Ratkaisumallit pitkissä avioliitoissa

Uskon että vaikka kaikki näyttää olevan mennyttä niin itse voi vielä vaikuttaa asioihin. Tai ainakin yrittää. Olen itse ollut aina pidättyväinen kertomaan tunteistani, osin siitä tämä tilannekin johtuu. Liiallinen työtahti niin kotona kuin töissäkin aiheutti sen ettei sängyssä tehty muuta kuin nukuttiin. Väsyneenä vältteli kaikenlaista läheisyyttä ettei se olisi johtanut muuhun jne. Lopulta tilanne tulehtui niin pahasti ettei enää uskaltanut lähestyä toista. Vasta se avasi silmäni kun mieheni alkoi miettimään koko suhdetta ja sen jatkuvuutta ja masentui. Takana oli muutakin stressiä kevään ja kesän ajalta.

Päätin etten anna periksi vaikka itseen koski todella pahasti. Epävarmuus koettelee pahasti. En ollut koskaan edes epäillyt mieheni tunteita tai uskollisuutta minua kohtaan, mutta nyt iski myös epävarmuus niistäkin. En kuitenkaan yleensä ole tottunut antamaan periksi ja aion nytkin saada tämän suhteen toimimaan vaikka pitäisi mennä "läpi harmaan kiven". Sain mieheni suostumaan parisuhdeterapiaan ja tänään sainkin sieltä ajan varattua. Ovat muuten aika varattuja, joten tuskin olemme ainoa ongelmien parissa kamppaileva pari.

Ensimmäiseksi aion muuttaa omaa elämänasennettani, vähentää kotona kaikenlaista turhaa puuhastelua, jolla yleensä täytän kaikki iltani ja siten vapauttaa aikaa. Toiseksi aion sanoa miltä minusta tuntuu. Tämä konsti auttoi jo itseänikin, sillä eräänä iltana sanoin miehelleni että rakastan häntä. Hän vastasi myös rakastavansa minua ja että hänen v.....sensa menee kyllä ajan kanssa ohi. Se helpotti omaa oloani, toivottavasti myös hänen. Käytännön tasolla tästä aiheutui se että sain lisää puhtia ottaa selvää mitä voin parisuhteemme eteen tehdä.

Luulen että pohjamutia myöten on ongelmamme käsiteltävä, mutta kyllä se aurinko joskus risukasaankin paistaa. Kaikkea ei kannata heittää hukkaan jos tunteita on vähänkään jäljellä. Parisuhteiden hoitoon kaivattaisiin hieman talvisodan aikaista asennetta: periksi ei anneta. Ehkä sillä avioerotilastot hieman sievistyisivät ja edes joku turha avioero jäisi sieltä pois. Kaikki lähtee itsensä muuttamisesta. Toista ei voi muuttaa, mutta itseään kyllä.

25 vuotta takana yhteiselämää kaikkine mausteineen.Ei mitään poppakonstia ole eikä tule, joko homma skulaa tai sitten ei, so what, mikä ongelma.

Ikuisesti aviossa kirjoitti:

Uskon että vaikka kaikki näyttää olevan mennyttä niin itse voi vielä vaikuttaa asioihin. Tai ainakin yrittää. Olen itse ollut aina pidättyväinen kertomaan tunteistani, osin siitä tämä tilannekin johtuu. Liiallinen työtahti niin kotona kuin töissäkin aiheutti sen ettei sängyssä tehty muuta kuin nukuttiin. Väsyneenä vältteli kaikenlaista läheisyyttä ettei se olisi johtanut muuhun jne. Lopulta tilanne tulehtui niin pahasti ettei enää uskaltanut lähestyä toista. Vasta se avasi silmäni kun mieheni alkoi miettimään koko suhdetta ja sen jatkuvuutta ja masentui. Takana oli muutakin stressiä kevään ja kesän ajalta.

Päätin etten anna periksi vaikka itseen koski todella pahasti. Epävarmuus koettelee pahasti. En ollut koskaan edes epäillyt mieheni tunteita tai uskollisuutta minua kohtaan, mutta nyt iski myös epävarmuus niistäkin. En kuitenkaan yleensä ole tottunut antamaan periksi ja aion nytkin saada tämän suhteen toimimaan vaikka pitäisi mennä "läpi harmaan kiven". Sain mieheni suostumaan parisuhdeterapiaan ja tänään sainkin sieltä ajan varattua. Ovat muuten aika varattuja, joten tuskin olemme ainoa ongelmien parissa kamppaileva pari.

Ensimmäiseksi aion muuttaa omaa elämänasennettani, vähentää kotona kaikenlaista turhaa puuhastelua, jolla yleensä täytän kaikki iltani ja siten vapauttaa aikaa. Toiseksi aion sanoa miltä minusta tuntuu. Tämä konsti auttoi jo itseänikin, sillä eräänä iltana sanoin miehelleni että rakastan häntä. Hän vastasi myös rakastavansa minua ja että hänen v.....sensa menee kyllä ajan kanssa ohi. Se helpotti omaa oloani, toivottavasti myös hänen. Käytännön tasolla tästä aiheutui se että sain lisää puhtia ottaa selvää mitä voin parisuhteemme eteen tehdä.

Luulen että pohjamutia myöten on ongelmamme käsiteltävä, mutta kyllä se aurinko joskus risukasaankin paistaa. Kaikkea ei kannata heittää hukkaan jos tunteita on vähänkään jäljellä. Parisuhteiden hoitoon kaivattaisiin hieman talvisodan aikaista asennetta: periksi ei anneta. Ehkä sillä avioerotilastot hieman sievistyisivät ja edes joku turha avioero jäisi sieltä pois. Kaikki lähtee itsensä muuttamisesta. Toista ei voi muuttaa, mutta itseään kyllä.

Toista ei voi muuttaa.
Ei auta vaikka itse muuttuisikin, suhteeseen tarvitaan kaksi.

Jos toinen on jo luovuttanut, ei omasta ponnistelusta ole apua.

kyllä se siitä tai sitten ei kirjoitti:

25 vuotta takana yhteiselämää kaikkine mausteineen.Ei mitään poppakonstia ole eikä tule, joko homma skulaa tai sitten ei, so what, mikä ongelma.

Jos toinen ei ole valmis näkemään ongelmia, tyytyy vain siihen että kaikki hiipuu pois...