kerro tarinasi miten sinua on kiusattu ???? !?

Itse kiusaaminen alkoi 2. luokalla ja se jatkui oikeastaan läpi peruskoulun, joskus oli helpompaa, joskus vaikeampaa. Ennen toista lukuvuottani muutimme toiselle paikkakunnalle, ja edessä oli sopeutuminen uuteen kouluun ja uusien kavereiden etsiminen. Tämä ei käynytkään niin kivuttomasti. Olin hyvin ujo ja olin uudessa koulussa, kuin kala kuivalla maalla, en löytänyt paikkaani. Minulla oli useita ulkoisia ominaisuuksia, joiden takia minua sitten alettiin kiusata. Niistä en halua sen enempää kertoa, kuin sen, että ne liittyivät ulkonäkööni, puheeseeni, ja isääni, joka on ulkomaalainen. Opettajani oli oikea vitt*pää minua kohtaan, hän viis veisasi, vaikka hän näki miten minua kohdeltiin ja miten syrjäytynyt olin, hänellä oli tietyt suosikit, jotka olivat hänen suuressa suosiossa. Ja eräät näistä suosikeista olivat niitä, jotka minuakin kiusasivat. Usko itseeni noihin aikoihin oli täysi nolla, mikä sitten näkyi koulunkäynnissä. Kannustava ilmapiiri puuttui. Tilannetta ei lainkaan helpottanut se, että poissaoloja koulusta alkoi kertyä todella paljon.
Edessä oli koulun vaihto, vanhempien ero sekä jälleen muutto uudelle paikkakunnalle. Sielläkin oli samat ongelmat, mitkä edellississäkin opinahjoissa minua riivasivat. Kiusaaminen, syrjäytyminen, siitä johtuva yksinäisyys, heikko koulumenestys, surkea itsetunto. Oikeastaan ainut asia, joka minua auttoi jaksamaan eteenpäin oli poikkeuksellinen lahjakkuus urheilussa. Urheillessani tunsin kerrankin olevani hyvä jossain, sain kokea niitä harvoja onnistumisen positiivisia tunteita. Urheilun avulla pääsin hieman paremmin sisälle "piireihin" ja näin ollen asemani koheni aavistuksen. Mutta urheilukaan ei poistanut sitä tosiseikkaa, että olin vapaa-ajallani todella yksinäinen, ystäviä minulla ei periaatteessa ollut lapsuudessa lainkaan, päivät kuluivat lähes poikkeuksitta aina neljän seinän sisällä. Perheen heikko taloudellinen tilanne ei myöskään auttanut asiaa, vaan se lisäsi pahaa oloa. Ylimääräisiin hauskuuksiin ei ollut varaa, piti olla tyytyväinen, että sai kotona ruokaa. Aina sekään ei ollut itsestäänselvyys.
Elämässäni on ollut myös positiivisiakin ajanjaksoja, jolloin muuan muassa opiskeluni taso on noussut huimasti, sekä olen onnistunut luomaan ystävyyssuhteita. Ystävät ovat minulle tällä hetkellä kaikki kaikessa, ilman heitä en luultavasti olisi enää tässä.

Miten kiusaaminen on vaikuttanut elämääni?
Edelleen, 18 vuotiaana kärsin todella heikosta itsetunnosta, uusien ihmissuhteiden luominen on vaikeaa, sosiaalinen kanssakäyminen aiheuttaaa minulle suuria hankaluuksia, huonoina päivinä saatan sortua henkisesti täysin normaaleissa arkipäivän tilanteissa, joissa ollaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Alemmuuden tunne on lähes koko ajan läsnä.
Olen huomannut itsessäni masennuksen oireita. On päiviä, jolloin en saa itseäni ollenkaan liikkeelle, arkipäiväiset askareet tuntuvat kaikki ylivoimaisilta ponnistuksilta. Elämä on yhtä vuoristorataa, muutamaa hyvää päivää saattaa seurata viikon kestävä apaattisuus, alakuloisuus, mielessä pyörii itsetuhoisia ajatuksia vaikka siihen ei periaatteessa olisi mitään akuuttia syytä. Rankka alkoholinkäyttö on myös tullut elämääni, sillä haen hetkittäistä helpotusta. Viikonloput ja lomat menevät juodessa, pahimpina aikoina pullo on myös auennut keskellä kouluviikkoakin. Nykyään alkoholi ei edes helpota oloa, päinvastoin.
Tällä hetkellä painiskelen itseni kanssa, hakeako apua vaiko ei. Haluan hakea apua tähän tilaani, mutta sekin tuntuu erittäin vaikealta. En jaksa enää kovin pitkään, pelkään, että joku kaunis päivä teen sen peruuttamattoman teon.
Pitkäaikainen kiusaaminen jättää ihmiseen jäljet, siksi kiusaamisen kierre olisi saatava mahdollisimman pian poikki. Itse en sitä saanut, puhuin ongelmistani liian vähän.

Anteeksi pitkä ja sekava tekstini.

Minun kiusaaminen alkoi toisella luokalla, ja se valitettavasti jatkui koko ala-asteen ajan ja myös koko yläaste oli myös yhtä helvettiä. Se oli sitä perinteistä, nimittelyä, nöyryyttämistä, syrjimistä ja yksin jättämistä. Kukaan ei halunnut minua työparikseen, kukaan ei edes vahingossa yrittänyt huomioida minua hyvällä tavalla.
En uskaltanut tunnilla viitata ja osallistua opetukseen, kun minulle naureskeltiin ja ivailtiin jos vastasin väärin. Koulumenestys oli tietysti heikkoa, kun yritin vain selvitä mahdollisimman huomaamattomasti tunnilta pois. Opettajilta ei apua tullut vaikka asioista keskusteltiin vanhempieni ja opettajien kanssa.

Yläasteen jälkeen olin niin lopussa ja romuna, että yritin itsemurhaa siinä kuitenkaan onnistumatta.

No siinä sitten sain jotenkin surkean elämäni sen verran järjestykseen, että pystyin aloittamaan ammattikoulun toisella paikkakunnalla. Pelotti, että taas tämä helvetti alkaa. Mutta yllätys oli suuri, kun minua ei siellä kiusattukaan vaan minulle tultiin juttelemaan, ja sain siellä kavereita. Ensimmäistä kertaa koulunkäynti alkoi tuntua mukavalta ja odotin, että taas pääsee vaihtamaan kuulumisia toisten kanssa.

Mutta koulut on käyty jo aikoja sitten, olen nyt kolmekymppinen ja kaikenlaista on tapahtunut sen jälkeen. Pakko sanoa, että koulukiusaus jätti sellaiset arvet, että ne ei ole vieläkään parantuneet. ja en usko, että koskaan paranevatkaan.

mulle naurettii päin naamaa mun pukeutumisest. mut pystyn sulkee sen pois mielestäni.. mut tosissaa mulle jää varmaa traumoja siitä.esim seiskalla kun olin nii tutustuin vääriin ihmisii ja pidin niitä parhaina ystävinäni. huomasin että mua kiusataan vasta kolmen kuukauden jälkee :( sinä päivänä ku tajusin sen, tönäsin kiusaajani seinää ja ne uhkas raukkamaisesti kertoo opettajalle että olin tönnässy mut vähät välitin nousin uuestaa siitä kuopasta mitä ne oli mulle kaivanu, nyt en välitä enää niist ku en oo missää väleis niitten kanssa. hankin uusia ystäviä ja ne ei oo läheskää samanlaisia ku ne kiusaajat.

