En tiedä, onko tämä oikea kategoria aiheelleni, mutten löytänyt parempaakaan. Olen 21 (kohta 22) -vuotias tyttö/nainen, ja ollut suhteessa toisella paikkakunnalla asuvaan, 21-vuotiaaseen poikaan. Emme varsinaisesti seurustele, mutta olemme yhteyksissä useita kertoja viikossa, toisinaan päivittäin, ja näemme n. kerran kuukaudessa. Tutustuin häneen jo 19-vuotiaana, jolloin asuimme vielä kauempana toisistamme. Hän alkoi seurustella tuolloin toisen tytön kanssa, mistä loukkaannuin. Olemme puhuneet asiasta, ja hän sanoo katuvansa sitä. Hän on seurustellut aikaisemmin kaksi kertaa, minä en kertaakaan vakavasti.
Emme ole kumpikaan rakastuneet toisiimme, mutta välitämme toisistamme. Kirjoitamme tekstiviesteillä ym. toisinaan tärkeistä tai vaikeista asioista, mutta kasvotusten puhumme lähinnä arkipäiväisyyksiä. Suhteesta puuttuu tietynlainen läheisyys; emme esimerkiksi kävele koskaan käsi kädessä tai muutenkaan kosketa toisiamme muuten vain. Poika on sanonutkin, että häntä vähän jännittää, ja ehkä minua myös.
Kun ensi kerran ja muutaman seuraavan kerran olin pojan lähellä, oli se parempaa kuin kaikki mitä olin kokenut muiden kanssa yhteensä. Hänen lähellään oli turvallista ja mukavaa olla, ja se oli parasta, mitä minulle oli aikoihin tapahtunut. Emme kuitenkaan harrastaneet seksiä tai ottaneet edes vaatteita pois, vaan olimme vain lähekkäin ja nukuimme yhdessä.
Nyt kuitenkin tuntuu, ettei se riitä enää pojalle, mikä on toisaalta ymmärrettävää, mutta toisaalta surullista. Jos menemme pidemmälle, en tunne oloani enää turvalliseksi ja mukavaksi, vaan ahdistuneeksi, välinpitämättömäksi, jopa vihamieliseksi. Tämä voi selittyä sillä, että 14-15-vuotiaana minulla oli joitakin yhden illan suhteita täysikäisten kanssa, joista jäi inhottava ja hyväksikäytetty olo. Emme koskaan olleet yhdynnässä, mutta jo käsillä "hyväily" tuntui kurjalta ja lisäksi sattui. En kuitenkaan tuossa iässä osannut kieltäytyä, vaikka olisin kaivannut pelkkää hellyyttä, enkä pahoinpitelyltä tuntuvaa käsittelyä.
Kerroin näistä kokemuksista pojalle, mutta hän suhtautui niihin aluksi "luurankoina kaapissa", eikä traumaattisina kokemuksina kuten minä ne koin. Tuntui, että hän paheksui minua, vaikka myöhemmin sanoikin, ettei häntä haittaa.
Viimeksi kun nukuimme vierekkäin ja poika kietoi kätensä ympärilleni, minua alkoi yhtäkkiä ahdistaa, eikä tehnyt yhtään mieli. Olisin toisaalta halunnut läheisyyttä, mutten kiihkeää sellaista, vaan pikemminkin hellyyttä. Poika huomasi, etten ole innostunut, ja ehdotti siirtyvänsä toiseen huoneesen nukkumaan. En kuitenkaan halunnut torjua häntä, joten sanoin, ettei tarvitse. Kenties typerää, mutta olin kuullut, että jos mies tulee kerrankin torjutuksi, hän alkaa miettiä koko suhteen mielekkyyttä.
Yritin siis saada itseni innostumaan, ja onnistuinkin ainakin puolittain. Oli se sitten ihan mukavaa. Emme siis ole olleet yhdynnässä, emmekä olleet silloinkaan. Olin myös useasti estänyt häntä työntämästä kätensä housuihini, kenties koska varhaisnuoruuden muistot olivat niin ahdistavia. Nyt hän yritti taas, ja annoin tällä kertaa periksi. En kuitenkaan lauennut, vaikka yritin, jopa ohjailin hänen kättään. Poika alkoi jo parin minuutin jälkeen kyllästyä ja lopulta käänsi kylkeä ja nukahti. Minua kadutti, että olin antanut hänen tulla niin lähelle, minua hävetti ja myös ärsytti, että hän kyllästyi kesken kaiken. Itkin yksin sängyn toisella laidalla kun hän nukkui tai oli nukkuvinaan, ja menin vessaan lopettamaan, minkä hän oli välttämättä halunnut aloittaa.
