Lähdin jenkkeihin lastenhoitajaksi/aupairiksi, perheeseen, jossa oli kolme lasta. Kun työpaikasta kerrottiin, oli minun puhe lähinnä kuljettaa lapsia kouluun, kotiin ja harrastuksiin ja tehdä heille illalla ruoka. Minulla olisi oma huone, oma kylpyhuone ja käytössäni sekä perheen auto, että vapaa-aikaa. Hei vain tarvitsivat jonkun, joka auttaisi lähinnä kyydityksissä ja puhuisi lapsille suomea. Perheen toinen vanhempi kun oli suomalainen.
Käytännössä päiväni alkoi klo 7 aamulla, jolloin laiton lapsille aamupalan, pakkasin lounaat ja huolehdin heidät kouluun. Itse en saanut syödä aamupalaa lasten kanssa vaan se oli syötävä ennen kello seitsemää. Kun tulin takaisin viemästä lapsia kouluun, perheen äiti vahtasi ovella sekuntikellon kanssa, kysellen missä minulla meni niin kauan. Ruuhka ei ollut kunnollinen selitys.
Sen jälkeen alkoi siivous: pesin 2-3 koneellista perheen pyykkiä, otin edelliset kuivumasta ja laitoin uusia kuivumaan - ja silitin kaikki nämä, perheen isän alushousuista lähtien. Sitten järjestelin kodin. Siivosin keittiön koko perheen aamupaloista, täytin ja tyhjensin tiskikonetta, järjestelin lasten lelut ja aikuisten jälkeensä jättämät tavarat paikoilleen (myös perheen vanhempien pöydille jättämät maitopurkit yms.). Tarvittaessa vaihdoin lakanoita ja pesin talon likaisia nurkkia, niitä joita talossa käyvä siivooja ei halunnut siivota. Jynssäsin päivän kuumimpaan aikaan hikisiä, pölyisiä parvekkeita ja ulkorappusia, joita heidän suuressa talossaan oli useita. Kiitoksen sanaa en kuullut.
Kun siivousurakka oli ohi, koitti päiväni lepotauko: ruhtinaalliset kaksi tuntia. Tuona aikana söin lounaan, kävin läheisessä kahvilassa kahvilla ja mietin, että jaksan kyllä. Jaksan sillä voimalla, että saan olla täällä, uudessa maassa.
Taon jälkeen paluu arkeen: lapset koulusta, kyyditystä harrastuksiin tai kavereille, haku sieltä ja heidän kanssaan peuhaamista. Iltaruoan laitto (sain itsekin syödä mukana) ja sen jälkeen lasten kanssa olemista, iltapesua ja nukuttamista. Päiväni päättyi kun lapset olivat nukkumassa, yleensä n. klo 21.30.
Nämä 14-tuntiset päivät olivat uuvuttavia, varskinkin koska sain kuulla koko päivän pienta nalkutusta siitä, mitä minun olisi jo pitänyt ehtiä tehdä, ja arvostelua siitä, miten minä asiat tein. Viikonloppuisin, jotka minulla olivat vapaat, pakenin muualle. Iltaisin itkin itseni uneen - väsymyksestä, avuttomuudesta ja yksinäisyydestä. Kuka olin? Oliko tämä oikein? Mitä voin tehdä?
Käytännössä päiväni alkoi klo 7 aamulla, jolloin laiton lapsille aamupalan, pakkasin lounaat ja huolehdin heidät kouluun. Itse en saanut syödä aamupalaa lasten kanssa vaan se oli syötävä ennen kello seitsemää. Kun tulin takaisin viemästä lapsia kouluun, perheen äiti vahtasi ovella sekuntikellon kanssa, kysellen missä minulla meni niin kauan. Ruuhka ei ollut kunnollinen selitys.
Sen jälkeen alkoi siivous: pesin 2-3 koneellista perheen pyykkiä, otin edelliset kuivumasta ja laitoin uusia kuivumaan - ja silitin kaikki nämä, perheen isän alushousuista lähtien. Sitten järjestelin kodin. Siivosin keittiön koko perheen aamupaloista, täytin ja tyhjensin tiskikonetta, järjestelin lasten lelut ja aikuisten jälkeensä jättämät tavarat paikoilleen (myös perheen vanhempien pöydille jättämät maitopurkit yms.). Tarvittaessa vaihdoin lakanoita ja pesin talon likaisia nurkkia, niitä joita talossa käyvä siivooja ei halunnut siivota. Jynssäsin päivän kuumimpaan aikaan hikisiä, pölyisiä parvekkeita ja ulkorappusia, joita heidän suuressa talossaan oli useita. Kiitoksen sanaa en kuullut.