Minua alettiin kiusata tokalla luokalla. Olin hieman pyöreä tyttö, mutta en mikään läski. Jotkut oman luokan pojat ja vanhemmatkin pojat haukkuivat läskiksi. Välillä minua heiteltiin välitunnilla tahallaan pallolla päähän. Kerroin aina kiusaamisesta, mutta opettajat eivät saaneet mitään aikaiseksi. Onneksi minulla oli koulussa myös ystäviä, jotka puolustivat.
9-vuotiaana minulla oli jonkinlainen masennuskausi kiusaamisen vuoksi. Tunsin itseni täysin arvottomaksi ja halusin kuolla. Mikään ei kiinnostanut tai innostanut. Vanhempani nauroivat, kun kerroin heille tuneistani. Turrutin suruani ahmimalla herkkuja, pakenemalla mielikuvitusmaailmaan, lukemalla ja pelaamalla tietokoneella. Koulussa jopa isoveljeni yllytti kavereitaan kiusaamaan minua ja tuli itsekin haukkumaan minua minut nähdessään.
4. luokalla sain uuden opettajan, joka oli kaiken huippu suhtautumisessa kiusaamiseen. Olimme luokkaretkellä ja luokkamme pojat lauloivat minusta pilkkalauluja. Ystäväni sanoi opettajalle, että käskisi poikien olla hiljaa. Opettaja suuttui ja sanoi ystävälleni: "Älä sinä puutu toisten asioihin! Kyllä hän itse kertoo, jos häntä tuollainen lauleskelu haittaa!" Säälittävää, ettei 40-vuotias uskalla pitää 10-vuotiaita kurissa!

4. luokan lopussa muutimme toiselle puolelle kaupunkia ja vaihdoin koulua. Olen aina ollut ehkä hieman persoonallinen tapaus, varsinkin lapsena. Uudessa koulussa sainkin paljon negatiivista ja positiivista huomiota. Löysin nopeasti uusia kavereita, mutta myös kiusaajat kävivät kimppuun. Oli läskiksi haukkumista, potkimista, hakkaamista ja tavaroiden varastelua. Opettajani onneksi puuttui asioihin, kun kerroin hänelle. Alennuin käyttämään myös oman käden oikeutta: vedin kunnolla turpaan itseäni pienempää poikaa, joka suhtautui minuun kunnioituksella monta vuotta sen jälkeen.
Uudessa koulussa viettämäni aika oli huomattavasti onnellisempaa kuin ensimmäisessä, vaikka kiusaaminen oli välillä pahempaakin. Sain esimerkiksi 5. luokalla kuulla, että olen helvetin ruma lihava ja tyhmä läskilesbolehmä, joka ei tule ikinä saamaan miestä. Tuollaiset heitot joiltain pojilta olivat arkipäivää. Esitin reipasta ja rohkeaa ja kuittasin asiat jotenkin typerästi. Kotona sitten itkin.

Naiseksi kasvaminen oli valtava ongelma kiusaamisen takia. Uskoin kiusaajien sanat ja ajattelin olevani täyttä pohjasakkaa ihmisenä. Samaan aikaan menestyin koulussa ja minulla oli ihania ystäviä ja hyviä harrastuksia. 12-vuotiaana kyllästyin läskiksi haukkumiseen ja laihduin 10 kiloa 2 kuukaudessa. Oksentelin ja juoksin hulluja lenkkejä. "Söin" aina huoneessani - oikeasti syötin ruokani koirille. Kiusaaminen vähentyi, eikä minua enää yläasteella juuri kiusattu. 7. luokalla olin tosin erittäin masentunut 5 vuoden kiusaamisen jälkeen. Olin erittäin ahdistunut ja viiltelin itseäni. Keskiarvoni tippui yhdellä numerolla. Velloin itsevihassa ja sain siitä voimani.
8. luokalla lihoin takaisin ja vähän ekstraakin tuli tilalle. Muutamat pojat huomauttelivat painosta jossain vaiheessa. He kuitenkin lopettivat, kun kerroin opettajalle. Lukiossa ei enää todellakaan kiusattu.

Minut kai kasvatettiin hampaanpurijaksi ja pärjääjäksi, kun en kertaakaan musertunut kiusaamisen keskellä. Aina piti yrittää näyttää iloista naamaa ja pärjätä. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi kyllä ollut mahtavaa, jos vanhempani olisivat ottaneet minut joskus tosissaan ja järjestäneet minut vaikka jollekin terapeutilla puhumaan hyvissä ajoin. Jouduin hoitamaan kiusaamisen jälkipyykin yksin ja ystävieni kanssa. Itsetuntoni oli nimittäin täysin nollassa vuosikausia. Vihasin itseäni ja pidin itseäni erittäin rumana ja toivottomana tapauksena. Vasta täysi-ikäisenä aloin saada uutta varmuutta. Olin huomannut olevani taitava ja pärjäävä ihminen ja olin alkanut saada positiivista huomiota miehiltä.
Parisuhteessa syvä alemmuuskompleksi on melkoinen riesa. Läheisyys repii auki kaikki haavat ja tuo mieleen pahat sanat, jotka on suunnattu minua vastaan naisena. Kun mieheni oli lähelläni, päässäni saattoi alkaa soida: "Ällöttävä, läski, ruma, hirviö, haiseva! KUOLE POIS!" Mieheni tuki minua kasvamisessani kohti entistä eheämpää minuutta.

Nykyään, 22-vuotiaana, olen erittäin onnellinen ihminen. Olen melko hyvin selvittänyt asiat itseni kanssa. Tapasin erään kerran entisiä kiusaajiani käydessäni entisessä kotikaupungissani. Muutamat heistä olivat lihoneet erittäin paljon ja monet vaikuttivat jotenkin tyhmiltä tai säälittäviltä. Yksi tuli baarissa iskemään minua. Kun kerroin, kuka olen, hän oli aivan hämmästynyt: olin kuulemma niin kaunis nainen, ettei hän tunnistanut minua samaksi ihmiseksi, joka olin yläasteella. Viittasin keskustelussa kiusaamiseen, jota hän ei edes muistanut.

