseen vielä uskovia. Olen seilannut vihan ja rakkauden välillä jo usean kuukauden. Välillä on niin pahoja päiviä ettei voi kuin itkeä. En ole päässyt vielä siihen vaiheeseen että ymmärtäisin puolisoni pahanolon ja katumuksen mutta voin vannoa että sitä on suunnattomasti. Minulla ei ole ystäviä joiden kanssa voisin asiasta puhua enkä kehtaakkaan. Parisuhdeterapiaan en usko koska se ei varmastikkaan auta (tai ehkä auttaisi mutta kuitenkin olen tämän asian kanssa yksin puolisoni kanssa). Tiedän että asia pitäisi vain jotenkin hyväksyä ja aloittaa jollakin tavalla alusta. Mutta se tuntuu nyt niin kaukaiselta.
Tuohon näyttelemiseen en oikein usko, en usko että kukaan voi olla niin tunteeton ja hyvä näyttelemään halua pitää toisesta kiinni ja osoittomaan oikeasti katumusta, itkemällä ja yrittämällä. Jos ei haluaisi tuntisit sen kyllä. Uskon että miehesi on vilpitön ja samaa uskon myös omasta puolisosta.
Olen miettynyt myös onko salasuhde/pettäminen loppujen lopuksi niin kauheaa. Elämässä on muitakin asioita jotka tuntuvat eteen sattuessa vielä pahemmilta, oman lapsen sairaus, taloudellinen konkurssi työttömyyden edessä, kuolema. Mietin joskus sitä että jos menettäisin puolisoni lopullisesti vaikka onnettomuudessa niin mitä tekisin, varmasti siinä tilanteessa antaisin pettämiset anteeksi jos saisin hänet takaisin.
Yhdessä oleminen, avioliitto, avoliitto on vaikeaa välillä, joskus jopa lähes mahdotonta. Kaiken pahan jälkeen puolisomme ovat kuitenkin päättäneet valita ja se valinta on minä ja sinulla sinä.
Toivottavasti oli apua tai herätti ajatuksia.
mieltä siitä, että kuolemat, sairaudet ovat paljon pahempia kuin pettäminen. Mutta siinä ne kamalimmat asiat olivatkin; olen sanonut terapeutille, että pettäminen on kuin "pieni" kuolema, osa itsestä kuolee pois, jäljelle jää tyhjä paikka, missä joskus oli jotakin.
Mutta kun tästä selviää, on todellakin mahdollisuus rakentaa jotakin uutta tilalle, parempaa, mitä oli ennen pettämistä. Luojan kiitos, meillä meni ennen pettämistä huonosti, ei ollut oikein muuta yhteistä kuin laina ja lapset; jos meillä olisi ollut kaikki asiat kunnossa, en varmaankaan löytäisi yhtään ymmärrystä pettämiselle, olo olisi vieläkin surkeampi.
Mitä olen oppinut? Sen ainakin, että toista ei saa päästää liian kauaksi itsestä, silloin on vaarana se, että kolmas osapuoli tulee väliin. Päivittäiset hellyydenosoitukset ovat tärkeitä, vaikka olisi kuinka väsynyt tahansa, läheisyyttä ei voi siirtää seuraavaan päivään, vaan se on annettava tässä ja nyt. Kertoa, että rakastaa, päivittäin, olla aidosti kiinnostunut toisesta, arkipäivän asioista, tehdä jotakin hyvää toisen hyväksi.
Mielenkiintoista lukea miehen tarinaa pettämisestä, miehiä kun ei juuri täällä puhumassa näy ja jos näkyykin, niin heillä on selkeät periaatteet; potku perseeseen ja vaimo pihalle. Mutta hyvä kun on sinunlaisiakin miehiä; yrittävät ainakin antaa anteeksi, sekin on paljon se.