Emme ole puhuneet tästä mitään. Seuraavana aamuna emme myöskään enää koskeneet toisiimme, vaikka juttelimmekin normaalisti. Mielessäni minua kuitenkin hävetti, että olin toiminut aktiivisesti ja myös vähän suututti, että hän oli kyllästynyt kesken kaiken ja että hän toimi oman päänsä mukaan alkuperäisistä vastusteluistani huolimatta.
Nyt mietinkin, kannattaako minun sanoa asiasta, ja jos, niin miten? En halua loukata tai antaa ymmärtää, että olisi väärin, että hän halusi tuottaa minullekin iloa. Kuitenkin minua samalla suututtaa, että hän työnsi kätensä housuihini, vaikka aluksi vastustelin; tekikö hän sen enemmän omaksi ilokseen kuin minun, kun kerran kyllästyikin niin pian? Minua mietityttää puhua asiasta, kun hän aikaisemmista huonoista kokemuksistani kertoessani suhtautui paheksuvasti (vaikka siis myöhemmin sanoikin niiden olevan hänelle ok - olisin vain kaivannut häneltä tukea enemmän kuin lupaa kokemuksiin).
Voiko entistä turvallista ja mukavaa läheisyyttä, joka on parasta maailmassa, saada enää takaisin kun tällainen on alkanut?
Jos joku viitsii vastata asiallisesti, olen kiitollinen.
Emme ole kumpikaan rakastuneet toisiimme, mutta välitämme toisistamme. Kirjoitamme tekstiviesteillä ym. toisinaan tärkeistä tai vaikeista asioista, mutta kasvotusten puhumme lähinnä arkipäiväisyyksiä. Suhteesta puuttuu tietynlainen läheisyys; emme esimerkiksi kävele koskaan käsi kädessä tai muutenkaan kosketa toisiamme muuten vain. Poika on sanonutkin, että häntä vähän jännittää, ja ehkä minua myös.
Kun ensi kerran ja muutaman seuraavan kerran olin pojan lähellä, oli se parempaa kuin kaikki mitä olin kokenut muiden kanssa yhteensä. Hänen lähellään oli turvallista ja mukavaa olla, ja se oli parasta, mitä minulle oli aikoihin tapahtunut. Emme kuitenkaan harrastaneet seksiä tai ottaneet edes vaatteita pois, vaan olimme vain lähekkäin ja nukuimme yhdessä.
Nyt kuitenkin tuntuu, ettei se riitä enää pojalle, mikä on toisaalta ymmärrettävää, mutta toisaalta surullista. Jos menemme pidemmälle, en tunne oloani enää turvalliseksi ja mukavaksi, vaan ahdistuneeksi, välinpitämättömäksi, jopa vihamieliseksi. Tämä voi selittyä sillä, että 14-15-vuotiaana minulla oli joitakin yhden illan suhteita täysikäisten kanssa, joista jäi inhottava ja hyväksikäytetty olo. Emme koskaan olleet yhdynnässä, mutta jo käsillä "hyväily" tuntui kurjalta ja lisäksi sattui. En kuitenkaan tuossa iässä osannut kieltäytyä, vaikka olisin kaivannut pelkkää hellyyttä, enkä pahoinpitelyltä tuntuvaa käsittelyä.
Kerroin näistä kokemuksista pojalle, mutta hän suhtautui niihin aluksi "luurankoina kaapissa", eikä traumaattisina kokemuksina kuten minä ne koin. Tuntui, että hän paheksui minua, vaikka myöhemmin sanoikin, ettei häntä haittaa.
Viimeksi kun nukuimme vierekkäin ja poika kietoi kätensä ympärilleni, minua alkoi yhtäkkiä ahdistaa, eikä tehnyt yhtään mieli. Olisin toisaalta halunnut läheisyyttä, mutten kiihkeää sellaista, vaan pikemminkin hellyyttä. Poika huomasi, etten ole innostunut, ja ehdotti siirtyvänsä toiseen huoneesen nukkumaan. En kuitenkaan halunnut torjua häntä, joten sanoin, ettei tarvitse. Kenties typerää, mutta olin kuullut, että jos mies tulee kerrankin torjutuksi, hän alkaa miettiä koko suhteen mielekkyyttä.
Yritin siis saada itseni innostumaan, ja onnistuinkin ainakin puolittain. Oli se sitten ihan mukavaa. Emme siis ole olleet yhdynnässä, emmekä olleet silloinkaan. Olin myös useasti estänyt häntä työntämästä kätensä housuihini, kenties koska varhaisnuoruuden muistot olivat niin ahdistavia. Nyt hän yritti taas, ja annoin tällä kertaa periksi. En kuitenkaan lauennut, vaikka yritin, jopa ohjailin hänen kättään. Poika alkoi jo parin minuutin jälkeen kyllästyä ja lopulta käänsi kylkeä ja nukahti. Minua kadutti, että olin antanut hänen tulla niin lähelle, minua hävetti ja myös ärsytti, että hän kyllästyi kesken kaiken. Itkin yksin sängyn toisella laidalla kun hän nukkui tai oli nukkuvinaan, ja menin vessaan lopettamaan, minkä hän oli välttämättä halunnut aloittaa.