Olin itse kiusattu sekä koulussa,vapaalla että harrastuksissa.
Kiusaamiseni alkoi jo ensimmäisellä luokalla koska olin erilainen kuin muut.Porukat ei ollu mitään rikkaita ja vaatteina oli yleensä marketista hankitut kuteet.Olin myös sairauteni vuoksi muita laihempi ja ehkä siksi helppo uhri.
Koko nuoruuteni oli mennyt ilman yhtäkään oikeaa ystävää koska talonyhtiössä jossa asuimme ei ollut ikäisiäni lapsia ja siksi olin jouttunut olemaan yksin ja viihdyttämään itseäni.
Koulussa alkoi sitten nimittely joka muuttui ajansaatossa tönimiseksi ja repimiseksi sekä nimittely vain paheni.Kiusaajiani olivat kaikki pojat sekä myös tytöt.
Koin jokapaikassa ja joka-asiassa olevani hylkiö ja ei toivottu henkilö.Jokapäivä kouluun mennessä pelotti montakokertaa tänään saa selkään ja mitä tavaroita varastetaan.
Kaikesta mitä tein löydettiin haukkumista:Käsityöt,piirrustukset,vaatteet ja välillä jopa riitti se että olin ulkona välitunnilla.Opin vetäytymään syrjään ja koetin vain olla huomaamaton.
Muutamankerran kerrottuani asiasta opettajille ja heidän puututtua asiaan oli kyyti kylmempää kuin ikinä kun tämä porukka"opetti"olemaan hiljaa asiasta.
Näin mentiin koko peruskoulun aika eli 9 vuotta.
Harrastin samaanaikaan myös yrheilua mutta joukkueessa oli aivan samanlainen meininki.Minua syrjittiin,haukuttiin ja hakattiin.Jouduin lopettamaan senvuoksi koko urheilun kun en yksinkertaisesti jaksanut enää.
Ammattikouluun hain muualle suomeen ja luulin voivani aloittaa elämisen alusta mutta siellä törmäsin siihen että kun en ollut paikallinen en sopinut joukkoon.Kärvistelin kuitenkin kaikki 3 vuotta että sain ammatin.
Armeijassa löysin taas itseni eripuolelta suomea ja taas oltiin erilaisia kuin muut siellä joten yksin olo vaan jatkui.
Kaiken tämän saldona on ollut että itseluottamukseni on nollassa ja kokoajan varon liikkeitäni ja tekemisiäni etten vaan provosoi ketään ja anna aihetta huomauttamiseen.Sosiaalinen elämäni on täysin nollassa koska en uskalla lähestyä ketään sillä pelkään kuollakseni torjutuksi tulemista.
Kavereita ei ole live-elämässä kuin yksi.Tyttöystävästä voin vaan haaveilla kun pelkään torjuntaa enkä uskalla lähestyä ketään.Ikää itselläni on jo yli 30v mutta oireet eivät ole yhtään edes helpottaneet.
Tämä kiusaaminen tuhosi oikeasti koko mun elämän ja toivon että tästä tarinasta edes joku ottaa opikseen ja tajuaa kuinka typerää moinen on ja millaisia loppuelämän vahinkoja voi tulla.
Kirjoitan tämän juuri siksi tänne nuorten luettavaksi että älkää olko hölmöjä.Lopettakaa kiusaaminen ja syrjiminen.

Kiusaaminen alkoi 10 vuotiaana, kun muutimme toiselle paikkakunnalle.
Se oli sellaista perinteistä kiusaamista eli haukuttiin ja hakattiin. Myöhemmin tämä kiusaaminen vahvisti luonnettani.

Pahin kiusaaminen alkoi kuiteskin yläasteella, kun minua syrjittiin.
Minua ei otettu mihinkään kaveriporukkaan, kukaan ei halunnut olla minun kaveri, kukaan ei puhunut minulle, pari/ryhmätöissä minut valittiin aina viimeisenä, välitunneilla istuin aina yksin pihalla, kukaan ei välittänyt minusta, kukaan ei vaivautunut edes haukkumaan minua.
Myös liikuntatunneilla joukkuepeleissä minut valittiin aina viimeisenä vaikka fyysisesti olin paremmassa kunnossa kuin suurinosa muista pojista ja olin myös taitava eri lajeissa.

Jonkun mielestä tuollainen syrjintä ei ehkä ole varsinaista kiusaamista mutta minun mielestä se on pahinta mahdollista kiusaamista.
Ala-asteen haavat paranivat ja haukuilta pystyin suojautumaan hyvän itsetuntoni avulla. Mutta, kun yläasteella minua kohdeltiin kuin ilmaa/roskaa ja kukaan ei välittänyt minusta niin se tuhosi itsetuntoni ja minä sairastuin sosiaalifobiaan eli sosiaalisten tilanteiden pelkoon, jonka takia en ole yläasteen jälkeen kyennyt opiskelemaan tai tekemään töitä, vietän kaikki päivät kotona koneen äärellä, asun yhä äidin luona, ikinä en ole seurustellut ja minulla on vain 2 kaveria ja hekin asuvat toisella paikkakunnalla.

Toi syrjiminen myös siitä paha, että siihen ei oikein pysty puuttumaan mitenkään. Ei oppilaita voi pakottaa kaveraamaan yksinäisen oppilaan kanssa. (Eikä siinä kyl ois mitää järkee.)
Luokanvalvojani yritti kyllä vinkata parille pojalle, että alkaisivat kaveraamaan mun kanssa mut eipä siitäkään mitään tullut.

Nykyään itsetuntoni on parempi kuin koskaan, mutta tuosta sosiaalisesta jännittämisestä en meinaa päästä mitenkään niin en oikein tiedä miten saisin elämäni takaisin raiteille.
Syksyllä koitan päästä takaisin ihmistenilmoille ja suorittaa autokoulun vaikka väkisin niin ehkä se siitä sitten alkaa pikkuhiljaa helpottamaan. :P

2.lk alkoi kiusaaminen haukuttiin,lyötiin,syrjittiin tuota kestin 5.lk asti kunnes "pimahdin" ja annoin turpiin kiusaajille no kiusaaminen loppui 2viikoksi ja jatkui taas ylä-asteekke kun päästiin se vain paheni
vanhat kaveritkin jättivät ja haukkuvat,lyövät ja muuta olen siis 15-vuotias ja eristäytynyt
kotona isäpuoli lyö aina jos teen jotain väärin ja haukkuu... Opettajatkaan eivät välitä paskaakaan mitä muut tekevät on hakattu niin että on luita murtunut ja eipä siitäkään mitään seuraamuksia tullut kiusaajille
opettajatkin näkevät kun syrjitään (esim kotitaloudessa) jos pitää tehdä parin kanssa niin aina jätetään yksin
koulu kuraattoriakaan ei kiinnosta (vastaus aina "jaaha, miten koulunkäynti sujuu?") Olen ihan lopussa en kestä tätä enään kauaa en ole nauranut, hymyilyt, tuntenut iloa pitkään aikaan enään en ole varma haluanko edes

minua on kiusattu monta vuotta aluksi se oli helppo hyväksyä kun kiusaajia ei ollut kuin mieheni entinen nainen nyt sitten on mieheni suku,kaverit ja mieheni kaikki tekee mulle tahallaan sen että ne muka kertoo mulle jotain jänniä juttuja sitten kun kerron sen jollekkin niin kukaan ei usko minua ja yritä todistaa että niin se sanoi niin sen juorun sanoja sit sanooki et ei se ole mitään sellaista sanonut ja sit minusta kuvitellaan että olen sairas sekä luulotautinen.

monet ihmiset on tehnyt mulle sen kun ne haluaa ensin muka tutustua minuun niin sitten he kuitenkin
ei vastaakkaan jostain syystä puhelimeen pitkiin aikoihin ja sitku niillä ittelä kiinnostaa niin sit kyllä otetaan yhteyttä jne.

mieheni suku luulee minua luulosairaaksi /kyttääjäksi kun niiden mielestä en saisi edes soittaa miehelleni
koska se soittaminen on kuulemma kyttäämistä jne

ärsyttää vain kun kaikki haukku minua sairaaksi ,hulluksi,huoraksi,luulosairaaksi. ja
aina kun yritän liittyä jonkun seuraa kaikilta tulee sanontaa : kuka sinut tänne kutsu
ettei sinua täälä kukaan kaipaa ja mene hoitoon

nuo sanat loukkaa minua paljon koska mulla ei ole täällä juttuystäviä vain kun puhelimen
kautta koska kaikki ystäväni asuu kaukana sekä miehellekkään ei voi puhua kun sen mielestä mie vain kitisen jnen

Anteeks jos minä nyt puhun hiukan eri asiasta ja en tiedä onko kiusaamista mutta minusta se siltä on tuntunut.Muutin 2.Luokalla ja menin uuteen kouluun.Kaikki alkoi hyvin ensimmäinen ja toinen vuosi menivät aika hyvin, mutta sitten yksi parhaimmista kavereista on alkanut käskyttämään minua ja kerännyt pari muuta jotka hän on yrittänyt saada mukaan toinen ei ole tullut paitsi talvisin bussi pysäkillä. En tiedä onko tämä joku aikuisten palsta, mutta itse olen 5.Luakalla ja halusin vain kertoa sen. Ps. En ole uskoltanut kertoa siitä muille paitsi mun isosikolleni.

