Miksei maailma hymyile. Minusta maailmassa ihmisten pitäisi hymyillä enempi. Tiedän monia joilla on asiat helvetin hyvin. Kadehdin monien onnea. Tiedän että onneni on kiinni omista teostani. Silti en ole kykenevä mitenkään parantamaan omia asioitani. Kello on jo paljon, pitäisi kai mennä nukkumaan. Huomenna olisi taas tärkeä työpäivä. Pidän työstäni, se ei ole sosiaalisesti vaativaa ja se on palkitsevaa. Oikeastaan en paljon muuta maailmassa enään näe kuin työni. Aika erikoista että työelämäni tuntuu sujuvan sitä paremmin mitä huonommin voin. Onko tässä jokin yhtälö? Tietenkin enemmän kuin koskaan olen tuntenut itseni uupuneeksi työssä. Se yleensä menee ohi heti kun kokee onnistumisen iloa. Tuntuu vaan että suuri osa onnistumisista työssäni tulee ikään kuin vahingossa. Usein päämääräni on kauempana kuin onnistumiseen vaadittava.
En juurikaan luota itseeni kenenkään läsnä ollessa. Tuntuu että kaikki mitä sanon tai teen on vastoin yleistä hyväksyntää. Mistä kaikki alkoi? Olen ollut masentunut ennenkin. Nuorempana n.15-16 vuotiaana olin todella liemessä. Jotenkin pääsin sen yli kun menin ammattikouluun ja sain varmaan ensimmäisen ystäväni. Meillä oli luokassa hyvä yhteishenki ja autoimme toisiamme. Se oli elämäni onnellisinta aikaa. Ammattikoulun viimeisenä vuotena tapasin erään tytön, elämäni muuttui silmänräpäyksessä. Olin syvästi ihastunut. Luulin pitkään ettei paremmin voisi mennä. Sain paperit koulusta ja pääsin suoraan vakituiseen työhön. Työpaikkaan jossa olin ollut aikasemmin kesätöissä ja harjoittelijana. Sitten aloin tuntea tyttöystävässäni vieraantumisen merkkejä ja luulen että minua petettiin jo silloin. Kuitenkin asiat yhteisellä uskolla toisiimme mukamas selvisivät. Taas asiat sujuivat hyvin kunnes töissä joudun yhden henkilön työpariksi. Jälkeenpäin moni on minullet sanonut että olisin voinut haastaa useastakin kerrasta kyseisen henkilön oikeuteen vaaran aiheuttamisesta. Koin kiusaamista kyseisen henkilön toimesta. Työn luonne sisälsi korkealla (10-18m), ja välillä vaikeissakin olosuhteissa työskentelyä. Usein kävi että työparin ”jekun” takia meinasin pudota korkealta ja pari lievempää tapaturmaa kävikin. Esimiehiä ei kiinnostanut. Luottamus miestä ei kiinnostanut. Minulle sanottiin että se on nuoremma osa ja eikä sitä saa kyseenalaistaa. No jotenkin opin selviämään työssä hengissä ja välillä esimiehien kanssa riitelystä huolimatta sain välimatkaa työpariin etten ollut enään hänen välittömässä läheisyydessään. En olisi jaksanut sitä pelkoa mitä työssä koin ilman paria hyvää työkaveria mitkä rohkasivat ja tukivat minua. Eli kyllä melkein joka paikassa missä on pahaa on jotain hyvää.
Vuoden työssä oltuani menin armeijaan ja se oli todella mukava paikka. Meillä oli siellä hyvä porukka ja tulimme hyvin toimeen. En usko että milloinkaan tulen samanlaisia ystäviä saamaan kuin armeijassa. Joku varmaan luulee että tykkäsin olla armeijassa koska oisin päässyt kiusaamaan ja räyhäämään muille. Vaikka olinkin alikessu en ikinä edes poistuttanut ketään. Muotoakin vein vain parikertaa ja sekin omaa porukkaa. Jolloin ei myöskään tarvinnut kiljua ja päteä.
