Vuosia kestänyt ystävyys on lopullisesti hajalla. Tai ystävyydeksi sitä luulin aina niin kauan kuin "ystäväni" jonka lapsuudesta asti tunsin katkaisi välinsä minuun lopullisesti sanomatta sanaakaan. Jaoimme kaikki, tai ainakin luulin niin. Olen syytä miettinyt jo tässä noin vuoden, yrittänyt ottaa yhteyttä. Hengissä hän on; se on ainoa asia minkä tiedän. Muuhun minulla ei kai ole oikeuttakaan. Rakastuin tulisesti mieheen, jota hän inhoaa ja halveksii, syystä. Mutta ei kai minun tunteeni ole vääriä, tai oikeutus katkaista välejä rakastavaan ystävään. Ei viha voi olla syynä tähän. Hän vaihtoi numeroa, eikä ole sen koommin ottanut yhteyttä kun kuuli minun ja mieheni suhteesta. Hänellä ei koskaan ole ollut suhdetta mieheeni eikä kyse ole sellaisesta. Mieheni on tehnyt virheitä, mutta niin kai me kaikki paitsi "täydelliset" ihmiset olemme.
Ystävyydeksi luulin sellaista joka pysyy ja kestää tuli eteen melkein mitä tahansa. Luotin ja uskkoin häneen aina, enkä vieläkään halua uskoa tätä todeksi. Tuntuu vain kauhealta jättää kaikki taakseen kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Viha ja rakkaus kulkee käsi kädesssä. Maa jalkojeni alta on hajonnut, ja luottamus siihen että ystävyys on ikuista on kadonnut. Paskat mistään ystävyydestä, kun sen voi jättää sanomatta sanaakaan, vaikka vuosia on sanottu ja tehty toisen puolesta vain hyvää. Kai hän kokee asian pienempänä ja anteeksi anto on mahdotonta, minulle ei tosin tarvitse edes antaa anteeksi. Sehän tässä hassua onkin. Tiedän tehneeni virheitä, mutten yhtään sellaista minkä vuoksi minut jätettäisiin ja unohdettaisiin. Yhtään keskustelua en ole unohtanut tai tekoja en anteeksi anna, tätä viimeistä. Ikuisesti rakkaudella ja pohjattomalla tyhjyyden tunteella.
Ystävyydeksi luulin sellaista joka pysyy ja kestää tuli eteen melkein mitä tahansa. Luotin ja uskkoin häneen aina, enkä vieläkään halua uskoa tätä todeksi. Tuntuu vain kauhealta jättää kaikki taakseen kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Viha ja rakkaus kulkee käsi kädesssä. Maa jalkojeni alta on hajonnut, ja luottamus siihen että ystävyys on ikuista on kadonnut. Paskat mistään ystävyydestä, kun sen voi jättää sanomatta sanaakaan, vaikka vuosia on sanottu ja tehty toisen puolesta vain hyvää. Kai hän kokee asian pienempänä ja anteeksi anto on mahdotonta, minulle ei tosin tarvitse edes antaa anteeksi. Sehän tässä hassua onkin. Tiedän tehneeni virheitä, mutten yhtään sellaista minkä vuoksi minut jätettäisiin ja unohdettaisiin. Yhtään keskustelua en ole unohtanut tai tekoja en anteeksi anna, tätä viimeistä. Ikuisesti rakkaudella ja pohjattomalla tyhjyyden tunteella.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Samansuuntaisia tunteita täälläkin. Olen usein pohtinut, miksi toiset ovat oikeutettuja lähtemään kevyin ta raskain perusteinensa sanaakaan sanomatta ja toiset ovat vain oikeutettua odottamaan heidän armollista paluutaan. Mikä oikeus toisella on yksin sanella, milloin ystävyys alkaa tai päättyy? Miksi toisen aika tai toisen tarpeet ovat oikeutettuja määrittelemään minunkin aikani ja tarpeeni? Miten joku voi omistaa minun virheeni, muttei omiaan?