Kirjoittelenpahan tänne omankin tarinani :)

Olen aina ollut melko epäitsevarma persoona, ihan kivasta lapsuudesta ja kasvuympäristöstä huolimatta. Olen perheen ainoa lapsi, äitini on hyvin luotettava ja hyvä persoona sekä uskonnollinen. Isäni on taas todella rehellinen ja kaikinpuolin vakaa ihminen, mutta valitettavasti alkoholisti, se viikottainen juominen on luonut mulle aina ihan helvetin moisen turvattomuuden tunteen.

Ala-aste vuodet menivät vielä hienosti, kavereita riitti ja kaikki oli kutakuinkin kunnossa. Ylä-asteella sitten kaikki muuttui kun kaikki muut pojat ympärillä alkoivatkin muuttua fyysisesti ja finniä pukkasi naamaan yms siis murros-ikä alkoi, vaan ei mulla, minä olin vielä se sama siloposki kuin ala-asteella ja ihan oikeasti lapsen mitoissa. Olin ihan pihalla kaikesta uudesta, en tiennyt mitä tarkoitti mikäkin uusi teinix sana, ja siitä se kiusaaminen lähtikin.

Liikunnan tunnit oli kaikista pahimpia, rinnakkaisluokkalaiset heitteli vaatteita ympäri pukuhuonetta ja salia, kengät aina piilotettiin jonnekkin. ja tietty vittuiltiin ivallisesti tästä siloposkisuudesta. Välitunneilla tuli ihan oikeasti turpaan, syljettiin päälle, heiteltiin lumihankeen, pilkattiin vähän lisää ja vielä vähän lisää. Koko kouluun tietysti levisi sana kaikesta paskasta ja niitä juttuja paisuteltiin entisestään, joskus tämän takia pääsi itku, ja siitähän tyypit saivat lisää pilkkaamisen aihetta. Tollasta jatkui about puol vuotta ja kyllähän siinä sitten meni pienen ihmisen mieli aivan sekasin ja aloinkin sitten ite ruokkimaan tätä kiusaamista jostain syystä, aloin olemaan tahallaan nolo ja ärsytin noita kiusaajia.

Tuossa vaiheessa viimeisetkin kaverit ja luokkakaverit lopettivat ne vähäisetkin kaverisuhteet mun kanssa, elämästä tuli yksinäistä. Ja yksi niistä aikaisemmista hyvistä kavereista alkoi myös kiusaamaan mua koulussa. En kertonut tästä kenellekkään, en kenellekkään, ja rupesin viettämään aikaa vaan tietokoneella. Oli ihan vitun uuvuttavaa kun vanhemmat eivät tienneet mitä koulussa tapahtui, esitin onnellista, ja esitin että mulla oli kavereita. Jälkeenpäin ajateltuna olisi EHDOTTOMASTI pitänyt kertoa kaikki vanhemmille, mutta ei, en kertonut mitään. Esitin vaan että kaikki oli hyvin.

Seuraavalle luokalle mentäessä kiusaaminen ehkä vähän rauhottui mutta ei todellakaan loppunut. Edelleen olin säälittävä muiden silmissä ja se loppujen lopuksi teki kaikista eniten vahinkoa psyykkeelleni, koko lopunkin ylä-asteen ajan olin siis se sama kiusaamisen kohde.

Lukio vuodet meni sitten täysin näkymättömänä oleilemisessa, kukaan ei enää pilkannut tai kiusannut, mutta ei kyllä kukaan enää huomioinut mitenkään muutenkaan, olin tietokoneella todella suuren osan vapaa-ajasta. Kavereita sain parista muustakin hylkiöistä joita heitäkin oli kiusattu enemmän tai vähemmän ylä-asteella, tästä oli sentään jotain lohtua ja meistä tulikin aika tiivis kolmikko.

Nyt 19-vuotiaana, oon vieläkin melko paskana koko asian takia, vaikka tietysti mulla on uudet jutut ja ihan kivoja kavereitakin ja harrastuksia :). Oon näköjään noina lukio vuosina kehitelly itestäni todella ujon, en uskalla sanoa paljoa mitään missään (varsinkaan kouluympäristössä), paitsi tutuille osaan sentään olla onneksi melko avoin.

Ihmiset ei oikeesti ymmärrä miten pienestä se on kiinni (en puhu nyt omasta kohtalosta), että jollekkin saattaa kehittyä elinikäiset traumat jostain tietystä asiasta, kaikki on niin subjektiivista. Tämä pitäis saada taottua kaikkien lasten päähän ihan heti syntymästä lähtien.

Eli olen nytten 23vuotias nuori mies ja minua kiusattiin 1-3 luokkaan asti. Vaikea sanoa että mistä kiusaaminen lähti mutta uskoisin että siitä koska olin siihen aikoihin vähän pyöreä. Kiusaaminen oli nimittelyä, porukalla hakkaamista, tavaroiden viemistä/piilottamista. Toisen luokan alussa muistan kun päätin että nyt saa riittää ja löin yhtä kiusaajistani aika pahasti, mutta minkäs teet kun kiusaaja 4 kaveria tuli sen jälkeen kostamaan. Vaikka osasin pitää puoliani niin en silti pärjää porukkaa vastaan. Lopulta kerroin opettajalle mutta ei osanut lopettaa sitä. 3-luokka tuli sitten ja olin kasvanut aika paljon sinä kesänä ja olin kesän aikana saannut kavereita jotka olivat vanhempia ja tosi cooleja tyyppejä (oikeasti olivat isoveljeni kavereita mutta tykkäsin roikkua niitten mukana) He sitten opettivat vittuilun jalontaidon ja miten vedetään oikeasti kunnolla kupoliin. No niin siinä sitten kävi että luokan kiusaajat jäivät kakkoseks, ja sain olla rauhassa. Sen jälkeen aloin kaveeraamaan entisten kiusaajien kanssa ja alettiin sortamaan yhtä pientä tyyppiä meidän luokalla. Tehtiin hänen ala-asteesta helvettiä ja kadun sitä todella paljon. Mitään pysyviä traumoja ei jääny kiusaamisesta mutta uskon että olen itse aiheuttanut niitä muille paljon. Ei oo kiva kelailla tässä iässä miten helvetin tyhmä ja julma on ollut pienenä.