Emme ole puhuneet tästä mitään. Seuraavana aamuna emme myöskään enää koskeneet toisiimme, vaikka juttelimmekin normaalisti. Mielessäni minua kuitenkin hävetti, että olin toiminut aktiivisesti ja myös vähän suututti, että hän oli kyllästynyt kesken kaiken ja että hän toimi oman päänsä mukaan alkuperäisistä vastusteluistani huolimatta.
Nyt mietinkin, kannattaako minun sanoa asiasta, ja jos, niin miten? En halua loukata tai antaa ymmärtää, että olisi väärin, että hän halusi tuottaa minullekin iloa. Kuitenkin minua samalla suututtaa, että hän työnsi kätensä housuihini, vaikka aluksi vastustelin; tekikö hän sen enemmän omaksi ilokseen kuin minun, kun kerran kyllästyikin niin pian? Minua mietityttää puhua asiasta, kun hän aikaisemmista huonoista kokemuksistani kertoessani suhtautui paheksuvasti (vaikka siis myöhemmin sanoikin niiden olevan hänelle ok - olisin vain kaivannut häneltä tukea enemmän kuin lupaa kokemuksiin).
Voiko entistä turvallista ja mukavaa läheisyyttä, joka on parasta maailmassa, saada enää takaisin kun tällainen on alkanut?
Jos joku viitsii vastata asiallisesti, olen kiitollinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
en tiedä osaanko auttaa..
olen kuitenkin kokenut samankaltaisia vääränlaisia seksuaalisia kokemuksia. tosin vanhempana ja umpihumalassa. minäkään en osannut sanoa ei, vaikka tunsin itseni todella hyväksikäytetyksi. ja kun ensimmäisen kerran puhuin tästä nykyiselle poikaystävälleni, hän ei reagoinut oikein mitenkään. oli vaan, että "jaahas". ja tyyliin vaihtoi puheenaihetta samantien. tunsin oloni todella loukatuksi siinä tilanteessa, sillä tuntui, etten saanut häneltä ollenkaan sympatiaa tai muuta. sanoin suoraan, etten halua seksiä enkä mitään siihen liittyvää vielä. no, siinä on nyt käynyt niin, että emme ole vieläkään harrastaneet seksiä, vaikka olemme olleet yhdessä jo melkein vuoden. minua ei haittaa yhtään, eikä tunnu haittaavan poikaystäväänikään. meillä on siis vain tätä kivalta tuntuvaan söpöä ja viatonta läheisyyttä eikä mitään. nukumme öitä yhdessä ilman, että hänen kätensä tekevät mitään likaista. olen kyllä monta kertaa kysynyt, että pidänkö häntä puutteessa, mutta en kuulemma. :D
eli siis.. puhu painokkaasti tämän pojan/miehen kanssa. mikää muu kuin puhuminen ei auta. kerro tunteista ja siitä mitä sellainen kosketus saa sinut tuntemaan. yhteisymmärrys löytyy tai sitten ei, mutta et voi antaa toisen enää tehdä sinulle mitään sellaista, mitä et halua tehtävän. edes sen takia, että haluaisit miellyttää häntä.
Kiitos vastauksesta. Lohduttavaa kuulla, että jollain muulla on samankaltaisia kokemuksia.
"ja kun ensimmäisen kerran puhuin tästä nykyiselle poikaystävälleni, hän ei reagoinut oikein mitenkään. oli vaan, että "jaahas". ja tyyliin vaihtoi puheenaihetta samantien".
Kuulostaa tutulta. Kerroin itse tekstiviestillä, kaukosuhteessa kun elämme ja tekstailemme paljon. Vastaus kuului "Ookei. Öitä." Se oli kuin isku vasten kasvoja. Kun kysyin tarkennusta, hän tosiaan viittasi kertomaani "luurankoina kaapissa", ja ettei olisi uskonut tuollaista minusta, eikä osoittanut sanallakaan ymmärtävänsä, vaikka suoraan kerroin hänelle, että se oli minulle traumaattista ja jälkeenpäin katsottuna vaikuttaa lapsen hyväksikäytöltä, vaikkei minua mihinkään pakotettukaan.
