Tiedä häntä onko tämä oikea palsta tälläisen kysymyksen pohdiskeluun,mutta jos nyt jokunen nainen sattuisi lueskelemaan ja vastailemaan olisin kiitollinen.
Kysymys ei ole nuoruuden rakkauden kaipuusta vaan ihan mielenkiinnosta ihmistä kohtaan joka oli minulle tärkeä .
Rakkauden jättämät arvet ovat umpeutuneet jo vuosia sitten,mutta nyt vanhempana sitä tulee muistoja mieleen väkisinkin ajoilta jolloin oli nuori ja menevä.
Kuinka suhtautuisitte jos joku vanha kihlattunne ottaisi yhteyttä kymmenien vuosien päästä ja haluaisi tavata?
Tietenkin on vaikea tietää millaiset fiilikset toiselle osapuolelle jäi,ja olenko ollut hänelle kuinka tärkeä tapaus alkuunkaan vai hukuinko vuosien mittaan uusien rakkauksien massan alle.
Minun motiivini ovat aivan yksinkertaisesti saada keskustella siitä kuinka elämä kuljetti jälkeeni,rakkauden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä koska elämäni on kaikin puolin hyvin nyt.
Tiedän että jo pelkkä ajatus on tuhoon tuomittu,ja pelkään että vastapuoli kuvittelee minun ehdottavan tapaamista lämmittääkseni vanhaa rakkautta tai haluani elää vanha asia nostalkisessa mielessä uudelleen ja kokee näin asian aivan väärin.
Miettiikö naiset koskaan tälläisiä asioita ,ja kuinka siinä mahtaisi käydä jos teihin ottaisi yhteyttä jo unohtumaan päässyt vanha nuoruuden heila,olisiko asia vastenmielinen vai olisiko se kiinnostavaa kokea pieni keskustelutuokio menneisyyden aaveen kanssa?
Tietenkin elämän tilanne,uusi mies ja lapset saattaisivat saada tapaamisen tuntumaan lähes pettämiseltä ,mutta jos kysymys olisi ainoastaan lyhyestä rupattelusta?
Toinen kysymys naisille on,kuolettaako naiset helpommin kahden vuoden kiihkeän rakkauden kihlauksineen niin ettei siitä jää minkäänlaisia muistoja jälkeen.
Miehenä muistan kaikki rakkauteni kohteet,ja joskus muistelen heitä vaikkapa kuullessani tutun laulun tai tietyn tilanteen joka tuo kyseisen ihmisen mieleeni, hieman haikeana kylläkin mutta järki päässä pysyen,silloin oli silloin ja nyt on nyt.
Antakaapa palautetta.
Kysymys ei ole nuoruuden rakkauden kaipuusta vaan ihan mielenkiinnosta ihmistä kohtaan joka oli minulle tärkeä .
Rakkauden jättämät arvet ovat umpeutuneet jo vuosia sitten,mutta nyt vanhempana sitä tulee muistoja mieleen väkisinkin ajoilta jolloin oli nuori ja menevä.
Kuinka suhtautuisitte jos joku vanha kihlattunne ottaisi yhteyttä kymmenien vuosien päästä ja haluaisi tavata?
Tietenkin on vaikea tietää millaiset fiilikset toiselle osapuolelle jäi,ja olenko ollut hänelle kuinka tärkeä tapaus alkuunkaan vai hukuinko vuosien mittaan uusien rakkauksien massan alle.
Minun motiivini ovat aivan yksinkertaisesti saada keskustella siitä kuinka elämä kuljetti jälkeeni,rakkauden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä koska elämäni on kaikin puolin hyvin nyt.
Tiedän että jo pelkkä ajatus on tuhoon tuomittu,ja pelkään että vastapuoli kuvittelee minun ehdottavan tapaamista lämmittääkseni vanhaa rakkautta tai haluani elää vanha asia nostalkisessa mielessä uudelleen ja kokee näin asian aivan väärin.
Miettiikö naiset koskaan tälläisiä asioita ,ja kuinka siinä mahtaisi käydä jos teihin ottaisi yhteyttä jo unohtumaan päässyt vanha nuoruuden heila,olisiko asia vastenmielinen vai olisiko se kiinnostavaa kokea pieni keskustelutuokio menneisyyden aaveen kanssa?
Tietenkin elämän tilanne,uusi mies ja lapset saattaisivat saada tapaamisen tuntumaan lähes pettämiseltä ,mutta jos kysymys olisi ainoastaan lyhyestä rupattelusta?
Toinen kysymys naisille on,kuolettaako naiset helpommin kahden vuoden kiihkeän rakkauden kihlauksineen niin ettei siitä jää minkäänlaisia muistoja jälkeen.
Miehenä muistan kaikki rakkauteni kohteet,ja joskus muistelen heitä vaikkapa kuullessani tutun laulun tai tietyn tilanteen joka tuo kyseisen ihmisen mieleeni, hieman haikeana kylläkin mutta järki päässä pysyen,silloin oli silloin ja nyt on nyt.
Antakaapa palautetta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oma kokemus: Parikymppisinä seurustelin ja asustin miehen kanssa muutaman vuoden. Ero tuli. Käsittelemättä silloin jäi tuo ero. Jätti syvät arvet.
