Taas yksi puolittain valvottu yö takana. Kohta liikenteeseen frendien kanssa, tehdään kaikkea mukavaa, naureskellaan ja jutellaan asioista. Ja heti kun pääsen kotiin, tulee tää sama olo. Kyse ei ole pelkästään edellisestä erosta, sen tuottamasta ahdistuksesta, vaan tää olo on seurannut minua nyt 10 vuotta.
Oon ylpeä siitä että mulla on muutama hyvä ystävä, jotka uskovat mulle huolensa. Tunnen itseni tärkeäksi, kun voin heitä auttaa ja välillä vain kuunnella. Kuitenkin en rehellisesti sanottuna tiedä yhtään, mitä elämälläni tekisin näissä omissa sydämen asioissa. Mietin pääni puhki koko ajan että mitä teen väärin, mitä olen tehnyt oikein, pitäisikö jotain tehdä toisin jne jne... Mun pää on aivan sekaisin. Tuntuu siltä että kannan koko ajan suurempaa taakkaa. Ystäväni puhuvat päivittäin omista huolistaan ja yritän parhaani mukaan heitä auttaa. Naispuoliset frendit kyselevät miksi miehensä ovat niin idiootteja, pyrin parhaani mukaan heitä jeesaamaan ja kertomaan miesten ajatusmaailmasta. Miespuoliset frendit valittavat vaimojensa kiukuttelua, kuuntelen parhaani mukaan ja yritän keskustella. En tiedä kenelle voisin kertoa että mun on oikeasti paha olla. On ollut jo monta vuotta. Tiedän kyllä pärjääväni, aivan kuten ennenkin. Itsesääli- vaihe on eletty ja koettu jo vuosituhannen vaihteen jälkeen, joten elämänkoulu on opettanut kyllä.
Mä oon vaan väsynyt, en jaksa kokea enää niitä ikäviä asioita suhteessa, vuosi vuoden jälkeen. Petetyksi tuleminen, joka ikinen kerta. Yksi asia joka musertaa ja tuntuu joka kerta pahalta. Se että niin tapahtuu, johtuu myös minusta. En halua edes syyllistää vain toista osapuolta, sillä jokin ajaa sen ihmisen tekemään niin. Miksi minä en näe sitä syytä. Mä olen parhaani mukaan yrittänyt pitää puolisostani huolta, antaa omaa aikaa, antanut myös itselleni omaa aikaa. Tehdä yhdessä asioita, harrastaa myös omia juttuja. Tukenut ja yrittänyt. Olla uskollinen, tuki ja turva. Sitä mun mielestä tarvitaan tässä maailmassa. Enkä siltikään kykene onnistumaan.
Mä olen hyväksynyt myös sen, että elämässäni voin olla "se frendi", "hyvä äijä" jne.. tiiätte kyl mitä tarkoitan. Mä myös jo useita vuosia sitten hyväksyin sen, että yksin eläminenkin on vaihtoehto. Kaikkia haaveita ei voi täyttää.
Oon halunnut tehdä elämälläni jotain tärkeää, oon kouluni ja opiskeluni päättänyt ja ollut useita vuosia työelämässä. Nyt mulle on avautumassa mahdollisuus vaikuttaa, omalla tavallani. Mulla on tarve tuntea auttavani muita. Nämä ratkaisut entisestään muokkaavat elämääni siihen, etten voi muuta kuin elää yksin. Ja hyväksyessäni yksin olon jätän onton tilan sisälleni ja siksi on paha olla.
Mä en koskaan etsimällä etsinyt rakkautta, sitä oikeaa. Annoin ajan tehdä tehtävänsä. Mulla on paljon hienoja muistoja. Niitä haluankin muistella.
Vilpittömästi toivon kaikille sydänsuruista kärsiville voimia ja jaksamista tähänkin syksyiseen sunnuntaihin.
Oon ylpeä siitä että mulla on muutama hyvä ystävä, jotka uskovat mulle huolensa. Tunnen itseni tärkeäksi, kun voin heitä auttaa ja välillä vain kuunnella. Kuitenkin en rehellisesti sanottuna tiedä yhtään, mitä elämälläni tekisin näissä omissa sydämen asioissa. Mietin pääni puhki koko ajan että mitä teen väärin, mitä olen tehnyt oikein, pitäisikö jotain tehdä toisin jne jne... Mun pää on aivan sekaisin. Tuntuu siltä että kannan koko ajan suurempaa taakkaa. Ystäväni puhuvat päivittäin omista huolistaan ja yritän parhaani mukaan heitä auttaa. Naispuoliset frendit kyselevät miksi miehensä ovat niin idiootteja, pyrin parhaani mukaan heitä jeesaamaan ja kertomaan miesten ajatusmaailmasta. Miespuoliset frendit valittavat vaimojensa kiukuttelua, kuuntelen parhaani mukaan ja yritän keskustella. En tiedä kenelle voisin kertoa että mun on oikeasti paha olla. On ollut jo monta vuotta. Tiedän kyllä pärjääväni, aivan kuten ennenkin. Itsesääli- vaihe on eletty ja koettu jo vuosituhannen vaihteen jälkeen, joten elämänkoulu on opettanut kyllä.