Kun siivousurakka oli ohi, koitti päiväni lepotauko: ruhtinaalliset kaksi tuntia. Tuona aikana söin lounaan, kävin läheisessä kahvilassa kahvilla ja mietin, että jaksan kyllä. Jaksan sillä voimalla, että saan olla täällä, uudessa maassa.
Taon jälkeen paluu arkeen: lapset koulusta, kyyditystä harrastuksiin tai kavereille, haku sieltä ja heidän kanssaan peuhaamista. Iltaruoan laitto (sain itsekin syödä mukana) ja sen jälkeen lasten kanssa olemista, iltapesua ja nukuttamista. Päiväni päättyi kun lapset olivat nukkumassa, yleensä n. klo 21.30.
Nämä 14-tuntiset päivät olivat uuvuttavia, varskinkin koska sain kuulla koko päivän pienta nalkutusta siitä, mitä minun olisi jo pitänyt ehtiä tehdä, ja arvostelua siitä, miten minä asiat tein. Viikonloppuisin, jotka minulla olivat vapaat, pakenin muualle. Iltaisin itkin itseni uneen - väsymyksestä, avuttomuudesta ja yksinäisyydestä. Kuka olin? Oliko tämä oikein? Mitä voin tehdä?
Vastaukset 31
Vanhimmat
Mulle kavi aikanaan jokseenkin samalla tavalla. Ikavaa ja niin ikavaa... Tuntui, etta rahat menivat hukkaan jne...
Olitko jarjeston kautta liikkeella? jos olit, kirjoita /soita heille ja kerro tuo kaikki! Pyyda heitla selitysta asialle ja sano, etta haluat korvauksen. Tallainen ei vastaa minkaan jarjeston saantoja eika kansainvalisia au pairien saantoja.
Valitettavasti voin kertoa, etta samoin on kaynyt monelle muullekin. Se ei valttamatta sinua lohduta, mutta tama sama kierre jatkuu, jos ei naista asioista puhuta aaneen. Voimia!
Tosi kurja homma tuollainen...
Nyt haluankin sitten heittää kysymyksen. Missä kulkee se raja jossa on hyvä olla???
Olen itse hoitanut maahani muutaman aur-pairin ja olen joutunut todella pettymään heidän olemistaan.
Hei eivät ole joutuneet raatamaan niin kuin sinä päinvastoin.Mieleeni on tullu onko heillä liikaa vapaa-aikaa.
Kotia ei tarvinnut siivota, ei tehdä ruokaa, ei pyykätä olla vaan lasten kanssa ulkona sisällä.
Perheen kanssa ateriat, jotka perheen äiti tai isä valmisti, aamupala aina valmiina odottamassa, hyvä palkka, oma huone ja WC.
Perhe todella mukava ja auttavainen
Tytöille oli kuulema liikaa töitä (36 viikkotuntia ylimääräisestä maksettiin)??????
Siis missä on liian vähän ja liian paljon raja???
Olin aupairina järjestön, EF:n, kautta. Järjestö hoiti asiansa ennen matkalle lähtöä kamalan vaikeasti (mm. hukkasivat lähettämiäni papereita, joita jouduin toimittamaan uudelleen) ja lopulta hukkasivat lentolippunikin, jotka saapuivat kotiini kun olin ollut reissussa jo 2 päivää. Jouduin lunastamaan uudet 60 euroa maksavat lentoliput lentokentältä. Tämän kulun järjestö sentään maksoi. Minähän maksoin järjestölle kaikesta useita satoja euroja...
Järjestön edustaja oli sovitusti vastassa New Yorkin kentällä, jonne aupair-porukkamme laskeutui paikallista aikaa klo 12 päivällä. USA:n aupair-vuoteen kuuluu 4 päivän orientaatio"leiri" NY:ssä, jonne lentokentältä menimme. Leiri oli organisoitu parikymppisten tyttöjen ohjauksella ja ensimmäisen kerran saimme syötävää tuona iltana klo 21.30 - pienen vaivaisen pizzapalan. Kaikki olivat nälissään ja väsyneitä pitkän matkan jäljiltä, mutta nukkumaan he eivät meitä kuitenkaan aikaisemmin päästäneet. Herätys oli seuraavina aamuina klo 6.30.
