olen jo hyvinkin aikuinen (48v),mieleltäni ja keholtani kuitenkin paljon nuorempi nainen.tyttären aikuistuttua olen viime vuoden aikana etsinyt mies-seuraa,nyt kun vihdoin olisi aikaa myös ajatella itseään.seurustelu kumppaneista ei ole ollut puutetta,mutta alkoholin käyttöön on monikin lupaava juttu kaatunut.en ole tiukkapipoinen,mutta liika on liikaa ja todella yleistä yli 40v.miehillä.nyt kuitenkin olen seur. 4kk mukavan miehen kanssa,joka ei ole juoppo,on vastuuntuntoinen ja kykenevä keskustelemaan myös monenlaisista asioista ja sielunelämänkin ilmiöista.MUTTA...hän on myös hyvin itsenäinen,aika omavoimainen ja elää "täyttä elämää" työ vie suuren osan ajasta,sitten ystävät,ja harrastukset,ja me voimme tavata n.kaksi kertaa viikossa,illalla yleensä ja yleensä hän ei edes jää yöksi,vaikka olen sanonut ettei mua aamuheräämiset häiritse,vaikken itse menisi töihin,mutta hän ei halua lähteä duuniin,kuin kotoaan päin.käymme joskus yhdessä leffassa,katsomme telkkariaja tietty harrastamme sexiä,joka on molemmille tärkeää.MUTTA,minä haluaisin viettää enemmän aikaa yhdessä,elää jo kuin perhe-elämää,nukkua yhdessä ja jakaa arkea.kaiken tämän sanoin jo alussa,ja mies oli samaa mieltä,että tositarkoituksella tässä seuraa etsitään,mutta kun nyt otan nämä asiat puheeksi,hän sanoo että hän ei tajunnut,että jo nyt haluaisin viettää sitä perhe-elämää.hän ei ole valmis vielä,omo koti tavarat ym.ovat kovin tärkeitä hänelle.minä koen tämän siten,että suhde on sitä ikuista seurustelua,joka ei lopultakaan johda mihinkään.rakkaudesta ei myöskään ole suhteessamme puhuttu,tykätään kyllä toisistamme,mutta olen siinä asiassa niin vanhanaikainen,että miehen on kerrottava ensin jos on rakastunut.mietin nyt,että tuhlaanko vain aikaani tämän miehen kanssa,vaikka yhdessä olo on tosi mukavaa,silloin harvoin kun sitä on,vai jatkanko eteenpäin ja etsin sellaisen,joka uskaltaa ja pystyy sitoutuneempaan yhdessä oloon ja myös tarvitsee minun seuraani,hieman enemmän?
vaadinko liikaa,liian pian?
anjakin
2429
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vain sinä voit tietää, mikä on hyvää elämää sinulle, ja mikä piinaavaa odottelua tilanteen paranemisesta. Saattaahan olla, että läheisyyden tarve ja valmius lisätä läheisyyttä on teillä on vain erilainen, ja joudut ihan yksin ratkaisemaan, hyväksytkö tilanteen, vai etsitkö jonkun tiiviimpää yhteiseloa haluavan. Omasta puolestani olen kuitenkin valmis sanomaan, että en ehkä neljässä kuukaudessa olisi päässyt noinkaan pitkälle kuin sinun miesystäväsi. Joten aivan tavattomalta läheisyyden välttelijältä hän ei kyllä kuulosta. Jos on pitkään elänyt yksin, kaikista yksin elämisen puolista ei ole pian valmis luopumaan, jos koskaankaan.
Ja aivan ehdottomasti olen sitä mieltä, että totuuden tunteistaan voi sanoa kumpi tahansa. Miksi se pitäisi miehen ensiksi sanoa.
on todella lyhyt aika minun mielestäni - etenkin kun ei ole kyse mistään "pesimisiässä" olevista ihmisistä. Olen itse reilu nelikymppinen koulutytön yh-äiti, enkä osaa kuvitella, että jo noin lyhyen tuttavuuden jälkeen haluasin toisen käyvän taloksi luokseni. Itseasiassa olen ajatellut, että jos tämä orastava rakkauselämäni tästä oikein puhkeaa kukkaan, minulle riittäisi mainiosti ns kahden kodin välinen suhdekin - kummallakin olisi oma huusholli, oltaisiin välillä omissamme, välillä hän minun kodissani ja silloin, kun lapsi ei ole minun luonani, oltaisiin ehkä miehen asunnolla. No, mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle... Olen aina viihtynyt hyvin myös yksikseni, joskin tietysti parisuhde on elämän suola. Tässä iässä vain on fakta se, että monella potentiaalisella kumppanilla on jo ns valmis elämä ystäväpiireineen ja harrastuksineen, eikä niitä kokonaan unohdeta uuden rakkauden roihahtaessakaan.