Viimeinkin. Tässä on vuosikaudet pyöritelty sitä, että suhde ei toimi, mutta mies on ollut valmis tyytymään vaikka mihin, jotta eroa ei tulisi. Ja mä puolestani olen vaientanut omat haluni, toiveeni ja tyytymättömyyteni, ja näin ollaan kitkutettu vuodesta toiseen. Tasaisin väliajoin aihe on kuitenkin noussut esille ja nyt kesän aikana olen päätökseeni kypsynyt. Silti, vaikka tätä on mielessä kelannut miljoonia kertoja, oli asian ääneen sanominen kamalaa. Oli kamalaa myöntää realiteetit ja sanoa, ettei enää jaksa tätä. Ei edes lasten takia. Mutta silti musta tuntuu, että suunta on oikea, se ahdistus ja taakka, mikä sisällä on ollut, alkoi jo heti helpottumaan. Nyt alkaa tapahtua ja pian voin hengittää. Vaikka tiedän, ettei tämä tule helppoa olemaan, kulissit on ollut niin hyvin pystyssä, että ero on varmasti monelle shokki ja sitä saa selitellä vielä pitkään. Tunnen kuitenkin olevani valmis ja vahva kohtaamaan sen kaiken, sillä se on ainut mahdollisuus, tähän en enää pysty.
Nyt se on sanottu ääneen
lseh
101056
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Voi tuskan takaa naamareita näyttää niin moni, joka pelkää elämää. Niin, Se ei riitä, että kerran on aamenen sanonut. Jos puolisot laiminlyövät toisensa ja suhteensa, suhde viilenee ja sitä erkaantuu ja kasvaa erilleen. Jos miehesi ei ole ihan mahdoton, niin mieti silti vielä niitä asioita joihin hänessä rakastuit. Voitko löydätkö vielä ne samat piirteet hänessä ja olisitko valmis löytämään ne uudestaan, jos hän tulisi puolitiehen vastaan?
Mieti olisitko itse pienenä halunnnut että vanhempasi eroaisivat? Miltä se sinusta olisi tuntunut? Lapsesi tarvitsevat sekä äitiä että isää. Jos mietit asiaa syvällisemmin, niin ymmärrät ja tiedät kyllä mikä on paras ratkaisu lastesi kannalta. Vanhemmat rakentavat perustan lastensa elämälle. Ethän tahdo rikkoa lastesi elämää, sillä, että sinusta tuntuu niinkuin et enää jaksaisi. Elämä ei ole vain ruusuilla tanssimista. Suurimmaksi osaksihan se on just sitä päinvastasta. Arjessa raatamista, päivästä toiseen. Jostain kumman syystä siihenkin tottuu :)
Sitä aina luulee että toisilla on asiat paremmin ja että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Todellisuudessa se arki tulee kyllä jonkun ajan kuluttua sinne uuteenkin suhteeseen. Tavataan sanoa, että uuden suhteen alussa noin pari vuotta on kuhertelua, jonka jälkeen alkaa todellisuus eli arki. Joten sama arkirumba alkaisi uudestaan, myös uudessa suhteessa.
Jotenkin minusta tuntuu, että kun keskustelisit miehesi kanssa ja yhdessä koittaisitte asettua toinen toisenne näkökulmaan, ehkä pääsisitte jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja sopuun. Antaisitte toisillenne uuden mahdollisuuden. Antaisitte toisillenne anteeksi. Tämän ei ole tarkoitus olla mikään moraalisaarna, mutta liian monet perheet eroaa nykyään ja viattomat lapset saavat itkeä seurauksia.
Jos kysyisit asiaa lapsiltasi, he varmisti haluaisivat pitää perheen koossa. Tämä on asia jota kannattaa ajatella järjellä eikä tunteilla. Mikä on parasta teidän perheelle, pitkällä tähtäimellä? Usko, toivo ja rakasta :)
hyvin kirjoitettu, olen samaa mieltä.
miltä päälle näyttää... Ihmettelenkin, miten sinä tiedät neuvoa aloittajaa, mitä hänen vielä pitäisi tehdä..? Miten voit tietää, ettei hän ole tehnyt jo kaikkea, mitä hänen vallassaan on?