Ehkä sellaisten miesten, jotka eivät itse ole kokeneet vastaavaa, on vain vaikea ymmärtää. Mutta tekeekö se naisesta automaattisesti huonon ja likaisen, jos häntä on kohdeltu seksuaalisesti väärin? Siltä minusta ainakin tuntui, kun vastaanotto oli tuollainen. Tunsin kertomisen jälkeen oloni huonommaksi, vaikka tarkoituksena oli kertoa itselle tärkeä asia, jotta suhde voisi lähentyä. En tiedä, uskallanko kertoa asiasta enää muille miehille, jos muutkin suhtautuvat noin.
Ja tosiaan seksistä puhuminen nykyisen kanssa, tai lähinnä siihen liityvistä peloista ja ahdistuksesta, tuntuu vaikealta tuollaisen jälkeen.
"et voi antaa toisen enää tehdä sinulle mitään sellaista, mitä et halua tehtävän. edes sen takia, että haluaisit miellyttää häntä".
Hyvin sanottu. Joskus se vain on vaikeaa käytännössä, sillä jos torjuu, tulee itsekin torjutuksi. Kuitenkin kaipaan läheisyyttä, myös seksuaalista, kunhan se on turvallista ja tapahtuu minunkin ehdoillani. Elin noin kaksi vuotta ilman fyysistä läheisyyttä vastakkaisen sukupuolen kanssa, ja kaipasin sitä lopulta joka hetki. Välillä teki mieli olla yhden yön suhteessa, jotta saisi edes jotain, mutta kun muistelin, etteivät ne aikaisemminkaan tyydyttäviä olleet, en tehnyt mitään. Nykyisen pojan lisäksi olen kohdannut vain yhden, jonka lähellä on ollut hyvä olla. Mistä tiedän, etten joudu taas yksinäisyyteen, jos lähden tästä suhteesta? Pitää kai vain miettiä, yrittääkö saada tämä suhde toimimaan vai siirtyäkö eteenpäin.
Monesti toinen ei tajuakaan. Minuakaan ei ole ymmärretty, yksi mies kerran totesi jopa "kyllä mun edellinenkin tyttöystävä oli raiskattu ja silti se anto, ei sille seksi ollut mikään ongelma..." ja toinen totesi, että hän ei halua tietää, koska hän ei ehkä kestä kuulla. Niin, että miesten toteamus on hyvin usein "hoida itte ongelmas", vaikka toinen kaipaa tukea, ja ymmärrystä. Seksi on yhteinen asia, mutta miehet jäävät monesti hyvin lapselliselle tasolle, eivätkä osaa ajatella kovin empaattisesti. Kyse ei ole pelkästään tyhmyydestä, vaan myös avuttomuudesta. Hyväksikäytöt ja muut monesti laitetaan vaan "sähellyksen piikkiin" koska ei haluta ajatella. Se on pelottavaa, sille ei mahda mitään jne. parempi torjua koko ajatus (=ja syyttää uhria)
Niin sinun poikaystäväsi myös ajattelee, että sä olet vaan säheltänyt, eikä muista ollenkaan, että olet ollut lapsi ja alaikäinen, myös alle 16-vuotias. Hän ei tajua ajatella empaattisesti, mitä virheitä itse on tehnyt, miten itse on joutunut joskus pulaan (jokainen varmasti on), ja edes sitä kautta jotenkin ymmärtää, että sinulle asia on paha. Monesti emme tajua, että se, mikä meille ei ole mitään, voi toiselle olla todella paha juttu.
Se täytyy kertoa. Ei ole oikein, että sinä kärsit ja yrität pakottaa itsesi seksiin vain toisen mieliksi. Hänen täytyy alkaa joko asiasta ja sinun hyvinvoinnistasi kiinnostumaan tai painua muualle. Kyse ei ole siitä, että sinä olisit jotenkin huonompi, tai että sinä et pystyisi: et tietenkään! Kaipaat luottamusta ja läheisyyttä, hän tunkee käden housuihin ja yrittää suorittaa orgasmin parissa minuutissa, ja sitten lopettaa, ei kysy ei puhu... Sä sentään yritit. Vaikkakaan yritys ilman omaa todellista halua on vain toisen mielistelyä, eikä ehkä johda haluamaasi tulokseen. Olisi parempi, jos sinä haluaisit itsesi takia.
Mutta ei sitä seksiä noin saa luistamaan, vaan askel askeelta ja ensimmäiseksi juttelemalla. Miltä seksi tuntuisi, haluaako sitä, miten voisi aloittaa, ja miten voisi olla seksuaalisesti yhdessä turvallisesti. Miten voisi esileikkiä, jo paljon yhdyntää aijemmin, siis lämmitellä muutenkin kun 2 minuttia ennen yhdyntää.