Leiri oli sinänsä kiva, koska siellä tapasi muita aupaireja ja sai paljon hyödyllistä tietoa lastenhoidosta ja kulttuurista, mutta organisointi oli vähän niin ja näin ruokailujen ja ohjelman osalta, ja esim. jatkolennot oli organisoitu niin, että mm. minä jouduin odottamaan lentoani lentokentällä 11 tuntia. Yksin.
Kysyit, mikä on se raja, jossa on hyvä olla. Varmasti sopiva työn määrä vaihtelee ihmisestä riippuen, mutta mainitsemasi 36 tuntia viikossa (n. 7-8 tuntia päivä) on kohtuullinen. Siltikään en vaatisi omalta aupairiltani (jos minulla sellainen olisi!) ainakaan yhtään enempää.
Omalle kohdalle ajateltuna ihanteellinen työaika ja -määrä olisi sellainen, että töissä oltaisiin esim. tuo 7 tuntia kerrallaan, esim. klo 8-15, ja sitten loppupäivä olisi vapaata. Käytännössä tämä ei kuitenkaan monelle isäntäperheelle käy, ja niin auparin työaika koostuu usein kahdesta pätkästä, joista toinen on aamulla, toinen illalla. Katkonainen työaika tuo mukanaan sen ongelman, että työpäivä tuntuu todella pitkältä, aivan kuin se olisi aamusta iltaan. Muutaman tunnin aikana päivällä kun ei ehdi lähteä oikein minnekään eikä siis näin ollen oikein irtautua siitä työstäkään - levätä. Illalla sama juttu. Jos työt loppuvat esim. klo 18 ja iltaruoka syödään perheen kesken klo 19, aupair on "jumissa" kotona ja edelleen viettää aikaa samojen ihmisten kanssa kuin työaikanakin.
Kuten missä tahansa työssä, työstä irtaantuminen on niin kovin tärkeää! Ja uskonkin, että tämä on yksi syy sille, miksi moni aupair tuntee, että töitä on (liian) paljon.
Lisäksi olisi hyvä, että isäntäperheet muistaisivat, että lasten kanssa leikkiminen on työtä. Se ei ole pelkkää leikkiä vaikka lasten kanssa olisi hauskaa. Itse asiassa lähes _kaikki_ aika, joka vietetään isäntäperheen kanssa, on vähän niin kuin työtä. Ei silloin voi olla 100% oma itsensä, koska on työnantajan kanssa. Toki poikkeuksiakin löytyy, mutta noin yleisesti ajatellen.
Ja Metta, ei liian vähää työmäärää olekaan. ;)
Minä olin siis aikoinani au pairina Allianssin kautta. Allianssin jakamaan materiaaliin sisältyi myös kansainväliset au pairien säännöt/suositukset, joiden mukaan viikoittainen työaika on 30 tuntia. Au pairille pitä jäädä aikaa myös kielen opiskeluun yms.
Olen samaa mieltä kuin Eveliina: käytännössä työaikaa on kaikki aika, jonka viettää "kotona", koska silloin on aina velvoitettu auttamaan muita. Minun kohdallani perhe oli kyllä toista mieltä. En päässyt koko oleskelun aikana käymään kertaakaan yksin illalla "ulkona", koska perhe ei sitä sallinut. Vapaapäivä alkoi aampupalan jälkeen ja päättyi ennen iltapalaa. Minä nukuin AINA lasten kanssa samassa huoneessa. Silti en perheen mielestä tehnyt yhtään mitään, ja selän takana muristiin, ettö pitääkö tuolle vielä palkkaakin maksaa...
Allianssista olen jälkeenpäin kuullut paljon pahaa. Itseäni harmittaa, etten silloin tehnyt heille kokemuksistani kunnon raporttia. Allianssia mainostetaan luotettavana ehkä siksi, että sen kautta liikkuu paljon au paireja. Se ei kuitenkaan takaa mitään - päin vastoin..
