Meillä jokunen vuosi sitten mies kertoi suhteestaan. Kaikki tuli oikeasti kuin puun takaa. Vaikka kuinka paljon mietin ja yritin järkeillä, että minun olisi täytynyt tietää ja tajuta, niin mitään sellaista en keksinyt. Olin kyllä hyvin luottavainen ja ehkä jopa naiivi joissain asioissa.
Alkushokki oli karmaiseva. Siitä en kauheasti edes muista mitään, mutta se mikä on jäänyt mieleen ei sieltä helposti häviä. Onneksi pystyn nykyään katsomaan sitä kipuilevaa ihmistä(eli itseäni!) jo hieman kauempaa ja ulkopuolelta. Ja ilman tunnetta siitä kivusta.
Seuraava vuosi-pari oli helvettiä. Päätimme jatkaa yhdessä, rakkautta toisiimme oli paljon. Mies rakastui minuun vielä uudestaan, ja isosti. Silti ne kuukaudet ja vuodet olivat äärettömän rankkoja. Tuntui, että yksi askel eteen ja seuraavana päivänä kolme taakse. Pettämisen jälkeinen viha, katkeruus ja riittämättömyyden tunteet tuntuivat tarttuneen kiinni minuun kuin iilimdot. Olin välillä lähdössä ja välillä itkin ja raivosin miehen sylissä. Olin hyvin ahdistunut ja sekaisin.
Sitten jotain tapahtui. Ja se oli yksi tietty päivämäärä kun jokin sisälläni sanoi, että nyt riittää. En halua enkä enää jaksa kipuilla. Koko miehen pettäminen ja sen sureminen tuntui lähinnä kyllästyttävältä ja tylsältä. Tajusin, että kaikki mitä siitä eteenpäin tapahtuisi olisi oikeasti vain minun ja mieheni asia. Siinä elämässä ei olisi enää tilaa virheelle vuosien takaa.
Sen jälkeen oli helppo käydä läpi oikeasti anteeksiantoon vievä prosessi. Ja samalla tajusin, kuinka paljon mieheni täytyi minua rakastaa, koska lähes kahden vuoden ajan olin ollut pahin mahdollinen vaimohirviö. Ja mieheni oli sen kestänyt, jaksanut rakastaa ja pitää sylissään. Tajusin, että olin saanut itselleni paljon lujemman ja tukevamman miehen, kuin hän olisi ollut ilman pettämistään. Hänestä oli kasvanut vastuunsa kantava Mies.
Nyt meillä menee ihan älyttömän hyvin. Pettäminen on osa meidän historiaa, voin joskus nykyään jopa vitsailla siitä. Emme muistele sitä sen enempää kuin muitakaan menneisyyden asioita, mutta emme myöskään lakaisseet sitä maton alle piiloon. Se on näkyvillä siellä muistojen hyllyssä muiden matkamuistojen kanssa. Se oli vain hyväksyttävä osaksi meidän elämää.
Muutuimme molemmat isosti, kasvoimme ja kehityimme ihmisinä. Minusta tuli kiltin pikkuvaimon sijaan Aikuinen Nainen joka tietää mitä haluaa ja uskaltaa sen sanoa ja myös vaatia. Miehestäni tuli avoimempi ja vastuullisempi itsensä suhteen. Ja seksi ei ole enää arkista ja tylsää, vaan siitä on tullut meidän kahden aikuisen ihmisen oma leikkikenttä.
Tie oli tuskainen tähän. Mutta olemme joskus miettineet, olisimmeko nyt tässä ilman pettämistä. En tiedä, mutta arvelisin, että emme olisi.
Eli kaikki petetyt ja pettäjät. Elämä voi jatkua ja jopa parantua pettämisestä huolimatta. Kaikki on kiinni siitä, miten itse siihen asennoituu. Aika ei korjaa haavoja, ne on itse korjattava.
Alkushokki oli karmaiseva. Siitä en kauheasti edes muista mitään, mutta se mikä on jäänyt mieleen ei sieltä helposti häviä. Onneksi pystyn nykyään katsomaan sitä kipuilevaa ihmistä(eli itseäni!) jo hieman kauempaa ja ulkopuolelta. Ja ilman tunnetta siitä kivusta.
Seuraava vuosi-pari oli helvettiä. Päätimme jatkaa yhdessä, rakkautta toisiimme oli paljon. Mies rakastui minuun vielä uudestaan, ja isosti. Silti ne kuukaudet ja vuodet olivat äärettömän rankkoja. Tuntui, että yksi askel eteen ja seuraavana päivänä kolme taakse. Pettämisen jälkeinen viha, katkeruus ja riittämättömyyden tunteet tuntuivat tarttuneen kiinni minuun kuin iilimdot. Olin välillä lähdössä ja välillä itkin ja raivosin miehen sylissä. Olin hyvin ahdistunut ja sekaisin.