Et pidä puoliasi vieläkään. Tunnet häpeää, kun hän suhtautui paheksuen. Tunnet häpeää kun hän yrittää seksiä, ja suostut, vaikka hänhän se perääntyy, eikä kerro mitä haluaa. Toistit myös juuri traumasi: käpälöintiä hätäisesti, ja häpeä sinulle. Et halunnut tuottaa pettymystä. Huomaatko itse? Miksi haluat mielyttää vaikka oman itsesi kustannuksella? Miksi olet alunperin tehnyt niin? Ehkä et uskonut olevasi riittävän arvokas ja hyvä... Miksi?
On todella aika jutella asioista ääneen. Itsetunnostasi, tunteistasi naisena ja siitä, mitä seksi merkitsee ja mitä haluaisit sen merkitsevän.
Et ole miettinyt seksiä itsesi kannalta, vaan kurjien kokemusten kautta. Osaatko itse siis kuitenkin tuottaa mielihyvää itsellesi? Ilmeisesti. Joten voit kuvitella siihen tilalle hyvän miehen: kun valitset miehen, jonka kanssa voit tapailla, aloittaa rauhallisesti, jutella tästä ja näistä asioista, joka haluaa helliä sinua ja viedä sinut uusiin maisemiin, tulet kyllä kokemaan jotain ihanaakin vielä. Mutta siihen sinun täytyy uskaltaa alkaa pitää puolesi, nähdä itsesi arvokkaana, ja uskaltaa valita. Jos tuo on ainoa tarjonta, mitä tällä miehellä sinulle on, ei se ole kovin paljon, voisit miettiä jonkun muunkin tapailemista.
Ehkä kannattaisi alkaa etsimään miestä, johon voisi rakastua, ja etenkin, joka sitten rakastaisi myös sinua. Sellaista miestä, jonka itse haluaa. Sitten se seksikin saattaisi alkaa tuntumaan luonnolliselta ajatukselta.
Kiitos myös sinulle vastauksesta. Siinä oli paljon pohtimisen arvoista.
"Minuakaan ei ole ymmärretty, yksi mies kerran totesi jopa 'kyllä mun edellinenkin tyttöystävä oli raiskattu ja silti se anto, ei sille seksi ollut mikään ongelma...'"
Olipas kamalasti sanottu. Voin vain kuvitella, kuinka pahalta tuntuisi, jos saisi tuollaista kuulla. Minullekin nousi mieleen syyllisyys ja häpeä asiasta, mutta toisaalta myös suuttumus; mikä oikeus kenelläkään on paheksua minua menneisyydestäni, mitä se kenellekään kuuluu, ei olisi pitänyt sanoa mitään. Hyvässä suhteessa ei tarvitsisi alkaa defensiiviseksi, vaan voisi näyttää heikkoutensa ja haavoittuvuutensa pelkäämättä, että toinen lyö lyötyä. Yritän kai silti vakuutella itselleni, että suhde voi muuttua hyväksi jos asioita tarpeeksi käsittelee, ja että molemmat voivat oppia. Tiedä sitten...
"Sä sentään yritit. Vaikkakaan yritys ilman omaa todellista halua on vain toisen mielistelyä, eikä ehkä johda haluamaasi tulokseen. Olisi parempi, jos sinä haluaisit itsesi takia."
Yleensä olen kyllä itsekin ollut ihan mukana ja pitänyt paljon. Tällä kertaa vain jostain syystä (olin vähän kipeä ja väsytti, ehkä) ei tehnyt mieli. Poika kyllä huomasi tämän ja lopetti heti lähentelyn. Kaipa se sitten oli mun oma moka kun yritin saada itseni haluamaan niin kuin yleensä. Mutta kun joka paikassa kuulee valitusta pihtaavista akoista, ja kuinka sit käännytään vieraiden puoleen... Niin kaipa ajattelen et kaikki miehet on sitä mieltä, vaikkei niin oliskaan.
"Toistit myös juuri traumasi: käpälöintiä hätäisesti, ja häpeä sinulle. Et halunnut tuottaa pettymystä."
Olet oikeassa, myös olo tuon jälkeen oli aivan samanlainen kuin huonojen kokemusten jälkeen: hävetti ja itketti. Koska en koskaan ollut yhteydessä yhden illan juttuihin sen jälkeen, kun olimme toimineet heidän ehdoillaan ja he olivat saaneet mitä halusivat, alitajuisesti oletin myös tämän pojan hylkäävän minut tuon jälkeen. Nyt olen yllättynyt, kun niin ei käynytkään (vielä? Ehkä jos olemme yhdynnässä hän on saanut kaiken mitä hakikin ja voi häipyä? Hän tosin vakuuttaa, että näin ei ole).