Kotimatkalla USA:sta kotiin, joka tuntui kestävän äärettömän kauan, mietin paljon - ja tunteella - sitä, kuinka kirjoitan järjestölle valituskirjeen ja vaadin suurin piirteen koko aupair-ohjelman lopettamista ja kiroan kaikki maailman rikkaat jenkkiperheet alimpaan helvettiin.
Niin en kuitenkaan tehnyt, sillä kun pääsin kotiin, huomasin eläväni toista kulttuurishokkia kun tajusin olevani taas kotona, jossa minä sain olla minä. Tajusin olevani täydellisen rikki aupair-ajastani, olinhan vetänyt itseni aivan piippuun. Niinpä seuraavat kuukaudet menivätkin burn-outista toipumiseseen.
Olin surullinen, väsynyt, välillä täynnä vihaa ja samalla voimattomuutta, enkä saanut kirjoitettua valituskirjettä. Aika vain kului... ja mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeampi valituskirjettä oli kirjoittaa, vaikka se mielessäni olikin. Ahdistuin jos ajattelin, miten onneton aupairina olin. Halusin vain unohtaa kaiken. Vasta nyt, yli vuosi paluuni jälkeen, käsittelen kaikkea sitä, mitä siellä tapahtui.
Ja välillä miten, miten hullua on, kuinka ihminen voi alistua päivästä ja päivästä toiseen olemaan... toisten piika.
Eikö olekin?
"En päässyt koko oleskelun aikana käymään kertaakaan yksin illalla "ulkona", koska perhe ei sitä sallinut. Vapaapäivä alkoi aampupalan jälkeen ja päättyi ennen iltapalaa. Minä nukuin AINA lasten kanssa samassa huoneessa. Silti en perheen mielestä tehnyt yhtään mitään, ja selän takana muristiin, ettö pitääkö tuolle vielä palkkaakin maksaa..."
Voi samanlainen... aupair-vuotesi kuulostaa vähintään yhtä rankalta kun omanikin. Joillakin isäntäperheillä ei sitten ole ollenkaan suhteellisuudentajua siihen, millaista on olla vieraana toisen talossa...
Mutta me selvittiin. Ja meistä tuli entistä vahvempia.
*halauksin*
Eveliina
Olitko au pairina koko vuoden vai lahditko kesken pois? Huh, ihan tuli minullekin raskas olo kun luki tekstejasi, olen pahoillani etta sinua kohdeltiin kaltoin. Missapain USAa olit?
Hei!
No vähän kyllä pelottaa, kun ajattelin itse lähteä ensi syksynä Au Pairiksi ja juuri Allianssin kautta...
Eikö kenelläkään ole edes hyviä kokemuksia?
Entäpä maiden suhteen -kenelläkään kokemuksia Espanjasta tai Italiasta?
Oli järjestö mikä tahansa, ei se mitään korvausta suostu maksamaan. Korkeintaan auttaa perheenvaihdossa.
Aupair-matkani Amerikkaan, Kaliforniaan, ei alkanut ilman ongelmia, ei ollut upeata, eikä päättynyt tyylikkäästi.
Olin keskustellut paikallisen tukihenkilön kanssa vaikeuksistani perheen kanssa useasti. Kerran hän tuli myös paikan päälle "haastattelemaan" perheen äitiä, jotta saisi selville, mikä perheessä oli vialla. Perheen äiti veti haastattelussa puhtaat paperit loruilemalla jenkkityyliin, kuinka kaikki oli "so wonderful", ja että Eveliinalla oli vaan usein kova koti-ikävä. Tukihenkilön tiedustellessa työmäärääni, hän antoi sujuvasti ympäripyöreitä vastauksia, joista ei voinut tulkita mitään. Ja eihän tukihenkilö voinut olla uskomatta tämän tason ladyn sanaa. Uskoi hän kuitenkin sen, että minä olin onneton, sitä ei ollut vaikea nähdä.
Eräänä kauniina päivänä saatuani kuulla kunniani siitä kun lasten kouluun vienti oli kestänyt minulta 10 minuuttia liian kauan, päätin luovuttaa. Soitin tukihenkilölleni ja sanoin haluavani uuden perheen. Heti. Mielellään jo eilen. Hän lupasi ryhtyä heti toimeen. Samana päivänä kerroin isäntäperheelleni päätöksestäni, jonka he nielivät ilme värähtämättä.
