Kohta 15 vuotta on oltu naimisissa. Lapsiakin on kaksi. Aina on ollut sellainen olo, että pitäisi olla mennyt pois jo aikoja sitten. Nyt on tullut mittari täyteen. Haluan lähteä pois - jatkaa omaa elämääni, itsekseni.
Haluan antaa kaiken pois, talon, auton ja kaikki mitä ikinä siihen kuuluukaan. Haluan myös jäädä pois jo muutenkin vähäisten lasten kanssa olemisesta. Käytännössä en ole lasten kanssa lainkaan. Syitä on monia, ja syyllisiä löytyy joka puolelta.
Ajattelen niin, että on parempi minun mennä pois kuin jäädä kiusaamaan tai olla kiusattavana.
Parasta minulle olisi ja ehkä myös jäljelle jäävälle perheelle että emme ole vanhempina minkäänlaisessa tekemisessä keskenämme.
Kertokaa hyvät ihmiset - mitä minun pitää tehdä. Paluuta takaisin ei ole.
Haluan antaa kaiken pois, talon, auton ja kaikki mitä ikinä siihen kuuluukaan. Haluan myös jäädä pois jo muutenkin vähäisten lasten kanssa olemisesta. Käytännössä en ole lasten kanssa lainkaan. Syitä on monia, ja syyllisiä löytyy joka puolelta.
Ajattelen niin, että on parempi minun mennä pois kuin jäädä kiusaamaan tai olla kiusattavana.
Parasta minulle olisi ja ehkä myös jäljelle jäävälle perheelle että emme ole vanhempina minkäänlaisessa tekemisessä keskenämme.
Kertokaa hyvät ihmiset - mitä minun pitää tehdä. Paluuta takaisin ei ole.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kerro ajatuksistasi lapsille.
He voivat miettiä, miksi heillä ei ole toista vanhempaa.
Kerro heille, ettei vika ole heissä.
Ja miksi siitä pois haluat..?? Lapsillesi olet kuitenkin isä.. sitä miksi olet ollut vähän läsnä heidän elämässään ..tarina ei kerro.
Ja jos eroatte puolet omaisuudesta kuuluu sulle, miksi antaisit sen pois , jos se on jo sinun.
Onhan sinun eletävä eron jälkeenkin.
Ja joskus hyvä ero on parempi kuin huono sopu.
Olimmepa me vanhempina millaisia tahansa me olemme heidän (lasten ) ainoat vanhemmat. Eikä puolisonkanssa tarvitse välttämättä olla tekemisissä eron jälkeen jos ei halua. Mutta ne lapset...
Minä en osaa neuvoa. En tiedä tilannettasi. Mutta haluan kertoa kuitenkin tarinan omasta elämästäni:
Minulla on isä. On aina ollut, vaikka koko nuoruuteni, hän oli sellainen "poissaoleva" isä. Työ oli hänelle tärkeintä maailmassa. Hän ei paljoa tiennyt minusta tai elämästäni. Enimmäkseen elimme äidin kanssa arkea. En minä isää silloin edes osannut kaivata. Enimmäkseen näin ja kuulin hänestä, kun hän aamuöisin könysi kotiin juovuksissa pitkiltä businesspäivällisiltään. Joitakin riitoja kuulin myös vieraista naisista. Muuten en hänestä paljoa tiennyt, enkä häntä tuntenut, vaikka samassa kodissa periaatteessa asuimmekin.
Viimeisinä lukiovuosinani äitini sairastui - mielenterveysongelmia. Yritin isälle kertoa, ettei kaikki ole kunnossa, mutta hän ei oikein uskonut, eikä tainnut edes haluta tietää. Kunnes sitten eräänä päivänä tuli kotiin juuri, kun yritin saada äitiä pois parvekkeen kaiteelta, jossa hän oli istumassa ja suunnittelemassa itsemurhaa. Silloin isä heräsi. Hän ryhtyi toimeen. Järjesti äidin hoitoon. Hankki minulle terapeutin, jotta sain purettua vuosien aikana kokemani asiat.
Penkkaripäivänäni, kun äiti oli sairaalassa, tuli isä yllättäen koulullemme seuraamaan penkkariajoihin lähtöämme. En edes tiennyt hänen tietävän, mitä koulua kävin. Se päivä oli hienoin kaikista. Huusin luokkakavereilleni kuin pikkulapsi: "hei tossa on mun faija!" Isä korjasi tuolla eleellä kaikki ne vuodet, jotka hän oli ollut "poissa".
Äiti parani aikanaan ja he taisivat isän kanssa saada välinsäkin kunton. Mutta minulle, naisena, isän läsnäolo jälleen elämässäni oli käänteentekevä. Koin olevani arvostettu ja kunnioitettu - myös miesten silmissä. Ennen en niin tuntenut ja se näkyi myös parisuhteissani.
Työelämään astuessani kävin pitkiä keskusteluja isäni kanssa businessmaailman lainalaisuuksista ja minulle tuli olo, että minulla ja näkemyksilläni on myös jotain arvoa. Niinpä en työelämässänikään antanut kävellä ylitseni, vaan pidin puoleni. Olihan minulla isi taustatukenani ja mentorinani.
Tänään, yli 20 vuotta penkkareista, olen nainen ja johtavassa asemassa urallani. Olen kerran eronnut pahoinpitelevästä miehestä ja nyt naimisissa miehen kanssa, joka kohtelee minua hyvin. Väitän, etten olisi tässä ja tällaisena kuin nyt olen, ilman isäni läsnäoloa. Ilman hänen taustatukeaan, olisin varmasti antanut periksi työelämän raakuuksille ja väkivaltaiselle miehelle. Ja samaa muuten todistavat tutkimukset, joissa on tutkittu naisten menestyksen ja isäsuhteen yhteyttä toisiinsa.
Eli se, mitä halusin sinulle sanoa tällä viestillä oli, että isän olemassaolo on ainutkertaisen tärkeää ainakin tyttölapsen kehitykselle. Ja vastaavaa tietoa löytynee myös poikien osalta. Mieti siis tarkkaan, mistä haluat eron. Ja millä hinnalla.
Koskaan ei ole liian myöhäistä korjata suhdetta lapsiinsa.
Taidat olla aika väsynyt? Loppu?
Nyt tarvitset ihan ensimmäiseksi tilaa ja aikaa saada itsesi jaloillesi takaisin. Asiat järjestyvät sitten aivan varmasti ja parhain päin. Kunhan ensin saat levättyä ja voimaannuttua.
Älä tee hätiköityjä ratkaisuja..mm. talon, auton ja lasten suhteen. Olet vaan niin väsynyt tällä hetkellä, että tuntuu parhaalta vaihtoehdolta luovuttaa kaikki kerrasta pois??
Käy lääkärissä, jos tuntuu että omin voimin et jaksa enää tuossa tilanteessa.
Itse hain ja sain apua, kun tuntui että voimat oli loppu.
Voimia sinulle ja muista, sinä selviät.
Ei kannata jäädä kenenkään kiusattavaksi, vaan lähde, ennen kuin menetät mielenterveytesi masennukseen. Tyhjin käsin sinun ei kannata lähteä vaan vaadi ainakin jokin osa itsellesi. Ex:n kanssa sinun ei tarvitse olla missään tekemisissä. Lapset saattavat alussa kääntyä sinua vastaan, jos Ex sitä vielä lietsoo. Mutta tilanne lasten kohdalla tasoittuu ajan myötä. Onnea uuteen elämääsi.