"Mutta ei sitä seksiä noin saa luistamaan, vaan askel askeelta ja ensimmäiseksi juttelemalla. Miltä seksi tuntuisi, haluaako sitä, miten voisi aloittaa, ja miten voisi olla seksuaalisesti yhdessä turvallisesti"
Tuntuu vain kamalan vaikealta puhua tuollaista, kun muutenkin puhumme yleensä vain arkipäiväisyyksiä, vaikkakin ihan mukavia sellaisia. Päivällä olemme kavereita, yöllä läheisempiä.
"Ehkä kannattaisi alkaa etsimään miestä, johon voisi rakastua, ja etenkin, joka sitten rakastaisi myös sinua. Sellaista miestä, jonka itse haluaa. Sitten se seksikin saattaisi alkaa tuntumaan luonnolliselta ajatukselta"
Niin, se kai olisi se ideaalitilanne. Ei niitä miehiä kuitenkaan puissa kasva. Viimeksi kun odottelin (enkä tietenkään itse tehnyt asioille juurikaan mitään, passiivinen kun tällaisissa asioissa olen), sain odotella pari vuotta, ja sittenkin löysin tämän saman pojan uudestaan. Hänen kanssaan oli parasta siihen mennessä, joten en halunnut tyytyä vähempään. En tiedä, tyydynkö nyt sitten vähempään kuin mitä ansaitsen. Tuntuu kamalalta, jos joudun menettämään tämän pojan. Mutta en myöskään halua elää epätyydyttävässä suhteessa. Enkä yksin, ainakaan taas vuosikausia.
Tässä sitä on taas sitä ongelmaa, kun ajattelet asian näin:"Kaipa se sitten oli mun oma moka kun yritin saada itseni haluamaan niin kuin yleensä..." Niin, sä vaan jatkat omaa syyllistämistäsi. Samoin, kun heikosta itsetunnosta kertoo tuo "kaikkialla kuulee pihtaavista akoista..." niin, eli siis mikähän se on vialla, kun ne "akat pihtaa"? Olisiko se ihan vaan yksinomaan niitten naisten ilkeyttä ja todella pihtaamista, vai vaatisko siihenkin jotain muuta?
Mikset sä syyllistä miehiä: että ne on kökköjä sängyssä, painostaa, uhkailee, ei tajua kehittää sänkytaitojaan, ja mitä vielä, ei toi sunkaan prinssis nyt miltään "kasanoovalta" kuulosta: jos jotain pitää syyllistää, miksi sä syytät ennemmin ittees, kun sitä? Voiko olla kyse vuorovaikutuksesta, kahdesta eikä yhdestä? Muista se, ettet tule saamaan korvauksia elämältä, et kirkkaampaa kruunua marttyyriudesta, etkä palkintoa itsesäälistä.
Itse en usko oikein kenenkään yksipuolisiin selityksiin, asiat kun eivät tässä maailmassa ole niin yksinkertaisia. Ei se niin mene seksissäkään, että nappulasta vääntää, haarat auki ja jumputa siinä, oih ja ah, miten on ihanaa. Ei se toimi miehelläkään niin, että aina onnistuu ja mieli tekee tai seisoo. Se, että mies on epävarma, on varmasti teidänkin sähelllyksen yksi syy. Mies ei osaa vaan nyt käsitellä asiaa, eikä sinua. Ja siihenkin se asioista puhuminen auttaisi, kun kukaan ei ole selvännäkijä :)
Jo, toki, nykyään syydetään niskaan seksiä ja seksiä, miten se toimii "näin saat enemmän ja parempaa" ja tälläinen kuuluu olla, niin miehille kun naisillekin, mutta totuus saattaakin olla toisenlainen. Ei ole aina pitsiä ja samettia, ei mene kaikki kuten elokuvissa, yhdessä olossa on muutakin kun pornoelokuva ja ei aina onnistu eikä edes tee mieli. Koskee niin miehiä kun naisiakin.
Niin, päivällä jotain ja yöllä jotain, mutta kuten olet huomannut, se vaan ei nyt toimi niin. Ehkä sä et oikein hyväksy itsekään itseäsi, ja sitä tosiasiaa ettet sä ole se villi kaksoiselämää elävä peto, joka muuttuu illan tullen muuksi (aika harva on oikeasti), vaan ihan tavallinen ihminen, joka kaipaa suhteelta enemmän. Tyytymisestä liian vähään kertoo kyllä se, että ensin sanot, ettette rakasta, ja tässä toteat, että ehkei parempaa tulekaan: vaikka olet 21-vuotias! Siis oishan se aikamoista, jos sä olisit kaiken nähnyt, eikä sitten parempaa voi tulla. Enkä tarkoita, ettei mies voisi olla mukava, vaan sitä, ettette te edes pysty puhumaan intiimeistä asioista, ettekä rakasta. Eli siis sä jo tuossa iässä ajattelit tyytyä vaikka rakkaudettomaan suhdesäätöön, koska pelkäät niin paljon yksinäisyyttä, etkä luota itsesi löytävän mitään parempaakaan.