Kirjoituksesi on kuin suoraan parisuhdeoppaasta napattu - mutta elämä vaan ei ole aina mitään "esimerkkitapaus nro 10:ä". Jokainen suhde on oma tarinansa, ja yhtään väheksymättä kannanottoasi, tietyssä tilanteessa tuollainen "hyvää tarkoittava hössötys" on lähinnä ärsyttävää.
Kun olin eroamassa lapseni isästä, kävimme seurakunnan parisuhdeneuvojalla ; tällä naisella oli ykkösprioriteettinä pitää perhe kasassa hinnalla millä hyvänsä - jopa exäni, joka halusi jatkaa liittoa vielä sen jälkeen, kun totesin oman eväspussini tyhjäksi, sanoi, että miksi pitää väkisin vängätä asioita, joita ei ole olemassa... Kävimme sitten muutaman kerran toisella terapeutilla, joka sanoi, että siinä, missä hän yrittää auttaa ihmisiä pysymään yhdessä ja eheyttämään suhteensa, hän auttaa myös ihmisiä eroamaan "hyvin". Ei eroon liity aina mitään suurta draamaa, ei alkoholia, pettämistä, väkivaltaa... Vaan kuten aloittajalla, siihen vain väsyy. Itse väsyin olemaan aina se antava osapuoli suhteessa. Olla aina se toimeenpaneva voima asioissa, keksiä ohjelmaa ja ideoita pitämään parisuhdetta ja perhettä "vireänä"... Sitten tuli uupumus - ja siinä kohtaa mies alkoi ihmetellä, että mikäs nyt, mikset tee mitään..? Odotti, että siitä sitten tokenisin - odotti, sen sijaan että olisi itsekin yrittänyt jotain. Hössötti, että minun pitää antaa olla rauhassa, että jaksan taas - kunhan vain pidin siinä välillä huushollin pyörimässä. No, ehkä en sitten tehnyt tarpeeksi... Mutta tuntui vaan niin kornilta se, että mies odotteli minun taas ryhdistäytyvän sen sijaan, että olisi alkanut tehdä jotain suhteen eteen. No, kai olen huono ihminen, kun en alkanut "kädestä pitäen" selittää miehelle, että minäkin kaipaisin joskus huomiota häneltä oma-aloitteisesti, muutakin kuin aloitteita seksiin...
Kummastuttaa muuten tuo "ruoho on vihreämpää"-kommenttikin... Miksi aina luullaan, että eroamassa oleva on saman tien hakemassa uutta parisuhdetta?! Kun yhdestä pieleen menneestä suhteesta pääsee jotenkin kuiville, ei tosiaankaan ole kiirettä uuteen yritykseen! Itse olen ollut liki neljä vuotta omillani, onhan tuossa jotain yrittäjiä ollut, muttei mitään niin merkittävää, että vakavissani olisin uutta "vapauden menettämistä" harkinnut.
Aloittajalle sanoisin, että kyllä sen itse sydämessään tietää, milloin on aika sanoa ne sanat... Kun ahdistus on suurempi kuin pelko siitä, miten jatkossa omillaan pärjää (se ainakin itsellä oli pitkään jarrutteleva tekijä), on aika toimia. Lapsia tietenkään ei saa unohtaa - sen nyt tietää jokainen äiti ja isä sanomattakin - mutta pitää ajatella sitäkin, onko ns ehjä koti, jossa vanhemmat kohtelevat parhaimmillaankin toisaan vain kuin hyvänpäiväntutut todellakin parempi vaihtoehto kuin kaksi kotia, jossa lapsi kohtaa onnellisen äidin tai isän, joka jaksaa panostaa elämään lapsen kanssa eri tavalla kuin parisuhteen tukahduttama aikuinen..?
pitää olla molempien mielestä edellytyksiä. Pariterapian vetäjät eivät tee päätöksiä, ne on ihan itse tehtävä.
Harva edes sinne asti pääsee, jos tilanne on lukkiutunut siihen, että vain toinen asettaa toiselle muuttautumisultimatumeita, eikä itse koe olevansa mitenkään muuttumisen tarpeessa. Molempien pitää myös käytännössä muuttaa omaa käyttäytymistään. Pariterapeutti ei välttämättä osaa neuvoa tässä, asioita saatetaan pyörittää epämääräisesti; sitäpaitsi ihmisillä on erilainen ilmaisukyky. Vahvempi vetää leikkiä.