Olen ollut ala-asteella kiusattu ja yksinäinen 2-luokasta 4 jolloin vaihdoin luokkaa. Kiusaaminen oli etu- ja sukunimeni vääntämistä tyhmiksi ja muutenkin nauramista minulle. Samalla luokalla oli aluksi myös toinen joka koki samaa ja ystävystyin hänen kanssaan. Hän kuitenkin vaihtoi jo toisen luokan puolivälissä luokkaa ja jäin yksin kiusaajien keskelle. En saanut kenenkään kanssa erityistä ystävyyttä ja lopulta vaihdoin sitten luokkaa kerrottuani äidille puoli totuudeksi että englanti on liian vaikeaa (olin silloin kieliluokalla). Äiti sitten suostui ja vaihdoin luokkaa samalle kuin aikaisemmin mainitsemani henkilö. Siellä sain pienne kaveri piirin ja olimme yhdessä sitten 6 loppuun asti. Seitsemännellä päätin hakea liikunta painotteiselle luokalle ja pääsin sinne. Kukaan kavereistani ei tullut kanssani, ja sitten alkoikin syrjintä. En vain uskaltanut hakea kavereita sillä kaikki muut tuntuivat olevan niin erillaisia ja tunsivat jo ainakin yhden luokalta. Aloin jäämään aina vain enemmän yksin ja lopulta olinkin sitten aina yksin luokallani. Välituntisin näin melko usein entisiä kavereitani, mutta he olivat ottaneet porukkaan uuden ja tämä alkoi erottamaan minua kavereistani. Kohta huomasinkin olevani riidoissa heidän kanssaan ja aloin olemaan yksin välituntisin. Olin silloin tällöin ala.asteen kaverini kanssa, mutta sekin estyi kun muut porukasta kielsivät tätä tapaamasta minua. Kuraattorikin yritti auttaa minua, mutta kun mainitsin asiasta äidille tämä käski lopettaa kuraattorilla käynnit. Nyt sitten 8 kaverini vaihtoi koulua ja jäin yksin. En ole saanut mitään yhteyksiä luokkalaisiini ja en usko että saankaan sillä en osaa olla heidän kanssaan oma itseni. Olen alkanut huomata että alan vajota masennukseen. Yritän nykyään väkisin keksiä jotain miksi haluaisin jäädä tälle luokalle ja yleensä se on vain se että siellä voin harjoitella harrastustani. Luokan-valvojani kertoi koulun alussa että opettajat olivat harkinneet siirtämistäni sille luokalle jossa vanha ystäväni oli. Kerroin etten hyötyisi siitä enää kuitenkaan kun siellä ei enää ole kavereita minulle. Äitini kyselee joskus että miten koulu sujuu ja olenko saanut kavereita ja vastaukseni on usein välttelevä sillä äitini alkaa paasata minulle aina kun sanon että en saa luokaltani yhtään kavereita ja kuraattorille en voi mennä jos äitini saisi tietää siitä. harrastukseni on nykyään suurimmaksi osaksi ainoa mitä teen koulun lisäksi, sillä kavereita minulla ei ole kuin yksi jolla alkoi mennä paremmin koulun vaihdon jälkeen. En viitsi puhua hänelle kaikkia surujani sillä pilaisin vain hänen elämänsä sillä kun hän kuitenkin jätti minut yksin vanhaan kouluun. En ole kertonut kenellekkään että alan olemaan masentunut, olen vain vihjannut joillekkin henkilöille eivätkä he ole tajunneet sitä.

Mun kiusaaminen alko parisen viikkoa sitten. Kaikki johtuu vaa siit ku oon menny välil meiä sijaisen kyydil kotii. Pystyn puhumaa sijaisen kanssa iha kaikesta. Eli se tietää musta aika paljo ja mä siitä. Yks välkkä vaa juteltii vaa perusjuttui. Oltii just naurettu yhelle jutulle et molemmil oli naamat punasena,pari "kaveria" näki sen ja ne alko heti panna juorua liikkeelle et meillä on suhde ku muka punastuttii.Siitä se kiusaamine alko. Joka välkkä mua pilkattii ja härnättii siitä ,lumipallojaki alko lentää kovaa naamaan (mul on rillit,eli ei yhtää kivaa) osassa oli jäätäki. Sijaselle oon kertonu mut homma jatkuu vaa. Olisko mitää vinkkei?

Seiskalla se alkoi. Ensin tuli syrjiminen. Olin samalla luokalla vanhojen ala-astekaverieni kanssa, jotka pudottivat mut pois porukastaan. Olin väärän näköinen ja tylsä. Satunnaista välituntiseuraa oli rinnakkaisluokkalaisista, mutta omalta luokaltani mulla ei ollut ketään. Istuin syrjässä muista tytöistä, pari- ja ryhmätehtävissä olin yksin. Jotkut opettajat vielä pahensivat tilannetta laittamalla sadistisesti mukaan ryhmään joka ei mua halunnut, mikä sai heidät inhoamaan vaan enemmän. Ruokalassa jouduin käymään yksin. Se oli niin nöyryyttävää, noloa ja hävettävää, että lopetin syömisen koulussa. Aloin lintsata. Aluksi olin pois vain niiltä tunneilta joissa oli ryhmätöitä (köksä, liikunta, musiikki...monen mielestä ne hauskimmat) tai joiden välissä oli ruokis. Myöhemmin laajensin kokonaisiin päiviin ja saatoin olla viikonkin putkeen pois. Tämä lisäsi syrjäytymistäni ja mua alettiin yleisesti pitää hörhönä. Lisäksi koulu meni todella huonosti. Olin entistä masentuneempi, eristäytyneempi ja aloin syödä pahaan olooni. Lihoin. Alkoi huutelu, naureskelu ja ivaaminen. Sekä koulussa että vapaa-ajalla jos liikuin missään. Entiset kaverit ja täysin tuntemattomat haukkuivat läskiksi ja kuittailivat vaatteistani. Uhkailuja raiskata, hakata, tappaa. Kotona toinen vanhemmistani kiusasi, alisti ja kohteli kuin paskakasaa samasta syystä. Elämä oli helvettiä ja inhosin itseäni ja kaikkia muita. Pelkäsin muita nuoria ja välttelin ulkona liikkumista. Itsetuntoni oli pohjalukemissa. Koulusta olin enemmän poissa kuin läsnä.

Kasin keväällä laihdutin ja vaihdoin pukeutumistyylini. Huutelu vähentyi, mutta edelleen olin koulussani alinta kastia. Sain pari kaveria muista lintsareista. Aloin ryypätä ja liikkua naapurikaupungissa, josta löysin ystäviä. Ysi sujui aika siedettävästi, luokkalaiseni alkoivat jopa puhua mulle taas. Sain ruokailuseuraa ja lintsaaminen väheni. Yläasteen jälkeen en ole enää kokenu kiusaamista tai syrjintää, mutta meni monta vuotta ennen kuin pelko ja ahdistus lähti pois ja uskalsin liikkua kotipaikkani keskustassa. Isoin ongelma ja jälkiseuraamus on kuitenkin ollut tuo kiusaamisaikana tavaksi tullut lintsaaminen, jonka vuoksi joka ikinen jatkokoulutus on jääny kesken. Työssä käyminen onnistuu välillä, välillä ei, tällä hetkellä ei.