En tiedä, mistä etsit, ehkä kannattaa sitten etsiä paremmista paikoista?
Kyllä aika tietenkin korjaa paljon asioita, ja sullakin asiat varmasti on paremmalla ja eri mallilla 28-vuotiaana, asioista on aikaa ja pääset yli, mutta ehkä kannattaisi todella ruveta olemaan ehdottomampi siinä suhteessa, että haluaa jotain, mikä on haluamisen arvoista. Nyt sä tunnut haluavan mitä vaan, mikä suo jotain lohtua? En tiedä, mutta tosiaan, jokainen saa sitä, mihin tyytyy ja mitä haluaa, joten halua oikeita asioita. Yksin eläminenkään ei tarkoita tyhjyyttä, eikä mitään tekemättömyyttä, tavoitteiden puutetta eikä edes ikuista puutetta. Yksin eläminen ei ole mikään huono vaihtoehto, eikä edes turvatonta, ja lohduttomampaa on roikkua asioissa, mistä ei saa koskaan mitään mitä haluaa tai kaipaa. Tietyllä tavallla asiat pitää hyväksyä sellaisina kun ne ovat ja joko tyytyä siihen mukisematta tai sitten lähteä etsimään muuta.
Toivottavasti saat asiat kuntoon, älä ota loukkauksena, mutta itse suosittelisin ennemmin jotain sinulle sopivaa (löytää etsimällä) psykologia ja terapiaa, itsetunnon ja itsen etsimistä, ja sellaista, että opettelisit elämään pari vuotta nimenomaan yksin, mutta niin että olisi kivaa, harrastaisit, hoitaisit itseäsi, jos ihastuisit, niin tapailisit, mutta et muuten, etkä miettisi suhteitakaan yksin jäämisen pelon kannalta, vaan ilon kautta. Rakentaisit itseäsi ihan rauhassa pari vuotta.
Psykologi, akupunktio ja lukeminen. Ne ovat monesti tehoavia keinoja mietiskelyn apuna.
Eläminen: harrastukset, työt/opiskelut ja tavoitteet: laittaa itselleen tavoitteita asioista mitä haluaa ja sitten alkaa tekemään töitä sen eteen. Vaikka pieniäkin, mutta että saa tekemista.
Uusien asioitten kokeilu, rutiinien rikkominen pienestikin.
Ja nimenomaan pienellä kannattaa aloittaa. Muut sitä eivät voi tehdä sun puolesta, muut sitä ei tee, etkä sä tule kuntoon muitten kautta, itse on vaan otettava lusikka kauniiseen käteen. Ei voi mitään, sitten sitä kautta alkaa kyllä tulla pikkuhiljaa niitä auttavia asioita, oikeita asioita jne. mutta jokaisen meistä on parannettava itse itsemme.
No, jokatapauksessa hyvää jatkoa, ja toivottavasti asiat selviää!
"Toivottavasti saat asiat kuntoon, älä ota loukkauksena, mutta itse suosittelisin ennemmin jotain sinulle sopivaa (löytää etsimällä) psykologia ja terapiaa, itsetunnon ja itsen etsimistä, ja sellaista, että opettelisit elämään pari vuotta nimenomaan yksin, mutta niin että olisi kivaa, harrastaisit, hoitaisit itseäsi, jos ihastuisit, niin tapailisit, mutta et muuten, etkä miettisi suhteitakaan yksin jäämisen pelon kannalta, vaan ilon kautta. Rakentaisit itseäsi ihan rauhassa pari vuotta"
En ota loukkauksena, itse asiassa pari vuotta sitten kävinkin muutamaan otteeseen terapeutin puheilla, vieläpä seksuaaliseen hyväksikäyttöön erikoistuneen. Auttoi kyllä, ja hän oli sitä mieltä, ettei minussa ole mitään vikaa, ja ehdotti käyntien lopettamista. Tiedä sitten, olisiko pitänyt jatkaa.
Tuosta itsetunnon kehittämisestä, niin sitä olen harrastanut jo lähes kymmenen vuotta ja edistynytkin huimasti. Jos olet sitä mieltä, että vaikutan nyt epävarmalta, et halua tietää millainen olin kymmenen vuotta sitten.