Välittämisen osoittaminen on se avainsana. Tulevaisuudessa pitäisi näkyä valoa, oli se mikä vaan, eikä olla vuosikausia harmaassa tarpomista.
Joskus ero voi olla helpotus ja hyvä uusi alkukin molemmille.
Erittäin hyvin kirjoitettu karpalo. Olen täysin samaa mieltä. Hyvä ero on parempi kuin huono liitto, lapsillekin. Ärsyttää kun jotkut putkinäköisesti vain väittävät, että avioliiton jatkaminen on ainoa oikea vaihtoehto, itsensä uhratenkin.
Jos on jo kaikkensa yritetty, eikä se vain toimi, ero on todellakin paras vaihtoehto, lapsillekin.
Tiedän tämän itse kokeneena vuosia sitten. Lapseni on nyt jo aikuisuuden kynnyksellä ja hän kerran sanoi, että olisitte voineet isän kanssa erota jo aikaisemminkin. Kyllä hän vaistosi kireän ilmapiirin ja ainaiset riidat kotona. Isäänsä hänelle jäi hyvät välit koska ymmärsimme erota toisiamme haukkumatta ja lasta yhteisesti hoitaen.
hän :-) On ollut itselle melkoisen arka aihe tämä muutaman vuoden takainen ero - yleinen kommentti lähipiirissä oli, että kuinka te nyt niin, miten sinä nyt sillä tavalla... Niin, eihän sitä koleaa ilmapiiriä talon seinien sisäpuolella kukaan ollut kokemassa, muuta kuin me sisäpuolella olevat...
Totta tosiaan, lapsien hoksaamiskykyä ei sovi aliarvioida ; vaikkei mitään erityistä sanottaisikaan lasten aikana, niin juuri tuon ilmapiirin lapset huomaavat. Meillä ei loppuaikana enää naurettu, ja tyttö sanoikin sitten muutama kuukausi erilleen muuttamisen jälkeen, että kiva, kun vielä osaatte iskän kanssa hymyilläkin! Sittemmin olemme oppineet hymyilemään exän kanssa yhdessäkin, hyvinä ystävinä. Parisuhteeseen meistä ei ollut, mutta toivon mukaan lapsestamme saamme kasvatettua tasapainoisen ihmisen tähän maailmaan :-)
Etenkin Karpalolle, joka puki moniakin ajatuksia hienoiksi sanoiksi. Kuten jo aiemmin kirjoitin, väsymys on valtava ja jaksaminen lopussa. Tämä suhde, sen puiminen ja puntaroiminen on vienyt valtavasti energiaa. Se, että vaan yrittää ja taistelee, on loppuen lopuksi kovin kuluttavaa. Varsinkin kun siitä ei saa mitään. Olen miettinyt suhdettamme vuosien päähän ja yrittänyt löytää sen tunteen tai tilan, jonka vuoksi tässä töitä enää tehtäisiin. Mutta en sitä löydä eikä myöskään mieheni. Ja vaikka perusasiat olisi hyvin (ei riidellä suuresti, kun ei edes kunnolla puhuta), tämä tyhjyys tuntuu näivettäneen meidät molemmat. Ja huomaan alkaneeni muuttua ihmiseksi, joka en ole. Pohjalla kytevä surullisuus ja yksinäisyys alkaa pikku hiljaa heijastumaan muuhunkin elämään ja se ahdistaa.
Totta kai mietin lapsia ja sitä, mitä tämä heille merkitsee. Ilman lapsia olisin lähtenyt jo vuosia sitten. Mutta onko kuitenkaan oikein, että lapset näkevät tämän turtumisen ja tyhjyyden, oppivat parisuhteen malliksi vanhempien liki ventovieraita vastaavan käytöksen. Meiltä on kadonnut kaikenlainen läheisyys (myös seksi) jo aikoja sitten. Haluanko tämän mallikseni lasteni elämään? Kuten Karpalo tuossa jo kirjoittikin, myös minä uskon ja toivon, että meistä on hyviksi vanhemmiksi, vaikka ei parisuhteeseen pystyttäisikään.