Armeijasta tulin työelämään rohkeampana ja olin päättänyt että minun ei tarvitse enään olla töissä vaarassa. En joustanut enään vaan tein työnjohdolle selväksi et mielummin lähden muualle hommiin ku mene enään tämän kiusaajan työpariksi. Puoli vuotta kaikki meni hyvin kun pääsin erään toisen työpariksi. Opin tekemään ahkerasti hommia ja yritin tosissani että saisin olla juuri siinä hommassa. Sitten kävi niin että erään armeijassa saamani koulutuksen takia jouduin osa-aikaisesti tekemään muita hommia ja lopun aikaa kaikkien paska hommia. Tein yksin töitä joita en osannut ja kun pyysin perehdytystä minulle naurettiin. Tein hommia monen kunnan alueella, ja sain sen päivän määränpään vasta aamulla samalla kun sanottiin että siellä olisi pitänyt olla jo. Tein ylimääräisiä tunteja viikossa josta minulle ei suostuttu maksamaan. Työn johtoa ei ollut. Joka paikka kunnalla oli asioissa omat käytännöt ja joka paikassa ne oli täysin erilaiset. Josta johtuen työ oli todella kiireistä ja epäsäännöllisiä. Kerran sitten työnjohdolta kysyin taas että onko ihan oikein. Sain siitä sanktiota.
Irtisanouduin lopulta. Se oli oikea ratkaisu. Olen uudessa työpaikassa menestynyt ja olemme kilpailevassa asemassa entistä työnantajaa kohtaan. He mouruavat yt-neuvottelujen ja lomautuksien kourissa. Meitä taas lama ei ole koskenut mitenkään. Paremmin siis ei työasiat voineet alkaa sujua.
Samoihin aikoihin parisuhteeni alkoi rakoilla. Olin todella stressaantunut asiasta. Lopulta päätimme ottaa väliaikaa jota emme kauan kuitenkaan pitäneet. Tyttöystäväni oli alkanut saada hommia hänen kauniin ulkonäön takia ja siihen liittyen. Nopeasti hän alkoi muuttua minua kohden kylmemmäksi ja etäisemmäksi. Ja lopulta en enään saanut häneen yhteyttä. Kun lopulta yhteyden sain hän sanoi vain haluavansa hetken rauhaa. Seuraavana päivänä näin hänet toisen kanssa ja kun asiasta kysyin hän oli raskaana jo ollut hetken aikaa juuri tälle toiselle.
No eihän siihen voinut sitten mitään. En enään kuullut hänestä juurikaan. Mutta hän alkoi levittää minusta todella pahoja juttuja. Sain uhkauskirjeitä ja soittoja. Ilmeisesti hän halusi jotain omatunnon tuskilleen. Hän oli kertonut erittäin henkilökohtaisia tietoja minusta ihmisille joille viimeisenä olisin halunnut niitä paljastaa, ja hän tiesi sen.
Sitten minulla todettiin syöpä. Alkuvaiheessa vielä. Olin leikkauksessa joka onnistui hyvin ja selvisin suhteellisen pienellä sairaslomalla. En kertonut sairauksesta vanhemmilleni. En sisaruksilleni. En kenellekkään. Kukaan ei olisi uskonut.
Ajattelen alitajuisesti kuolemaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tuntuu että luotan itseeni vain enään asiassa mikä liittyy omatoimiseen elämän lopettamiseen. Koen sen hetken varmaksi kun olen kaiteella lähtemässä pois täältä tai aseen piippu suussani. Tunnen hallitsevani sen hetken, paikan ja itseni.
En tiedä miten tässä käy. Jos joku luki tämän, mitä epäilen, olisi kiva kuulla mitä ajatuksia nämä minun ajatukset mahdollisesti herättivät.