Kiusaamiseni alkoi ensimmäisellä luokalla,ensimmäisenä päivänä.Muistan sen kuin eilisen,iloisena lähdin kouluun,olin pirteä.Mutta koulun pääovilla jo ennen kuin pääsin kouluun sisään,minulta vedettiin housut alas.muistan että minua hävetti ja itketti.saman tien minua alettii kiusaamaan.haukuttiin ja syrjittiin.
3-6luokilla minua hakattiinkin.minulla oli vain muutama kaveri,eikä kukaan puolustanut minua.olin yksin,kylmässä ja julmassa maailmassa. aivan kuin minulla ei olisi ollut tarpeeksi ongelmia kotona kiusaamisen lisäksi!ongelmat kasaantuivat,opettajat eivät tehneet kiusaamiselle mitään.

en kestänyt enään.

nyt,on kulunut 9vuotta kun kiusaamiseni alkoi,ja se jatkuu edelleen.jäin 8luokalla luokalle ja se oli viimeinen tikki.masennuin,minulla on kamala koulupelko,ahdistus-ja paniikkihäiriö ja en voi käydä koulua.en melkein koko vuonna ole ollut koulussa,haluaisin kovasti mennä mutten voi.

tulevaisuuteni pelottaa minua,olen vasta 15vuotias tyttö.haluaisin amikseen autopuolelle mutta minusta tuntuu ettei minulla ole mahdollisuuksia tällä opiskelulla...

itsetuntoni on maassa.minä haluan kouluun!mutten voi mennä...se ei onnistu..ei vaan voi.

itsetuontoni on nollassa,minua pelottaa joka ilta ajatus huomisesta.

minusta koulukiusaaminen on väärin,ja siitä on molemmille osapuolille harmia!
kiusatut,koettakaa jaksaa!!jaksakaa ja toteuttakaa unelmanne ja haaveenne,älkää jääkö kotiin murehtimaan,niinkuin minä tein.en vain jaksanut enää..

Mua kiusattiin koko ylä-aste, kun jouduin sellaselle luokalle jossa ei ollu yhtään mun ala-aste aikasta kaveria. Hakkaamista ei juurikaan ollu, nimittelyä pääosin. 7. luokka olis kaikista pahin. Erityisesti yksi poika, jota luulin kaverikseni, alkoi kiusata ankarasti. En kertonut opettasjille, kun se olis tuntunu niin nololta, vaikka olis varmasti ollu hyvä ratkasu. Yritin vaan olla välittämättä pään aukomisesta... Kiusaajat yleensä haukkuivat vaan kun olivat porukassa. Yksin niillä ei ollu munaa. Sitten 8. luokan lopulla murruin täysin. En tiedä tarkalleen mikä silloin seiska luokalla olis ollu paras vaihtoehto mikä olis lopettanu kiusaamisen. Turpaan olisin halunnu vetää niitä, mutta olin silloin pieni kokoinen ja jopa sellainen olisi ollut mahdollista, että kiusaajat olisi pistäneet niin pahasti vastaan, että mua ei olis enää tässä kirjottamassa tai olisin vähintään halvaantunu. No. Kasi luokan lopulla sitte romahdinh kantelin vanhemmille ja opettajalle. No meidän luokanvalvoja sitte otti asian puheeks tunnilla ja kiusaaminen loppu lähes kokonaan ysillä...
Sen voin kyllä sanoo, että oon nyt 24-vuotias ja kiusaamisesta on siis about 10 vuotta, mutta kyllä mua vieläkin vainoo ne ajatukset aika ajoin. Kyllä kiusaaminen vaikuttaa niin kokonais valtaisesti elämään, että itekin oon nyt käyny 17-vuotiaasta asti erilaisissa terapioissa ja rankkaa masennusta ja itsetuhosia ajatuksia on ollu ja paljon...
Vielä sen haluaisin sanoo, että ei se tee ihmisestä mitään nynnyä jos kertoo opettajille tai vanhemmille tai poliiseille. Sehän on oman mielen- ja fyysisen terveyden suojelemista.
Noin kuukauden päästä, siis toukokuussa 2014, on lapsuuden aikasen ystävän häät ja sinne valitettavasti tulee niitä vanhoja kiusaajia... En tiedä, kai ne on muuttuneet niistä ajoista, mutta kyllä jännittää mennä sinne. Pitää kumminkin mennä tulta päin. Se ajatus mulla vaan on että jos siellä viellä tässäkin iässä tulee sitä vittuilua, niin jos mulla siellä nousee agressiot pintaan ja lyön vaikka jotain niistä tai tulee muuten vaan riitaa... Se vois jälkeenpäin nolottaa että pilaa juhlat ja kaverin häät. Tässä oon miettiny, että kai se on vaan oltava siellä iisisti ja jos vittuilua tulee niin sitten vasta pistää samalla mitalla takas, eikä tehdä niin että itse alottaa riidan... Koska en haluu todellakaan pilata kaverin häitä... Vai mitä tekisitte itse samassa tilanteessa?

Olen 11 vuotias ja minua kiusataan .luokallamme on yksi ärssyttävä samppa hän haukkuu ja hakkaa aina tiettyjä ihmisiä.samppa haukkuu minua huoraksi lesboksi transuksi olen hyvin itse tuhoinen ja viiltelen itseäni vanhempani eivät tiedä siitä että olen kiusattu.minulla on kavereita mutta kun samppa haukkuu tönii ja hakkaa niin hevain nauravat mukana eivätkä puolusta .samppa valehtelee muille ihmisille että mitä olen tehny tai sanonut .hän näyttää tunnilla keskaria minulle opettaja näkee sen mutta ei kiinnitä,siihen huomiota .joka ilta nukkumaan käydessäni toivon etten enää heräisi[koko tarina on totta](samppa nimi muutettu)

Kun olin ala-asteella mua kiusattiin kokoajan esim. vittuiltiin, lyötiin ja juoruiltiin asioista joita ei ollu ees tapahtunut. Sitten kiusaajat siirty ylä asteen puolelle ja sitten se kiusaaminen loppu vähäks aikaa. Oon ollu jo vuoden ylä asteel ja hakkasin mun kiusaajan kun alotti taas vittuilun ja käydään hirveetä keskustelua reksin ja vanhempien kaa koska se joutu läheiseen terveyskeskukseen koska pää kolahti vähän liian pahasti. Sen hakkaaminen oli kyl jotenkin kivaa :)

Mua ei varsinaisesti olla kiusattu, mut siis syrjitty muiden joukosta. Pidettiin varmaan outona, kun olin 1luokalla erityisluokalla, jossa oli vain 10oppilasta. Sit meidän luokalla oli ala-asteella ja on vielä ylä astellakin semmonen tyyppi, joka sai muut aina vihaamaan mua ja mut aina semmoseks, joka oli kaikkeen syyllinen. Tää alko siis 2luokalla ja nyt oon 7luokalla. Oon ollu 7luokalla melkee kokonaa yksi. Mua ärsyttää se, miks kaikki opettajatkin ja kaikki usko sitä tyyppii vaan sen takii, et se on pieni kooltaan.
Tää voiks tätä sanoo kiusaamiseks, mut tää sai aikaan vuonna 2013 mulla viiltelyn ja sen et oon väilil nii surullinen, et jopa mietin et tapan itteni, mut joskus taas tosi ilone, joten en voi sanoo et tää laukas masennuksen.