Mä oon vaan väsynyt, en jaksa kokea enää niitä ikäviä asioita suhteessa, vuosi vuoden jälkeen. Petetyksi tuleminen, joka ikinen kerta. Yksi asia joka musertaa ja tuntuu joka kerta pahalta. Se että niin tapahtuu, johtuu myös minusta. En halua edes syyllistää vain toista osapuolta, sillä jokin ajaa sen ihmisen tekemään niin. Miksi minä en näe sitä syytä. Mä olen parhaani mukaan yrittänyt pitää puolisostani huolta, antaa omaa aikaa, antanut myös itselleni omaa aikaa. Tehdä yhdessä asioita, harrastaa myös omia juttuja. Tukenut ja yrittänyt. Olla uskollinen, tuki ja turva. Sitä mun mielestä tarvitaan tässä maailmassa. Enkä siltikään kykene onnistumaan.
Mä olen hyväksynyt myös sen, että elämässäni voin olla "se frendi", "hyvä äijä" jne.. tiiätte kyl mitä tarkoitan. Mä myös jo useita vuosia sitten hyväksyin sen, että yksin eläminenkin on vaihtoehto. Kaikkia haaveita ei voi täyttää.
Oon halunnut tehdä elämälläni jotain tärkeää, oon kouluni ja opiskeluni päättänyt ja ollut useita vuosia työelämässä. Nyt mulle on avautumassa mahdollisuus vaikuttaa, omalla tavallani. Mulla on tarve tuntea auttavani muita. Nämä ratkaisut entisestään muokkaavat elämääni siihen, etten voi muuta kuin elää yksin. Ja hyväksyessäni yksin olon jätän onton tilan sisälleni ja siksi on paha olla.
Mä en koskaan etsimällä etsinyt rakkautta, sitä oikeaa. Annoin ajan tehdä tehtävänsä. Mulla on paljon hienoja muistoja. Niitä haluankin muistella.
Vilpittömästi toivon kaikille sydänsuruista kärsiville voimia ja jaksamista tähänkin syksyiseen sunnuntaihin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kirjoituksesi olisi voinut olla omani. Tosin olen vielä siinä vaiheessa, kun keräilen itsetuntoni murenia lattianraosta. Melkein päivittäin kamppailen hiipivän katkeruuden kanssa, aina tuntuu että saan rakkaudelta turpiini kun uskallan tuntea jotakuta kohtaan jotain...
Haluaisin tietää tarkalleen, mikä minussa on vialla, en usko olevani täysin vastenmielinen mutta jotenkin sama kuvio vain toistuu miesten kanssa.
Tuohon tilanteeseen mä haluaisin sulle kertoa, että älä anna katkeruuden viedä. Katkeruus ajaa aina typeriin tekoihin, pahimmillaan "kostoihin", joita sitte katuu.
Mä mietin pitkään että mitä teen kun edellinen pitkä suhteeni päättyi ja sain jälkikäteen tietää naisen pettäneen useamman kanssa. Me erottiin sovussa, puhuttiin asiat rauhallisesti, ei ollut riitaa tai huutoa. Sitten sain tietää nuo pettämishommat ja taas kaikki luottamus ja muu katosi taivaan tuuliin.
Olin katkera, mutta vain hetken. Jos olisin hänelle soittanut ja haukkunut alimpaan helvettiin, niin olisin samalla tasolla hänen kanssaan. En aio kertoa tälle ihmiselle, että tiedän. Miksi kertoisin, mitä se hyödyttäisi, pahentaisi mun ja myös luultavasti hänen oloaan vain.
Rakkaus se osaa antaa turpiin kunnolla.
Että olet kiltti ihminen ja olet masentunut.
"Ns Kiltin tytön/pojan syndrooma"
Lainaus netistä
"Masennusta voi aiheutua myös siitä, että on liian kiltti, eikä osaa pitää puoliaan oikealla tavalla.
- Kun muut ihmiset käyttävät liian kilttiä hyväkseen, hän masentuu ja etsii syytä itsestään silloinkin, kun syy on toisessa. Kiltti saattaa odottaa muilta liikaa ja pettyä siksi usein. Hän ei välttämättä näe, että voi olla itse osasyyllinen tilanteeseen odottamalla muilta sellaisia asioita, joihin he eivät kykene tai joita he eivät osaa tai älyä tehdä, Hannula sanoo. – Pitää kuitenkin muistaa, että ei ole rakentavaa etsiä syyllistä tai syyllistää itseään, vaan etsiä syy, siksi että asioille voisi tehdä jotakin niiden parantamiseksi. "
Toisin sanoen autat aina muita mutta et ole auttanut pyytänyt itse mitään mitä voisit tehdä omasi hyväksesi. Sanoa Ei mm.
http://www.mtv3.fi/helmi/hyvinvointi/artikkeli.shtml/379117?hyvinvointi-voin_hyvin-itsetunto
Kiitos asiallisesta vastauksesta.
Aikoinaan olin aivan liian kiltti, ja toden totta, siitä sai kärsiä. Vasta hieman vanhempana olen oppinut pitämään huolta myös omista tarpeistani. Uskallan parisuhteessa sanoa Ei, mutta silti sun kirjoituksessasi on pointtia. Mm tuo hyväksikäyttö piti täysin paikkansa. Onneksi jotain on sentään oppinut :)
Mä tutustun tohon kirjoitukseen ja yritän etsiä sitäkin kautta vastauksia. Thänks!