En juurikaan luota itseeni kenenkään läsnä ollessa. Tuntuu että kaikki mitä sanon tai teen on vastoin yleistä hyväksyntää. Mistä kaikki alkoi? Olen ollut masentunut ennenkin. Nuorempana n.15-16 vuotiaana olin todella liemessä. Jotenkin pääsin sen yli kun menin ammattikouluun ja sain varmaan ensimmäisen ystäväni. Meillä oli luokassa hyvä yhteishenki ja autoimme toisiamme. Se oli elämäni onnellisinta aikaa. Ammattikoulun viimeisenä vuotena tapasin erään tytön, elämäni muuttui silmänräpäyksessä. Olin syvästi ihastunut. Luulin pitkään ettei paremmin voisi mennä. Sain paperit koulusta ja pääsin suoraan vakituiseen työhön. Työpaikkaan jossa olin ollut aikasemmin kesätöissä ja harjoittelijana. Sitten aloin tuntea tyttöystävässäni vieraantumisen merkkejä ja luulen että minua petettiin jo silloin. Kuitenkin asiat yhteisellä uskolla toisiimme mukamas selvisivät. Taas asiat sujuivat hyvin kunnes töissä joudun yhden henkilön työpariksi. Jälkeenpäin moni on minullet sanonut että olisin voinut haastaa useastakin kerrasta kyseisen henkilön oikeuteen vaaran aiheuttamisesta. Koin kiusaamista kyseisen henkilön toimesta. Työn luonne sisälsi korkealla (10-18m), ja välillä vaikeissakin olosuhteissa työskentelyä. Usein kävi että työparin ”jekun” takia meinasin pudota korkealta ja pari lievempää tapaturmaa kävikin. Esimiehiä ei kiinnostanut. Luottamus miestä ei kiinnostanut. Minulle sanottiin että se on nuoremma osa ja eikä sitä saa kyseenalaistaa. No jotenkin opin selviämään työssä hengissä ja välillä esimiehien kanssa riitelystä huolimatta sain välimatkaa työpariin etten ollut enään hänen välittömässä läheisyydessään. En olisi jaksanut sitä pelkoa mitä työssä koin ilman paria hyvää työkaveria mitkä rohkasivat ja tukivat minua. Eli kyllä melkein joka paikassa missä on pahaa on jotain hyvää.
Vuoden työssä oltuani menin armeijaan ja se oli todella mukava paikka. Meillä oli siellä hyvä porukka ja tulimme hyvin toimeen. En usko että milloinkaan tulen samanlaisia ystäviä saamaan kuin armeijassa. Joku varmaan luulee että tykkäsin olla armeijassa koska oisin päässyt kiusaamaan ja räyhäämään muille. Vaikka olinkin alikessu en ikinä edes poistuttanut ketään. Muotoakin vein vain parikertaa ja sekin omaa porukkaa. Jolloin ei myöskään tarvinnut kiljua ja päteä.
Armeijasta tulin työelämään rohkeampana ja olin päättänyt että minun ei tarvitse enään olla töissä vaarassa. En joustanut enään vaan tein työnjohdolle selväksi et mielummin lähden muualle hommiin ku mene enään tämän kiusaajan työpariksi. Puoli vuotta kaikki meni hyvin kun pääsin erään toisen työpariksi. Opin tekemään ahkerasti hommia ja yritin tosissani että saisin olla juuri siinä hommassa. Sitten kävi niin että erään armeijassa saamani koulutuksen takia jouduin osa-aikaisesti tekemään muita hommia ja lopun aikaa kaikkien paska hommia. Tein yksin töitä joita en osannut ja kun pyysin perehdytystä minulle naurettiin. Tein hommia monen kunnan alueella, ja sain sen päivän määränpään vasta aamulla samalla kun sanottiin että siellä olisi pitänyt olla jo. Tein ylimääräisiä tunteja viikossa josta minulle ei suostuttu maksamaan. Työn johtoa ei ollut. Joka paikka kunnalla oli asioissa omat käytännöt ja joka paikassa ne oli täysin erilaiset. Josta johtuen työ oli todella kiireistä ja epäsäännöllisiä. Kerran sitten työnjohdolta kysyin taas että onko ihan oikein. Sain siitä sanktiota.
Irtisanouduin lopulta. Se oli oikea ratkaisu. Olen uudessa työpaikassa menestynyt ja olemme kilpailevassa asemassa entistä työnantajaa kohtaan. He mouruavat yt-neuvottelujen ja lomautuksien kourissa. Meitä taas lama ei ole koskenut mitenkään. Paremmin siis ei työasiat voineet alkaa sujua.
Samoihin aikoihin parisuhteeni alkoi rakoilla. Olin todella stressaantunut asiasta. Lopulta päätimme ottaa väliaikaa jota emme kauan kuitenkaan pitäneet. Tyttöystäväni oli alkanut saada hommia hänen kauniin ulkonäön takia ja siihen liittyen. Nopeasti hän alkoi muuttua minua kohden kylmemmäksi ja etäisemmäksi. Ja lopulta en enään saanut häneen yhteyttä. Kun lopulta yhteyden sain hän sanoi vain haluavansa hetken rauhaa. Seuraavana päivänä näin hänet toisen kanssa ja kun asiasta kysyin hän oli raskaana jo ollut hetken aikaa juuri tälle toiselle.