Kolme päivää myöhemmin he heittivät minut ulos talostaan.
"We don't think this is working anymore. Please pack you things, you have two hours". Lähtiäisiksi he sanoivat vain "Good luck".
Minut ja tavarani haki heidän tilaamansa taksi, joka vei minut downtownissa (epämääräisellä alueella) sijaitsevaan hotelliin, josta he olivat varanneet minulle huoneen neljäksi päiväksi. Taksikuski ei ollut uskoa korviaan kun kerroin hänelle tarinani. Vaikea sitä oli minunkaan uskoa.
Jossain sydämeni sopukassa uskon, että aupair-vuosi voi olla mahtava kokemus, ja siksi en halua estää ketään kokeilemasta sitä. Itselläni matkasta - niin epäonnistunut kun se olikin - jäi paljon käteen. Opin hyvin paljon.
Vieläkin, yli vuosi paluuni jälkeen, olen _joka päivä_ onnellinen siitä, että minulla on ikioma koti ja oma elämä. Jos minua joskus suututtaa se, että kannan ostoskasseja vesisateessa kotiin, ei tarvitse ajatella edes lausetta loppuun vuodentakaisesta, kun tajuan miten onnellinen olen: minulla on koti. Minä voin käydä itse kaupassa. Voin vaikka piipahtaa tulomatkalla kahvilassa jos minusta siltä tuntuu. Saan tulla ja mennä vapaasti kenenkään rajoittamatta tai arvostelematta jokaista liikettäni. Ennen pidin sitä itsestäänselvyytenä; en pidä enää. Älä naura, se on mahtavaa! :)
Opin myös sen, miten tavattoman onnellinen olen siitä, että minulla on arvoja, hyvä sydän ja omia ajatuksia. En elä tyhjää pintaliitoelämää, jossa ihmisen arvo mitataan omaisuudella tai maineella. Jossa pöytäkeskusteluna on muutakin kun jonninjoutavaa "Oh my gosh, I just love your new shoes! Where did you get those beautiful little sneakers little Jonathan is wearing?" -small talkia.
Niin monta upporikasta perhettä, joiden elämän sisältö on rutiköyhää...
Joten Jenni (ja kaikki muut aupairiksi aikovat) ei se vuosi koskaan hukkaan mene. Jos ei muuta, opit aivan varmasti arvostamaan Suomea, sen voin luvata. :)
pahaa ettei jotain hyvaakin! :) On tosiaankin hienoa etta arvostat sita mita sinulla on, se on tarkeaa. Mina olen asunut taalla "jenkkilassa" kohta 3 vuotta, ja aion muuttaa Suomeen "jenkki" mieheni kanssa tana vuonna! En jaksa odottaa! :) Kylla Suomi sentaan on Suomi, kotimaani, maa jossa haluan asua vaikkei se taydellinen olekaan.
Hei stb,
huomaan käyttäväni jenkki-sanaa aika vapaasti ja halusin vain tarkentaa, että en käytä sitä negatiivisessa merkityksessä (olkoonkin, että lause muuten voi olla negatiivinen).
Tuli vain mieleeni kun amerikkalaiset ystäväni olivat suomessa vähän loukkautuneita kun kaikki puhuivat "jenkeistä" - vaikka meidän suussamme se on vain yksi synonyymi amerikkalaiselle. Selitykseni kuulutuaan he tosin viittasivat jo itsekin itseensä jenkkeinä. :)
Halusinkin kysyä sinulta stb, kun siellä suuressa maailmassa olet, että mikä siellä on tämän jenkki-sanan kaiku? Käyttävätkö he sitä siellä ja missä yhteydessä?
Kiva kuulla, että olet tulossa innolla Suomeen. Tervetuloa! :)
"Halusinkin kysyä sinulta stb, kun siellä suuressa maailmassa olet, että mikä siellä on tämän jenkki-sanan kaiku? Käyttävätkö he sitä siellä ja missä yhteydessä?"