N. 10 v. eromme jälkeen mies otti yhteyttä. En kuuna päivänä olisi tuota uskonut, että se päivä koittaa. Koittipa vain. Ja oli kuin ne vuodet olisivat kadonneet tuhkana tuuleen. Tuttu oli ihminen ja mukava jutella. Helppoa.
Suhdehan siitä sitten pikkuhiljaa syntyi uudelleen. Kesti n. 3v ja sitten ero. Mikää hirvittävä pettymys.
Tällainen kokemus minulla.
ota ihmeessä yhteyttä, jos siltä tuntuu. Voihan sitä kuulumisia jutella. Ei se ole kiellettyä.
Taisit itse olla jätettävänä osapuolena, sillä haikailusi osoittaa siihen suuntaan. Itselleni vanha nuoruudenrakkaus soitteli vuosia sitten ja heti löin luurin kiinni kun tunnistin hänen äänensä(mies), sillä todellakaan en halua olla tekemisissä hänen kanssaan (asiamme setvittiin jo silloin kun erottiin), sillä elin silloin ja vielä tänäänkin todella onnellisessa avioliitossa. Miksi haikailla ja elää menneisyydessä!!
Aivan,juuri noin luulen hänenkin ajattelevan.
Ihmisiä on monenluontoisia ,joistakin saattaa olla kivaa kuulla vanhasta heilastaan ilman mitään sen kummempaa ja toisista se saa muodon että siinä toinen on tuomassa itseään tyrkylle.
Mennyttä mikä mennyttä on hyvin usein kuultua myös,mutta itselläni on outo taipumus ja kiinnostus saada tietää kuinka vanhalla ystävällä on mennyt,on se sitten vanha heila tai ihan vaan ystävä,toiset taas mielellään keskittyvät olennaiseen ja tähän hetkeen eivätkä paljon mieltänsä vaivaa menneisyydellä.
Osa syynä tietenkin saattaa olla ikääntyminen,silloin kun joskus mieleen tulvii muistoja menneisyydestä ja vanhan ystävän kohtalo tuntuu kiinnostavalta vaikkei sillä olisi merkitystä nykyhetkeen..onkohan se sellaista nostalgiaan taipuvaisuutta kenties?
Ymmärrän tunteesi. Haluaisin, että se menneisyydessä ollut ihastukseni ja kai se oli molemm.puolista, mutta päättyi ennen kuin alkoikaan, ottaisi yhteyttä. Minä en sitä tee. Olen nyt keski-ikäinen 46-v, nainen, silloin 20-v, olen onnellisessa avioliitossa oleva usean lapsen äiti. Syvällä sydämessäni tunnen olevani yhä se kakskymppinen, luonteeni on edelleen lämmin ja empaattinen niinkuin silloinkin, en siis tunne muuttuneeni ainakaan huonompaan suuntaan. Uskoisin, että meillä olisi puhuttavaa. Mutta en ole edes vilaustakaan nähnyt miehestä sen jälkeen kun muutin pois paikkakunnalta, missä hän on ikänsä asunut. Tiedän, että hänkin on naimisissa ja samalla tavoin useamman lapsen isä. En ottaisi sitä riskiä, että hän kokisikin että olen aivan hullu, kun soitan tai sellaista. Haaveilen siis yhä hänestä jollain uskomattomalla tavalla. Vaikka mieheni on oikein rakastettava, mutta ehkä sittenkin tunnetasolla jotain puuttuu. No voi herranjestas, just näin tämä tuntuu itsestäkin aivan hullulle, mut toisaalta ihana tuntea jotakin tässä yrmeässä maailmassa...:)))
selvennykseksi vielä, että en ole suinkaan haikaillut tuon miehen perään 26 vuotta, vaan hän on jostain kumman syystä putkahtanut ajatuksiini kuin tyhjästä vasta viime aikoina. Ikiteinille mahtaa olla vaihtikset tulossa...Mutta en ole sellaista tunnetta koskaan elämässäni kokenut kuin sen pojan/miehen kanssa. Eikä mulle ole niin kauniisti kukaan kyllä puhunutkaan ei ennen ei jälkeen.:)
Olen lueskellut näitä juttuja nyt jonkin aikaa. Elävästi tulee mieleen oma tarina. ei edes tarvitse ikää muuttaa kun palaset kolahtaa paikoilleen. Olin jätetty osapuoli. Tuo rakkaus oli minulle todellinen enkä ole löytänyt samaa tunnetta enään. Olen nyt naimisissa (yli 20v )ja munulla on huolehtiva vaimo ja lapsia, ja rakastan heitä. Omalla kummallisella tavalla. Kuitenkin vuosia on sydämeni ollut vailla jotain. Tuo entinen kihlattuni on ollut mielessä. Jos olisi tässä elämässä ollut tai olisi mahdollista keskustella hänen kanssaan tekisin sen. Mutta tuota mahdollisuutta ei ole. Olen pari kertaa lähettänyt hänelle sähköpostin. Toiseen tuli vastaus ja käsitin että kuljimme silloin aikoinaan aivan eri svääreissä. Olin hänelle silloin jokin korvike kariutuneesta suhteesta. Se loukkasi paljon mutta sitä tunnetta ei vienyt mihinkään.
Olen nyt kivettänyt tunteeni ja elän kuin häntä ei olisi. En kykene tuntemaan häntä vaikka näkisimme. Jos voisin olisin jättänyt nuo yhteydenotot pois. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. On joskus parempi että kuljemme vain muistot sisällämme kohti loppua.