Sitten jotain tapahtui. Ja se oli yksi tietty päivämäärä kun jokin sisälläni sanoi, että nyt riittää. En halua enkä enää jaksa kipuilla. Koko miehen pettäminen ja sen sureminen tuntui lähinnä kyllästyttävältä ja tylsältä. Tajusin, että kaikki mitä siitä eteenpäin tapahtuisi olisi oikeasti vain minun ja mieheni asia. Siinä elämässä ei olisi enää tilaa virheelle vuosien takaa.
Sen jälkeen oli helppo käydä läpi oikeasti anteeksiantoon vievä prosessi. Ja samalla tajusin, kuinka paljon mieheni täytyi minua rakastaa, koska lähes kahden vuoden ajan olin ollut pahin mahdollinen vaimohirviö. Ja mieheni oli sen kestänyt, jaksanut rakastaa ja pitää sylissään. Tajusin, että olin saanut itselleni paljon lujemman ja tukevamman miehen, kuin hän olisi ollut ilman pettämistään. Hänestä oli kasvanut vastuunsa kantava Mies.
Nyt meillä menee ihan älyttömän hyvin. Pettäminen on osa meidän historiaa, voin joskus nykyään jopa vitsailla siitä. Emme muistele sitä sen enempää kuin muitakaan menneisyyden asioita, mutta emme myöskään lakaisseet sitä maton alle piiloon. Se on näkyvillä siellä muistojen hyllyssä muiden matkamuistojen kanssa. Se oli vain hyväksyttävä osaksi meidän elämää.
Muutuimme molemmat isosti, kasvoimme ja kehityimme ihmisinä. Minusta tuli kiltin pikkuvaimon sijaan Aikuinen Nainen joka tietää mitä haluaa ja uskaltaa sen sanoa ja myös vaatia. Miehestäni tuli avoimempi ja vastuullisempi itsensä suhteen. Ja seksi ei ole enää arkista ja tylsää, vaan siitä on tullut meidän kahden aikuisen ihmisen oma leikkikenttä.
Tie oli tuskainen tähän. Mutta olemme joskus miettineet, olisimmeko nyt tässä ilman pettämistä. En tiedä, mutta arvelisin, että emme olisi.
Eli kaikki petetyt ja pettäjät. Elämä voi jatkua ja jopa parantua pettämisestä huolimatta. Kaikki on kiinni siitä, miten itse siihen asennoituu. Aika ei korjaa haavoja, ne on itse korjattava.
Vastaukset 5
Vanhimmat
olenkaan halunnut lukea juuri tälläistä. Itse kamppailen juuri samassa tilnateessa, jossa itse olet ollut. Vuosi on jo (onneksi) kulunut, ja välillä on tosiaan yhtä helvettiä ja tuntuu, ettei tästä selviä millään. Mies käy kanssani terapiassa ja uskoisin, että hän on tosissaan, yrittää omalta oasltaa korjataavioliittoamme paremmaksi pettämisen jälkeen.
Ihanaa lukea, että joku on onnistunut luomaan jotakin ihanaa karmean kriisin jälkeen. Toivon, että meillekkin vielä joskus käy kuin teille. ttä kannattaa sittenkin yrittää, luottaa, vaikka aika useasti yleistetään, että jos kerran pettää niin pettää aina...
Kiitos, kun kirjoitit selviytymistarinanne!
Voisitteko kertoa, kumpi on "oikea" ratkaisu..? Kertoa pettämisestään ja ottaa riski erosta ja aiheuttaa toiselle mielipahaa ja kauhea kriisi vai olla kertomatta kärsien yksin oma töppäys luvaten itselle ettei tämä tapahdu enää koskaan..?