Epäilenpä kuitenkin, että hän törmää sinuun vielä tavalla tai toisella. Jos ei muuten, niin hän vähintäänkin elää suhteenne virheet uudelleen muissa suhteissaan.
Se, mitä emme kykene kohtaamaan, kohtaa meidät. Se, minkä menetämme, palaa aina, tavalla tai toisella.
Entisellä ystävälläsi oli oikeus jättää sinut, mutta hän näyttää tehneen sen moraalisesti väärällä tavalla.
"Ystävyydeksi luulin sellaista joka pysyy ja kestää tuli eteen melkein mitä tahansa. Luotin ja uskkoin häneen aina". Siinä sinun virheesi. Olet nyt oppinut jotain niinsanotusti kantapään kautta.
En oikein usko, ettet nykymaailmassa saisi häneen minkäänlaista yhteyttä. Selitä ja kysy häneltä selitystä vedoten aikaisempaan ystävyyteenne.
Taidat nyt puhua jättäjän suulla.
Miehesi on tehnyt virheitä... huumeita ? väkivaltaa ? Jotkin virheet ovat valitettavasti toistuvaa sorttia. Ehkä ystäväsi ei kestä katsella sinun tuhoutumista. Tai oikeasti pelkää, jos mies on venkula tmv. "inhoaa ja halveksii syystä" siis syystä
selvää niin tiedät eli pistä Ystäväsi tilille-ole hiljaa ja anna hänen kertoa.
Mulle kävi noin pari vuotta sitten mikä lie höpönpöpö ollut syynä. Siinä katkesi välit ja meni monta muutakin asiaa solmuun kun selkoa ei asiaan tullut. Kärsin siitä ja siä hän kai halusikin. Sitten ykskaks otta yhteyttä monta vuotta myöhemmin, mikä narsisti akka, hyvä että hävis mun elämästä ikuisiksi ajoiksi. näen kaiken nyt selvemmin. Ihme syitä muitenkin tuollaiset että miehesi ei jostain syystä olisi hänen mieleen, mitä sitten?? Ei se ole hänen mies!!!
Kyse ei ole siitä ettenkö saisi yhteyttä entiseen "ystävääni" vaan siitä, että haluanko minä todella kysyä ihmiseltä, joka itse voi tehdä niinsanotusti mitä vaan; mikä meni vikaan. Jos hän ei sitä myöskään halua, ja voiko selvempää viestiä olla kuin olla hiljaa? Kyse ei voi olla siitä, että hän ei haluaisi katsoa kuinka tuhoan elämäni. Minulla menee hyvin, mutta onnellinen en voi olla miettiessäni mikä meni vikaan. Mieheni on ollut elämässäni pitkään, ja se tapahtuma sarja sai alkunsa ihan omista virheistämme, niihin ei ystäväni liittynyt mitenkään. Olimme erossakin pitkään, mutta kuitenkin niin hyvältä kuin se kuulostaakin löysimme syyn elää yhdessä uudestaan, ja siihen ei lupaa keneltäkään kysytä. Miehelläni oli ystäväni kanssa suuri riita, jota mieheni yritti puida ystäväni kanssa, mutta anteeksi anto oli ystävälläni liian kaukana. Eihän kenenkään tarvitse antaa anteeksi, jos ei sitä halua. Mutta se on totuus että minun virheitäni ei ole mieheni virheet. Hyväksyn sen että kaikissa meissä on virheensä. Kyse ei ole huumeista tai muusta tuhoavasta asiasta. Kun ihminen on päättänyt jotain, riippuu ihan itsestä kuinka sen kanssa jatkaa vai jatkaako. Olen eri mieltä siitä että ystäväni teki oikeutetun ratkaisun moraalisesti väärällä tavalla. Toki jokaisella on oikeus jättää ystävänsä, mutta mielestäni ystävällä on myös ns.velvollisuudet toista (tuntevaa) ihmistä kohtaan. Antaisin anteeksi, koska tehtyä ei saa tekemättömäksi. Silmissäni hän on kuitenkin rakas ihminen edelleen. Kuitenkin tämä jättää pysyvän arven minuun, tapahtui mitä tapahtui.