Lupasin vielä mennä mieheni kanssa terapeutin luo, hän haluaisi puhua asioista kolmannen osapuolen kanssa, koska itse on kykenemätön puhumaan. Enkä pidä mitään kiveen hakattuna, eihän koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Mutta tällä hetkellä tilanne on se, että tätä en enää jaksa ja nyt olen riittävän väsynyt, mutta myös vahva ottamaan sen ison ja pelottavan askeleen kohti eroa. Helppoa tämä ei tule olemaan, en edes kuvittele niin, mutta tähänkään suhteeseen en voi jäädä. Surullista, mutta samalla omituisella tavalla helpottavaa, kun vuosien taakka alkaa purkaantumaan.
Olen itse samassa tilanteessa ja kirjoituksesi ja nämä vastaukset auttoivat minuakin päätöksenteossa.
Meidän on parasta erota. Kun sanoin tämän ääneen puolisollekin, tuntuu kuin kivi olisi vierähtänyt sydämmeltä. Kaikki tuntuu nyt selvemmältä ja elämä taas elämisen arvoiselta monen vuoden kärvistelyn jälkeen.
Tiedän kyllä, että ei tämä helppoa varmaan tule olemaan, järjestellä kaikki käytännön asiat eikä henkisestikään.
Nyt mietimme miehen kanssa miten ilmoitamme tämän lapsille.
Uskon että ratkaisu kuitenkin on oikea.
Tässä on taas menty takapakkia ja olen saanut ikäväkseni huomata, että vaikka kissan nostaa pöydälle ja asiat sanoo ääneen, ei olekaan selvää, että asioita alkaa tapahtumaan. Itse pysyn edelleen kannassani, mutta mieheni soutaa ja huopaa ja se on raivostuttavan raskasta. Nyt olenkin asettanut aikarajoja tälle asioiden selvittelylle, ei löysään hirteen voi jäädä roikkumaan. Tietenkin tiedän, ettei pidä kiirehtiä, mutta kun aihe on jo moneen kertaan puitu, otettu välimatkaa ja annettu aikaa ja sitten viimein kun alkaa tapahtumaan, niin toivoisi, että oikeasti tässä edettäisiin. Tämä on niin raskasta ja raastavaa.
Miten te muut, miten pitkään teidän prosessinne ovat kestäneet?
...ole sanottu ääneen kuin riidellessä, mutta kumpainenkin tietää että se väistämättä on varmaankin edessä.
Kaksi vuotta on mennyt jo vähän niin ja näin....minä olen sitkeästi halunnut jatkaa ja luvannut muuttaa itseäni miehelleni "sopivaksi", mutta nyt heräsin huomaamaan että elämäni lienee loppu kun lapset lähtevät kotoa. Heidän takiaan olen itseni uhrannut....
Meillä osataan olla hyviä kavereita miehen kanssa keskenään, mutta seksipuoli ei oikein toimi. Mies haluaa minulta yli-suorituksia ja miellyttämistään tavoilla, jotka ällöttävät minua. Pitää mm. kertoa vanhoista seksipartnereistani ja näistä en itse saa muuta kuin huonon olon ja kyyneleitä.
Olen täyttänyt työn lisäksi päiväni/iltani lasteni harrastuksilla ja liikunnalla. Koti tuntuu ahdistavalta paikalta, varsinkin jos olemme kaksin. Keksin koko ajan tapoja joilla vältellä miestäni.
Naimisissa olemme olleet 16v ja sitä ennen seurustelimme n. 7v....koskaa tämä ei ollut sitä suurta rakkautta vaan sattui vaan niin että ikä oli sopiva perheenperustamiselle.
Saan välillä kokea henkistä kärsimystä kun hän piikittelee minua milloin mistäkin ja syyllistää useista asioista - varsinkin toimimisesta lasten harrastuksissa. Olen sanonut että koskaan en tule katumaan sitä mitä olen lasteni eteen tehnyt - voi olla että olen tehnyt liikaa ja siinä unohtanut hänet, mutta se on ollut minun valintani.
Nyt olisi aika sanoa vihdoinkin asia, jonka olen jo mielessäni päättänyt mutta kun se on vaan niin tuskallista! Uskon että pystymme olemaan ystäviä ja järjestämään asiamme ilman riitelyitä, mutta pelkään mielessäni mm. sitä että sortuuko hän ryyppäämään ja menettää otteensa elämään......minulla on paljon ystäviä ja tukiverkostoa, joten uskon saavani heiltä paljon apua jos ja kun tämä ero tulee todelliseksi.