Tässä minun tarina.. Olen ollut muutaman vuoden kaukosuhteessa, niin että asuimme eri maissa. Olin kuitenkin uskollinen ne vuodet, koska vaikka monia, monia tarjokkaita olisi ollut, niin jaksoin aina odottaa kunnes tapasin taas poikaystäväni. Mutta sitten. Olin Suomessa kesän ja ihastuin toiseen mieheen.. :( Asia olisi varmasti jäänyt siihen, mutta.. hänkin oli kiinnostunut minusta, tosin vain "siinä mielessä". Näimme kesän aikana joitakin kertoja kaverimielessä ja kun meillä oli yhteinen kaverikin. Sitten oli pienet juhlat ja hävettää kamalasti, mutta lopulta päädyimme sänkyyn. :'( Toisaalta se oli kivaa, mutta se oli todella rumasti tehty. Katumus on suuri ja mietin, että pitäisikö kertoa poikaystävälleni. Toisaalta haluan tunnustaa, mutta sitten en ole pystynyt sitä tekemään, koska en halua tuottaa mielipahaa hänelle ja haluan vain hänen olevan onnellinen. Ok, olisi pitänyt osata ajatella ennen pettämistä seurauksia, mutta tilaisuus teki varkaan. Ei siis pelkkä tilaisuus, vaan se, että olin myös ihastunut tähän mieheen. En nimittäin ole koskaan aikaisemmin harrastanut yhden yön juttuja enkä menisi sänkyyn ellei tunteita olisi.
Sekin tekee tästä pahempaa, mutta enää en ajattele tätä toista miestä siinä mielessä. Haluan vain poikaystävääni ja nyt kun vihdoinkin asumme lähekkäin ja saimme tilaisuuden yrittää lähisuhdetta. Mutta. Että olen ollut kyllä typerä!! Toistelen usein itselleni, että miten olen saattanut vaarantaa suhteemme, kun tässä on elämäni mies, jonka kanssa haluan olla loppuelämäni ja joka on kuin toinen puolikkaani ja yhdessä olemme kokonainen. Kun muutin tänne, ajattelin, että parempi erota, sen minä paskiainen olen ansainnut ja hän ansaitsee jotain paljon paljon parempaa. Mutta hän ei halunnut erota, koska hänelle olen todella, todella tärkeä ja hän oikeasti haluaa olla minun kanssa. Niinpä olen jatkanut seurustelua ja olen oikeasti onnellinen hänen kanssaan, mutta surullinen omasta mokasta. :( Olen päättänyt, etten enää koskaan toista virhettä.
Toiselle osapuolelle paha mieli kertomisestasi ja voi "vetää" asian tiukan paikan tullen uudelleen esiin.
Voit joutua kuulemaan loppuikäsi erehdystäsi.
Anteeksi voi antaa vaan unohtaa ei .
Haluaisitko itse tietää jos poikakaveri pettänyt?
Sehän ollut pelkkää seksiä joten unohda koko mokasi.
Niin, kyllä omatunto kolkuttaa raskaasti ja yritän vain unohtaa sen erittäin tyhmän jutun. Elämä on joskus vaikeaa ja täynnä valintoja. Tosi moni on yrittänyt näinä vuosina iskeä minua, mutta oon aina sanonut jo olevani varattu. Noh, en sentään ole vielä naimisissa, mutta olisi saanut jäädä tuo juttu tekemättä! Arg.. En edes ihastu helposti, mutta jotenkin tämä kesä sai hormonit hyrräämään ja sitten sattumalta tapasin tämän tyypin, joka jotenki vain kolahti. Huoh. Mutta itseäni tässä saan vain syyttää. Mutta sai olla ensimmäinen ja viimeinen kerta. Nyt unohdan koko jutun ja suuntaan katseen tulevaisuuteen.
Ps. En haluaisi tietää poikaystäväni pettämisestä, jos se ei olisi jatkuvaa. Meillä on kuitenkin yhdessä niin mukavaa ja meillä on pitkälti hyvin samanlainen elämänkatsomus. Hän on oikeasti tosi tärkeä ihminen ja kaikki kaikessa ja hänen eteensä olen tehnyt ja haluan tehdä paljon (esim. tämä ulkomaille muutto). Kertominen vain pahoittaisi mielen ja olisi vaikeampaa luottaa. Nyt kun vihdoin asumme lähekkäin, eikä eri maissa, niin olen vain onnellinen siitä, kun ei tarvitse olla kuukausikaupalla erossa (mikä oli osasyy, että ajauduin typerään pettämiseen, tyhmä minä.. :( )
"Sehän ollut pelkkää seksiä joten unohda koko mokasi"
voi voi kun se ei ole vaan jotain mokailua vaan vaikuttaa kaikkeen alitajuntaisesti ja SE TULEE ILMI ennemmin tai myöhemmin, paitsi jos toinen osapuoli käytännössä saapas eikä sitä ymmärrä epäillä. totta h****ssä se pitää kertoa ja heti, että pääsevät ihmiset jatkamaan ainota elämäänsä eteenpäin eivätkä riudu epätietoisuuden kahleissa.