Mulla on tällä hetkellä melkein sama tilanne, kuin sulla: lapsuudesta saakka elämässäni ollut tärkeä ja hyvä ystäväni on jotenkin vieraantunut kauas, kauas elämästäni. Tajusin sen vasta hiljattain...
Hän meni naimisiin miehensä kanssa, heille syntyi lapsi ja ostivat oman asunnon, elämä oli perheellisen elämää. Johon minua ei kutsuttu. Koska mulla ei silloin ollut lasta ja me emme heidän mielestään ilmeisesti ole salonkikelpoisia.
Välimme kuitenkin parantuivat tai ainakin elin siinä uskossa. Pyysin heidät jopa lapsellemme kummeiksi.
Ja nyt. He eivät käy luonamme, vaan me käymme lapsen kanssa heillä. Itse ystäväni pyytää. Ja sitten kun menemme, hän ilmoittaa, että on sopinut muuta menoa suurinpiirtein puolen tunnin kuluttua. What?
Siis hän pyytää sinne, ja ajaa meidät sitten hetken kuluttua pois ilmoittamalla lähtevänsä jonnekin. Ei ole kyse siitä, että viipyisimme heillä tunteja, vaan käymme, ehkä tunti tai hieman yli.
Nyt on vain käynyt niin, että ystäväni käyttää minua vain hyväkseen omien asioidensa hoitamisessa ja pyytää minua sinne silloin, kun hänelle sopii.
Parasta se, että hän valehteli miehelleen olevansa täällä, vaikka oli pettämässä miestään. Mies soitti mulle ja mä en suostunut valehtelemaan ystäväni puolesta, koska olin jo aiemmin kieltänyt häntä tekemästä tuota että käyttää mua "alibinaan".
Oon jotenkin niin järjettömän pettynyt tuohon vanhaan ja rakkaaseen ystävääni, joka kohtelee mua kuin märkää lapasta. Kaikkea ystävyys ei kestä. Minä en kestä. Tällä hetkellä haluaisin hänet pois elämästäni, koska hän ei enää tee mitään hyvää. Kaikki on jollain tavalla selkään puukottamista.
Kauanko tuota tarvii sietää?
Kaduin saman tien, että pyysin heitä lapseni kummeiksi. Mutta nyt se on myöhäistä.
On erikoista käytöstä ystävältäsi ... Tuntuu varmasti pahalta ja loukkaavalta.
Mielestäni ei kannata antaa kenenkään kohdella itseään huonosti eikä puukottaa selkään, kohdella märkänä lapasena. Siinä menetää elämänilonsa, itsekunnioituksensa ja omanarvontuntonsakin pikkuhiljaa.
Onko hän todella ystäväsi, vai oletko vain toivonut sitä?
Etäisemmät välit olisi ehkä hyväksi sinulle ja perheellesi.
Onhan sinulla onneksi miehesi. Ja aikusenakin voi saada uusia ystäviä!
... ainakin hän on vuosikymmeniä ollut minun sielunsiskoni, jonka kanssa on niin monet, monet kerrat puitu elämän monia asioita.
Mulla on paljon ihania ystäviä, en ole siis yksinäinen, mutta tuo noin tutun ja tärkeän ihmisen typerryttävä käytös on kyllä kuin isku vyön alle.
Mutta kyllä, kyllä me olemme olleet ystäviä ja jollain tasolla olemme sitä vieläkin. Tosin tätä menoa se lapsuudesta saakka vahvana jatkunut ystävyys on kohta muisto vain.