Oma koulukiusaamiseni alkoi vitos luokalla ja siihen joutuivat kaikki jotka olivat pienemmästä koulusta siirtyneet isompaan kouluun.Eräs tyttö tokaisi jopa ekana koulu päivänä uudessa koulussa että tulimme sitten pilaamaan heidän jo täydellisen luokan. Meidän luokaltamme kiusattiin tyttö jopa pois kokonaan erityiskouluun.Itse olin hiukan hyväksyvä kiusaaja jolloin en puuttunut muiden kiusaamiseen koska pelkäsin että kohta on miunun vuoroni.Kiusaaminen kohdistui yleensä jonkun omaisuuteen kuten kengät taikka takit käytävällä.Luokkaan tultaessa saattoi saada märästä sienestä naamaan tai joku saattoi tuupata todella voimakkaasti käsienpesu altaalla sitä allasta päiten.
Luokallamme näkyi myös paljon opettajan suosimista tiettyjä oppilaita kohtaan ja tästä kerroimme eräälle vanhemmalle joka teki töitä koti ja kouluyhdistyksessä ja hän jopa ymmärsin meitä.Kärsin itse myös oppimisvaikeuksista mutta niitäkään ei otettu tosissaan enkä saanut asiaan kuuluvaa tukiopetusta..sain huonoja arvosanoja joita en missään nimessä koskaan luokassani toisille näyttäneet etten saisi niistä lisää muilta sanomista. Olin hyvä musiikissa mutta musiikin tunnit menivät yleensä muilta riehuessa ja meillä vaihtui jopa 3 kertaa lukuvuoden aikana musiikin ope kun nämä eivät jaksaneet opettaa enään kyseisessä koulussa.Seiskalle mentäessä odotin ihan innolla sitä mitä siellä voisi olla ja että olisko nyt sit aika muidenkin kypsyä..EI.Eka vuos alkoi menemään päin helvettiä kun koulussa arvosanat oli mitä sattuu ja oppimisvaikeudet vain paheni..luokassani oli uusia oppilaita jälleen ja luokka henki oli ihan paska.Koulussamme oli Esy luokka jossa oli oppilaita joidenka oli vaikea sopeutua normaali luokkiin ja nämä näkyivät ja kuuluivat kyllä joka puolella..he olivat häirikköjä.. sai useasti pelätä kun nämä kävelivät vastaan käytävällä että mitä seuraavaksi?
Koulun käytävillä oli paljon pieniä vessoja johon he juosten ensin vauhtia ottaessaan minutkin useasti tuuppasivat joskus jopa 2 oppilasta kerrallaan ja saattoivat tulla vielä kengät jalassa hyppimään päälle nämä myös useasti huusivat lehmää ja kamppasivat mitä missäkin.En uskaltanut välillä käydä koulun ruokalassa vaikka siellä hyvää ruokaakin oli kun kyseiset oppilaat istuivat ruokalaan menevällä käytävällä syömässä omassa nurkkauksessa..he heittelivät ruokaa päälle ja räkivät.Välkät olivat kauheita monelle..piti miettiä mitä kautta lähtee pihalle..talvella useasti moneen luokkaan lampsi märkiä oppilaita kuka mihinkin luokkaan.. kaikki tuo kiusaaminen ja tuli myös monien vapaa ajan viettoihin kun pienet olivat piirit.Rinnakkais luokallani oli aspergeri oppilas joka oli kaikille kummajainen ja häntä nälvittiin todella paljon mutta voinpa sanoa että hienosti veti koulun parhaimmat arvosanat lukuvuoden päätyttyä.
Luonteeltani olen hyvin sosiaalinen ja sopeutuvainen ja vielä tänäkin päivänä todella iloinen ja elämänmyönteinen.Minä ojennan auttavan käden sitä tarvitsevalle ja istun alas kuuntelemaan ja enkä missään nimessä unohda mitä me olemme näille lapsille tässä maailmassa.Me aikuiset olemme tuki ja turva lapsiemme silmissä joten pidetään tästä kiinni.

Miten kiusatun tulee toimia? hmmm vaikea asia vieläkin koska useat kiusatut vetäytyvät syrjään tai myöhemmin voivat alkaa jopa itse kiusaamaan..kiusaamisen muotoja on moneksi.
Kiusatulle vinkkinä että koulussa on PAKKO olla edes se yksi ihminen joka puuttuu vakavaankin ja pitkä aikaiseen kiusaamiseen joten lähesty itse näitä aikuisia äläkkä odota että sinut viskataan sinne kuraattorille jos ja kun alkaa olemaan jo myöhäistä eikä kiusaamista enään osata ratkoa jos se alkaa muuttamaan muotoaan (ylemmillä luokilla).
Itse aikuisena uskallan jopa lähestyä lasta ottaen hänet ihan omana itsenään ja olemalla aito oma itseni ja täten voin sanoa että en ole yllättynyt kun nämä lapset joilla on suuria murheita kuin tunnemaailmassaan tai muussa niin tulevat joskus jopa halaamaan harjoittelu päivän jälkeen vapaa aijallani ja ei ole väärin silläkään tavalla antaa halausta heille takaisin koska sitä me jokainen joskus tarvitsemme ja ehkä se on se keino myös antaa heidänkin ymmärtää että on myös meitä hyviä ihmisiä elämässä jotka oikeasti välitämme kokonaisuudesta.Unohdetaan se suomalainen suppeus ja aletaan välittämään kaikista kaikille sopivalla tavalla.

Mun kiusaaminen alko 3 luokalla ja mun onneks melkeen heti me muutettiin pois joten pääsin uuteen kouluun ja kiusaaminen loppuis. Mua on kiusattu henkisesti ja fyysisesti ja ku olin menossa yläasteelle se loppu. Mut siis ku menin uuteen kouluun mun piti tietty sopeutuu ja saada kamuja. Mut sain vaan siellä yhen Kamun ja se mun kamu oli kans kiusattu ja sitä kiusattiin. Ihan ekaks mulla meni hyvin mut sit mun Kamun kiusaajat huomas mut mun kaverin seurassa ja ne rupes kiusaamaan myös mua. Ekan vuoden se kiusaaminen oli vaan henkistä mut ku alotin nelosluokan nii ne alko kiusaa mua fyysisesti. Mun ope oli niitten kiusaajien puolella ku sillä opella oli aina suosikki oppilaat joten se ei välittäny vaikka mua kiusattiin. No ekaa kertaa ku ne kiusas mua fyysisesti ne löi mun pään ikkunalautaan. Ku kerroin mun vanhemmille ne ei uskonu mua ennen ku ne kiusaajat "kaappas" mut. Ja ku ne oli kaapannu mut ne vei mut niitten kotiin. En viittii sanoo mitä ne sit teki mut jos voitte auttaa paremmin jos kerron nii sano vaa. Ne teki mulle kauheuksii 6 luokalle asti ja joka päivä ne oli vaan pahempii. Sit 5 luokalla ne lopetti mun Kamun kiusaamisen mut mun kamu rupes kiusaa mua (kamu oli mun kaa samalla luokalla ja ne muut kiusaajat on mua kolme vuotta vanhempii) meijän koulussa oli ylä-aste lukio ja ala-aste niinku yhdessä joten ne pysty kiusaa mua vaikka mä olin kutosella ja ne ysiluokalla. Jos haluut niin voin kertoo kaiken miten ne on kiusannu mua. En jaksa kirjottaa jotain stoorii joten lopetan nyt. Oon nyt siis lukion ekalla luokalla.

Mua ei oo sillee ihan kunnolla kiusattu vaan vähän semmosta pientä koulun koviksis pojista ne sano mulle, hei kuule tiiäthän sitten että ton kaa ei vittuilla mua pelotti se poika ala-asteella se sanoin voi vittu mä väännän niskan tolta pojalta se sanoi opelle minusta. Ammatti koulussa se ei enää kiusanu.