-En ole kertaakaan kenenkaan amerikkalaisen kuullut sanovan/kayttavan sanaa "jenkki". Se sanahan tarkoittaa pohjois-amerikkalaista, ja siksipa he harvemmin sita sanaa kayttavat. Tosiaankin ne amerikkalaiset jotka eivat ole pohjoisesta, loukkaantuvat jos heita kutsutaan jenkiksi. Niin, mina asun taalla etelessa, Tesasissa, ja varmasti se on yksi syy miksi en ole kuullut sita jenkki-sanaa.
Ite oon Allianssin kautta. Ensinnakin, jos olet normaali au pair, viikottainen tyoaika on 45 tuntia. Mulla se on 30-35.
Mulla on kaikki ainakin sujunu tosi hyvin, ihana isantaperhe, community counsellor soittelee ja lahettaa mailia, oon saanu paljon uusia ystavia ym.
Sulla on ollut ilmeisesti aika ikava isantaperhe. Se, onko au pairina oleminen hyva kokemus riippuu juuri niin paljon isantaperheesta.
Kun laittaa mustaa valkoiselle, voi kirjoittaa mita vain. Sama kylla patee myos au paireiksi hakeviin tyttoihin...
olen kuullut niin uskomattomia juttuja au pair tytoista etta huh....
Lue mun teksti tuosta ylempaa!
Kirjoittaja oli siis au pairina EF:n, ei Allianssin kautta. Itse olin Allianssin kautta au pairina USA:ssa pari vuotta sitten, ja kaikki sujui enemmän kuin hyvin. Jos perheen kanssa olisi ollut ongelmia, olisi järjestö auttanut minua vaihtamaan perhettä. Onneksi ongelmia ei tullut, ja vietin ihan vuoden Marylandissa. Kannattaa lähteä!
olin itse aupairina jenkeissä muutama vuosi sitten. Kun tossa on ollu tuota keskustelua mikä on liikaa ja mikä liian vähän ja muutenkin vastuusta ja velvollisuuksista. Vastuullani oli kaksi kouluikäistä tyttöä jotka herätin aamulla kouluun, iltapäivällä katsoin että läksyt tuli tehtyä ja kuljetin talleille yms. Lisäksi pyykkäsin ja pidin keittiötä siistinä. Kuitenkaan en laittanut ruokaa, enkä siivonnut oman huoneeni lisäksi muuta taloa. Mikäli näin olisin tehnyt olisi maksettu ylimääräistä.
Olen sitä mieltä että se sopiva tuntimäärä riippuu paljolti perheen suhtautumisesta. Koin koko ajan olevani perheenjäsen, kaikkeen mitä perhe yhdessä teki olin tervetullut, toisin kuin muutamalla kaverillani, jotka joutuivat syömään yksin eri aikaan perheen kanssa yms.
Kuitenkin onnettomien kokemusten jälkeen kannattaa ainakin valittaa kohtelusta, jos nyt ei rahojaan takaisin saa tms, mutta ainakin järjestölle tulee tietoa perheistä. Jos vaikka joku toinen välttyisi moiselta kokemukselta koska sinä olet kohtelustasi ilmoittanut.
Ikavaa etta sulle kavi noin. Mutta huomaa, etta kaikkeen ei tarvitse suostua. Ei ihminen ole mikaan robotti. Puhuitko perheen kanssa? Tai no vaikuttaa silta etta se ei ois mitenkaan auttanu.
Ite oon jenkeissa parhaillaan au-pairina, perhe tosi reilu, n.30-35 h viikossa ja tunnen kuuluvani perheeseen. Nyt tuli mahdollisuus, etta voi jaada toiseksi vuodeksi jos haluaa, ja jos taa vuosi sujuu hyvin niin mika ettei.
Keskustelimme perheen äidin kanssa lähes joka päivä siitä, miten hän haluaa asioiden olevan ja miten minä haluaisin ne tehdä. Ongelma oli - ihan oikeasti - se, että minun ei olisi pitänyt ajatella omilla aivoillani, vaan tehdä se, mitä he käskevät, kyselemättä tai kyseenalaistamatta mitään. Olin heille työvoimaa, en muuta.