No eihän siihen voinut sitten mitään. En enään kuullut hänestä juurikaan. Mutta hän alkoi levittää minusta todella pahoja juttuja. Sain uhkauskirjeitä ja soittoja. Ilmeisesti hän halusi jotain omatunnon tuskilleen. Hän oli kertonut erittäin henkilökohtaisia tietoja minusta ihmisille joille viimeisenä olisin halunnut niitä paljastaa, ja hän tiesi sen.
Sitten minulla todettiin syöpä. Alkuvaiheessa vielä. Olin leikkauksessa joka onnistui hyvin ja selvisin suhteellisen pienellä sairaslomalla. En kertonut sairauksesta vanhemmilleni. En sisaruksilleni. En kenellekkään. Kukaan ei olisi uskonut.
Ajattelen alitajuisesti kuolemaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tuntuu että luotan itseeni vain enään asiassa mikä liittyy omatoimiseen elämän lopettamiseen. Koen sen hetken varmaksi kun olen kaiteella lähtemässä pois täältä tai aseen piippu suussani. Tunnen hallitsevani sen hetken, paikan ja itseni.
En tiedä miten tässä käy. Jos joku luki tämän, mitä epäilen, olisi kiva kuulla mitä ajatuksia nämä minun ajatukset mahdollisesti herättivät.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ensimmäisenä tuli mieleen että miksi epäilet, että kukaan ei lukisi viestiäsi, ja miksi epäilet, että vanhempasi ja sisaruksesi eivät olisi uskoneet sinun sairastuneen syöpään? Epäilemättähän moni täällä lukee kirjoituksesi ja luonnollisesti saat varautua myös hyvin kirjavaan kommentointiin, onhan tämä ns. suoli24, täältä voi tulla ihan mitä vaan. Eli jos joku kommentoi negatiivisesti, niin se ei sitten ole sinun syysi, muistahan se :)
Mitä tulee siihen että olet ajatellut kuolemaa enemmän kuin ennen, niin en pitäisi sitä minään ihmeenä kun ottaa huomioon minkälaisia asioita olet joutunut viime vuosina kokemaan. Nuorena ihmiset ajattelee kuolemaa noin yleisesti ottaen melko vähän kokemukseni mukaan. Moni ei ole vielä nuorena joutunut kokemaan kuoleman läsnäoloa elämässään ja ihmiselle on luontaista torjua ajatus kuolemasta. Sinä sitä vastoin olet joutunut luopumisen ja hallitsemattomuuden ja yksinäisyyden kanssa kipeästi tekemisiin joten on luonnollista, että olet joutunut hyväksymään myös Kuoleman pelikentällesi niin sanotusti. Sitä asiaa joutuu käsittelemään jokainen jossain vaiheessa elämäänsä. Ehkä sinä peilaat elämääsi kuolemaa vasten nyt nuorena, ehkä et sitten vanhana sitä enää pelkää, ehkä se ei sitten sinulle ole enää niin tuntematon että sitä tarvitsisi pelätä, ehkä se näyttäytyy joskus uudessa valossa.
Olen kuitenkin kirjoituksesi pohjalta melko varma, että vielä ei ole sinun aikasi mennä. Elämä on kolhaissut pahasti ja olet aika pahasti yksinäisen kuuloinen. Jos nyt tuntuu, että olet pohjalla, niin anna tuntua, koska kuitenkin vaikuttaa, että pystyt tuon tunteen kanssa elämään ja toimimaan suht järkevästi, vaikka vaikutatkin masentuneelta - mikä ei ole mikään ihme, vaan ennemminkin odotuksenmukaista. Kyllä jokainen olisi siipi maassa noiden kokemusten jälkeen. Ja nyt kun olet siipi maassa, niin älä turhaan pyristele, lennä matalalentoa nyt jonkin aikaa ja anna surun ja masentuneisuuden sumun haihtua omia aikojaan pikkuhiljaa, älä yritä pakosti rimpuilla pois tilanteesta. Sitä huomaa kuitenkin kummasti kestävänsä ikävien tunteiden kanssa elämistäkin ja sitten joku päivä vaan havahtuu siihen, että itse asiassa tässähän on jo helpompi olla kuin aiemmin. Huomaa myös että on oppinut sietämään ikäviä tunteita eikä pelkää niitä samalla tavalla kuin ennen. Eli ole reilusti siipi maassa, joku päivä huomaat että kyllä sieltä jokin nostava ilmavirtakin tulee siipien alle.