Mua pelotti aina Torstai päivät yläasteella kun oli koti taloustunti jota olin valinnut lisä aineeksi siinä mun ryhmässä oli 3 ja mä eli 4 2 niistä oli kaksosia ne näytti täysin samanlaiselta ja sit semmonen tosi "seksikäs" tyttö. Tyttö valitti kaikesta semmonen vittumainen tyttö tyypillinen semmonen tosi seksikäs tyttö tiukka peppu tiukat mustat nahka housut isot rinnat blondi ponytail ja ne kaksoset ei ollu mukavia nekään se tyttö sanoi hyi tuolla haisee pissa ja ne kaķsoset nauroi yrittivät peittä nauruaan olin kai liian kauan pitänyt samoja boksereita no nyt vaihan joka päivä että tuo ei toistu IKINÄ

Jos olet kerran kiusattu, saatat ottaa vastaa kiusatun roolin josta on vaikeata päästä eroon. Muista että valtaosa ihmisistä on alkukantaisia moukkia, joiden edessä ei kannata nöyristellä tai anoa hyväksymistä. Miksiköhän eläimistä on niin helppo pitää? Siksi että ne ovat niin viisaita ja oikeudenmukaisia. Luonto yleensäkin on hyvä vaihtoehto ystäväksi. Tsemppiä kaikille tönityille.

Osa medioista tukee kiusaamista!
Otavamedia kannattaa asioista päättävien tahojen osalta heidän nettialustallaan tapahtuvaa nettikiusaamista. Sivuston jäsenenä olevat nettitrollit saavat tuoda ikäviin viestiketjuihin yksityisten henkilöiden nimiä anonyymien nimimerkkien turvin. Anonyymeillä nimimerkeillä on oikeus tulla unohdetuksi palstalla ja nimimerkki voidaan vaihtaa toiseksi. Nettitrollien julki tuomilla yksityishenkilöillä sen sijaan ei ole oikeutta poistattaa omaa nimeään. Mielestäni se on suoraa nettikiusaamista, koska heidän omat sääntönsä jo sanovat ettei anonyymien nimimerkkien takana olevia oikeita henkilöitä ja heidän nimiään saa missään nimessä paljastaa. Miten nettitrolleilla voi olla enemmän oikeuksia kuin yksityisellä henkilöllä, joka ei ole osallistunut keskusteluun, eikä halua olla osa keskustelua, mutta on pakotettu siihen, koska joku on hänen nimensä julkaissut kyseisessä viestiketjussa ja Otavamedian johto eikä vastaava päätoimittaja nimeä suostu lukuisista pyynnöistä huolimatta poistamaan.
Edellä mainitut ovat kiusaajia. Muusta siinä ei ole kyse.

Kerran menin tanssimaan lavalle ja nainen tuli hakemaan minua ja innostuin.Jatkot vanhemmilla ja sitten peti puuhiin mutta ei onnistunut kun nakki ei tullut ulos ja nainen lähti heti kotiin.Nyt ole pian 50v aikapoika.

Kiusaaminen on ollut jatkuvaa homottelua. Myös tytöt ovat homotelleet. Sisälläni on huutoitkua ja kyyneleitä johtuen kiusaamisesta. Kysyn päivittäin miksi niin piti tapahtua minulle.

Vauva keskustelupalstalla joku sanoi mulle tänään että "Ota sinä itsellesi se viimeinen piikki ja maailma pelastuu". En ole ottanut piikkejä, ja mitään lopetuspiikkejä ole saatavilla. Kaksi oli ylänuolittanut sitä kommenttia. Myös sairasta työttömien kommentointia on sillä palstalla, tänäänkin. Moni ihminen vuosia kokenut pahuutta itseään kohtaan internetin kautta, jo nuoresta lähtien ja live-elämässä virkailijoiden taholta vainoamista. Suomi on kiusaajien maa. Kommentit ja nimittely vain poistetaan, sama jatkuu. Ihmiset (miehet vai naiset?) eivät mieti mitä toiselle sanovat ja kenelle se viesti menee, se menee herkille naisillekin. Ehkä kiusaajien omassa energiakentässä nämä energiat pyörivät, joita kehittävät muita vastaan turhan vuoksi. Musta magia palaa lähettäjälleen.

Välinpitämättömyydellä ei vaihdu kasvot.
Potoks

Olin Lintuvaaran koulussa Espoossa. Siellä törmäsin ekaan narsistiin (yhteensä olen törmännyt kuuteen narsistiin!). Hän kiusasi melkein joka päivä. Muutama muukin oli, joka taas kiusasi väkivaltaisesti - vähän väliä pahoinpitelyä.

Mikä minä olin suhteessa heihin? He ikäänkuin tiesivät minun olevan jotain erikoista. Myöhemmät tutkimukseni luonteestani kertoivat, että minusta tulee jotain hyvin erikoista, mm. profeetta tai viisas. Minulla on kykyjä, mutta sopivaa työtä en ole löytänyt vielä, koska kukaan ei ole ymmärtänyt teettää papereita luonteestani.

Nyt on valtakunnan virallisen koneiston vuoro, ja on ollut jo jonkin aikaa mm. lapseni syntymästä lähtien. Nyt on menossa TE-toimisto... Olen puu kissa. Vastassani on TIIKERI ja METALLI ROTTA.

Pitäkää peukkuja, että luonneidentiteettini käyttöjärjestelmäsarja tunnustetaan jonain päivänä, kuten myös teidän omanne!

Minua on nimitelty ja joskus jopa vainottu. Sitä jatkui läpi peruskoulun. Nyt olen heikolla itsetunnolla varustettu luuseri jota vituttaa aivan kaikki. Tappaisin kaikki kusipäät jollei siitä saisi samaa tuomiota kuin ihmisen taposta.

Minua kiusattiin koko yläaste ja ammattikoulun ajan, nimittelyä, tönimistä, haukkumista jne.
Tämän takia koulumenestykseni oli todella huono ja en halunnut lopuksi edes mennä kouluun.
Ihmisenä kiusaaminen vaikuttaa minuun edelleen, olen nykyään 36-vuotias.
Treenasin itsestäni 140kiloisen voimanostajan, jotta kukaan ei ikinä enää pysty tekemään minulle pahaa, itsetuntoni kärsi kiusaamisesta niin paljon, että kompensoin sitä treenaamalla aivan hirveästi. Tosin tuntuu myös todella hyvältä tietää, että pystyn nostamaan aikuisen miehen yhdellä kädellä mikäli tulisi tilanne vastaan. Tosin fyysinen koko on tehnyt myös sen, etten ikinä ole joutunut mihinkään konfliktiin.
Mutta edelleen minulla on hirveä tarve näyttää, että menestyn , sekä olen myös melko impulsiivinen ja hyökkään heti vastaan mikäli joku ärsyttää minua, mikä on aivan vastakohta sille ylikiltille ihmiselle mikä olin ennen kiusaamista. Kiusaaminen muutti siis minua ihmisenä aivan valtavasti, mutta toisaalta olen hyvin tyytyväinen koska nykyään ihmiset kunnioittavat minua ja olen myös pystynyt asioihin jotka olisivat jääneet ennen tekemättä, enää en pelkää ja huomaan että saan miltei aina tahtoni läpi, koska en suostu alistumaan kenellekään ihmiselle tässä maailmassa.