Toki asioilla on aina kaksi puolta, enkä väitä etteikö minussa olisi ollut mitään vikaa. Olin varmasti välillä huonoa seuraa enkä hyvä työntekijä, koska olin niin poikki enkä jaksanut olla reipas joka päivä. Kuitenkin yritin! Lapsille olin aina ystävällinen ja he pitivät minusta, vain perheen äidin kanssa oli ongelmia. Hän oli mustasukkainen minun ja lastensa läheisistä väleistä ja muisti aina keskeyttää leikkimme keksimällä minulle jonkun "pienen tehtävän". Varmasti suuri ongelma oli myös se, että minä olisin halunnut löytää työn ulkopuolelle myös omaa elämää. Minun kun olisi pitänyt olla aina käytettävissä - itse halusin myös palan yksityisyyttä.
Minulle on tänä päivänä selvää, että en ole aupair-materiaalia. En minä vain pysty myymään itseäni muille.
Uskoisikohan tata?! Kuulostaa aikas tuulesta temmatulta... Mutta, mitapa mina tiedan. Osan ottoni... Heh...
Siis mitä et usko? Au pairien ikäviä tarinoita vai? Laita au pair hakusanaksi nettiin, niin löydöt niitä loputtomiin! Minä olin au pairina ja sen jälkeen kävinkin psykologilla. Enkä kuulemma ollut ainoa...
Kyllä tämä on ihan tosi tarina.
Hei Sanna,
minua kiinnostaisi kuulla tarinasi, kuulostat myös yhdeltä kohtalotoverilta. Jos et halua kirjoittaa sitä tänne keskustelupalstalle, meilaatko minulle? Osoitteeni on
[email protected]
Hei, Eveliina! Otin sun osoitteen talteen! Mailailen sulle, jos vain lähiaikoina ehdin.
Puoli vuotta aupparina Belgiassa, kesken kaiken Suomeen ja eikun mielitohtorin pakeille... Läheisriippuvaisuus ei sovi aupairille näköjään.. Mut parin viikon päästä uudelleen maailmalle samoissa merkeissä :)) sillä se lähtee millä on tullukin!!!
Kuulostipa tutulle! Itse olen englannissa ja aivan samallaista. Kaiken lisäksi olen kuulema sulkeutuva jos olen tunnin huoneessani rauhassa lasten huudolta tai äidin koko aikaiselta natinalta ( töissä ja naapurit ja kaikki huonoja) Onneksi enää 4kk ja suomeen. Olen 25-vuotias että en mikään "käsi" enää.
Perheeni kutsuu minua "piiaksi" ja vielä viitsivät nauraa päälle että on vain lellittely nimi! Ovat muuten Nokian työntekiöitä et pisteet suomelle!
Voi hel..tti, vai Nokialaisia. Otan osaa! En voi lakata ihmettelemästä, miten joillakin ihmisillä voi vinksahtaa niin pahasti, että he luulevat olevansa muita parempia ja voivansa ottaa "piian" jotak kohdellaan miten sattuu. Ei mahdu minun maailmaani!
...arvaa vaan tekisikö minun mieli huutaa maailmalle tämän jenkkiperheeni isännän nimi. On nimittäin suomalainen kuuluisuus - ja kusta pää täynnä. Mutta yritän olla vajoamatta heidän tasolleen. (Tai ehkä pelkään, että ne haastaa minut oikeuteen herjauksesta tai jostain.)
Tsemppiä sinulle sinne! Pidän peukkuja, että se 4 kk menee hujauksessa! :)
Moi kaikille!
Mä löysin tämän teidän keskustelun kun etsin tietoa au pair- asioista. Olen kovasti suunnitellut lähteväni syksyllä USA:an au pairiksi, mielellään vähintään puoleksi vuodeksi. Nyt kuitenkin kun olen lueskellut näitä teidän juttujanne, tulen pikku hiljaa katuma päälle.. KOSKA:
en ole lähdössä minkään firman kautta, vaan itse etsin perheeni. Tästä koituu se ongelma, että jos en löydäkään sopivaa perhettä, eli tämä perheeni osottautuu hitlerin jälkeläisiksi, en saa millään vaihdettua perhettä, ainakaan nopeasti. Myöskin useimmilla perheillä on ehtona vähintään puolenvuoden oleskelu, jotta he maksavat paluu lipun suomeen.. ynnä paljon muita. Minulla on kyllä kavereita, ketkä ovat tällä hetkellä USA:ssa ja ainoastaan ylistävät perheitään. Joten, mitä olette mieltä, pitäisikö minun lähteä vai ei?
MIELIPITEITä!