On tietysti epäreilua sanoa, että sä olet vielä nuori, mutta voin sanoa, koska en ole itsekään kuin alle kolmekymppinen ja olen kokenut eron pitkäaikaisesta parisuhteesta - ja löytänyt taas niin sanotusti kuivalle maalle takaisin. Kyllä siinä se on, kun on vielä nuori, että harvemmin tulee itsestään alistuttua olosuhteisiinsa (kuin taas tekevät monet keski-iän ylittäneet), vaan siinä vaan tahtoo käydä niin, että sitten tuleekin vastaan joku hemaiseva leidi ja sen kanssa vaan alkaakin sujumaan kuin itsestään ja kohta sitä taas vaan mennään eikä kohta enää muistakaan niitä entisiä vastoinkäymisiä. Eli kun on nuori, luonto tahtoo hoitaa näitä asioita luonnostaan. Toki on silti niinkin, että asioille pitää antaa mahdollisuus tapahtua, eli ei saa itse aidata itseään piiloon elämältä, jos on pettymys päässyt kolhaisemaan.
Kirjoituksestasi kuultaa vähän se, että haluaisit varmuutta asioihin ja elämääsi, ja haikailet sen kuolemankin perään lähinnä siksi, että se toisi helpotusta ja nimenomaan siksi, että se olisi varmaa ja sinun itsesi kontrolloitavissa. Hyväksy se, että elämä ei koskaan ole kenenkään meidän kontrolloitavissa. Pelottavaahan periaatteessa on elämässä juuri arvaamattomuus: kukaan ei voi koskaan tietää, mitä tulee käymään. Silmänräpäyksessä koko homma voi olla ohi, silmänräpäyksessä jonkun elämä voi muuttua aivan täysin. Se on pakko hyväksyä jos meinaa jatkaa elämää. Ja toisaalta, kun ei sille mitään voi, niin miksi sitä sitten jäisi pelkäämään, kun ei siitä pelosta ole mitään hyötyä, vaan pelkästään haittaa, sillä se nyt ainakin estää elämästä. Eli älä etsi kuolemaa siksi, että se on varma ja kontrolloitavissa oleva ratkaisu. Elämää et pysty kontrolloimaan, mutta eläminen on siitä huolimatta mahdollista, ja myös elämästä nauttiminen.
Oma valintasi on myös se, jäätkö yksin asioidesi kanssa. Teit hyvin kun kirjoitit tänne. Totta kai minä vastasin sinulle, se on jo velvollisuus lähimmäisenä, ja tietenkin tuollainen yksinäisyys ja vastoinkäymiset koskettavat. Mutta netissä kasvottomana kirjoittaminen ei riitä yleensä, sen sijaan sinulla on lähimmäisiä ja heidän velvollisuus kanssaihmisinäsi on kuunnella ja olla tukena. He eivät kyllä voi tukeaan antaa, jos et kerro kenellekään. Tietysti on vaikea sanoa, mitä vastaanotto tulee olemaan, mutta kehottaisin silti, että kerro jollekin sisaruksistasi, mikä tilanteesi on. Edelleen mietin, mistä johtuu, että et näe itseäsi niin arvokkaana, että kertoisit huoliasi perheellesi.
Mitäs jos kertoisit jollekin - ja kertoisit sitten meille täällä, miten asiassa kävi ja miten elämäsi etenee? Minä lupaan olla kuulolla.
Ja tulee mieleen se Maija Vilkkumaan laulu, jossa se Kaisaniemen puisto houkuttelee sitä kovia kokenutta ihmistä, että "nouse ja paa huuliisi punaa, nyt vähän näyttää siltä, et maailma ei loppunutkaan, vielä sun pää on surusta raskas, mut se sellaiseksi ei jää". Ei se jää, usko pois.