Ei parisuhdeterapia mikään poppakonsti olekaan, mutta siellä voi petetty nähdä kuvakulmaa pettäjän kantilta, näin ollen ymmärrystä asiaan voi löytyä... Meillä mies ei oikeastaan halunnut paljoakaan pettämisestä puhua, minä taas en päässyt asiassa eteenpäin puhumatta, joten meidän tapauksessa oli tärkeää mennä terapiaan, siellä terapeutti kertoi miehelleni, että ilman puhumista, asian totaalista läpikäymistä, ette tule selviämään. Näin ollen mies ymmärsi, että se on meidän parhaaksi. Hänelle ei varmaankaan helppoa, mutta hän sanoi, että tekee mitä tahansa, jotta avioliittomme jatkuisi.
Mutta kaikkea hyvää sinulle, toivotaan, että sinä ja minä selviämme tästä!
"Luojan kiitos, meillä meni ennen pettämistä huonosti, ei ollut oikein muuta yhteistä kuin laina ja lapset; jos meillä olisi ollut kaikki asiat kunnossa, en varmaankaan löytäisi yhtään ymmärrystä pettämiselle, olo olisi vieläkin surkeampi."
Meillä ei mennyt huonosti, tai ei ainakaan minun mielestä, puolisoni tosin oli sitä mieltä ettei ollut varma mihin suuntaan suhteemme oli menossa ja sitten kävi kuten kävi. Koskaan ei juteltu siitä että meni huonosti Meillä taas ei ole lapsia eikä oikeastaan mitään materiaalista mikä pitää meitä yhdessä "pakosta". Ja olet oikeaas olo on todellakin surkea. Silti olen päättänyt yrittää. Tiedän että en saa koskaan samanlaista puolisoa vaikka kuinka etsisin (toisaalta en kyllä haluaisikaan pettäjää :-). Kyse ei ole siitä etten jaksaisi etsiä sellaista, puolisossani on kaikesta huolimatta älyttömän paljon hyvää (sellaista hyvää joita edellisten tyttöystävien kanssa ei voinut edes ajatella) ja niistä en halua luopua.
Kiitos kannustuksesta. Ja voimia, tiedän minkalaista se on omalta osaltani, ei helppoa mutta yrittämisen arvoista kuitenkin.
sitten tarkastelun paikka suhteessanne. Onneksi puolisosi nyt ainakin puhuu, sehän on tärkeintä. Meillä on aina ollut se ongelma, että kun menee huonosti, ei olla puhuttu. Nyt puhutaan, jos minulla jokin mättää, aion puhua ainakin. Mies on aina riidan tultaessa lähtenyt ovesta ulos, pelkää riitaa kuin peikkoa, mitä pahaa siinä on? Se kuuluu parisuhteeseen, puhdistaa ilmaa. Nyt on sitten riidelty, kaikki vanhat käsittelemättömät asiat, puhuttu halki poikki ja pinoon. Asioita ei saa lakaist maton alle, vuosien saatossa siitä tulee niin iso möykky, että siitä ei hevin selviä.
Aika on hyvä, usko tai älä, kun sitä kuluu, tuska helpottaa, niin se vain menee. Eipä luulisi, että ihminen kokee sellaista tuskaa elämässään, että oma pää meinaa seota,ajatukset pyörii ja pyörii.... Että tarvitsee ammattiauttajaa tuskasta selviämiseen. Se on kamalaa, kun ei aluksi pysty omalla järjellä toimimaan. Ja se olotila, mikä sisällä on, tuntuu, että räjähtää kappaleiksi, että mikään, mitä tekisi ei auta. Ja kun sitä olotilaa ei pääse pakoon. Ja mikään ei aluksi helpota yhtään.
Mutta pikku hiljaa, askel askeleelta mennään eteenpäin. Anna itsellesi aikaa, toivottavasti puolisosi ymmärtää,että sitä tarvitset. Tämä asia ei korjaannu sormia napsauttamalla. Tarvitaan paljon kärsivällisyyttä molemmin puolin. Päivä kerrallaan...