Kun elin yksikseni pari vuotta ilman minkäänlaisia suhdesäätöjä, elämä oli ihanaa, lähes täydellistä. Pääsin toteuttamaan itseäni, tavoitteitani ja unelmiani, harrastin, kokeilin uusia asioita ja opin uutta joka päivä. Oloni oli tasapainoisempi kuin koskaan aiemmin. Myös itsetunto nousi, kun sai kokea onnistumisen elämyksiä.
Valitettavasti nuo elämykset eivät koske ihmissuhteita. Olen aina ollut hyvä monissa asioissa, mutta ihmissuhteissa en koskaan. Pidän siitä, että asiat ovat selkeitä ja yksinkertaisia, mitä ihmissuhteet, varsinkaan läheiset sellaiset, eivät ole. Mukaan tulee kaiken maailman kiemuroita, pitää huomioida toisen tunteet ja varmistaa, että omat tunteet huomioidaan, käsitellä omia ja toisen pelkoja, haavoittuvuutta, epätäydellisyyttä, paljastaa itsensä toiselle ja ottaa toinen vastaan loukkaamatta häntä, välttää valtataistelut tai tulla niiden kanssa toimeen, kuunnella ja ymmärtää ja saada toinen ymmärtämään... Tehtävä tuntuu mahdottomalta, eikä onnistumistakaan voi mitata muulla kuin sillä, miltä itsestä ja toisesta tuntuu, mikä on aina epämääräistä. Suorituskeskeinen luonne ei sovellu ihmissuhdesotkuihin.
Vaihtoehdoista helpoin olisi siis vetäytyä taas ylhäiseen yksinäisyyteen, pois kaiken maailman sotkuista, takaisin tyyneyteen ja tunteiden tasapainoon. Saatan näin tehdäkin jos olo käy sietämättömäksi. Kaikkia ei kai ole tarkoitettu parisuhteeseen. Olen kuitenkin ihminen ja kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä. Voinko saavuttaa sen olemalla yksin, yrittämättä lähestyä muita? Jos lähestymisyritykset päättyvät omaan pahaan olooni, onko järkeä edes yrittää, ennen kuin on tasapainossa itsensä kanssa? (Mitä en todennäköisesti tule koskaan täysin olemaan.)
On vain hyväksyttävä oma epätäydellisyytensä ja yritettävä elää sen kanssa. Mutta yksin vai jonkun kanssa, siinä vasta pulma... Missä ihmissuhdetaitoja voi oppia jos ei ihmissuhteissa?! Onko aloitustekstissä mainitsemastani opettelusta enemmän haittaa kuin hyötyä? Pitäisikö taas vain odottaa ja odottaa ja odottaa...zZz
Ei se, ettei ole parisuhteessa tarkoita yksinäisyyttä eikä uinumista. Tuntuu hieman, kun odottaisit vaan elämäsi roikkuvan parisuhteen varassa, elät ainoastaan suhteessa. Odottaa, ei, kun nimenomaan sun pitäisi alkaa elämään. Itsesi kautta.
Ihmissuhteita voi olla monelaisia, ja odotusta voi olla monenlaista. Aktiivisuutesi päätät sinä itse, ja jos aina vaan nukut, kun ei ole vakituista parisuhdetta etkä keksi elämääsi muuta kehitys suuntaan, en ihmettele yhtään, että yksinolo pelottaa. Se on varmasti tylsää niin.
Sä olet niin nuori, että tottakai sulla on ollut 10 vuotta sitten huono itsetunto. Tottakai sulla on se ollut vielä muutama vuosi sittenkin huonompi kun nyt. Teini-ikäinen on lapsi ja ihan eri asia kun 2kymppinen. Mutta 2kymppinen on vasta tullut aikuiseksi, älä ole niin ankara itsellesi. Sä et mitenkään voikaan olla vielä missään tasapainossa, ei ne muutkaan ole, ne vaan esittää ehkä paremmin. Ja sä todellakaan et ole lähelläkään maalia vielä 2kymppisenä. Sä tulet huomaamaan sen vielä monta kertaa. Saat harrastaa itsetuntosi rakentamista vielä toisetkin 10 vuotta :)
Anna itsellesi aikaa.
Ja myös tuossa ihmissuhteitten opettelussa. Ne on kaaosta, se on semmonen juttu. Mutta kyllä se siitä, kun vaan käsittelee asioita, oppii myös päästämään irti ja tavallaan jättämään asioitten ylimääräisen hallinnan. Ne on kaaosta, koska sä et hallitse niitä. Niitä sä et tule koskaan hallitsemaankaan, kun omalta osaltasi. Ongelma on varmaankin siinä, ettet hallitse omaltakaan kannalta. Jos luottaisit itseesi, luottaisit myös selviämiseesi suhteista ja myös siitä kaaoksesta. Siinä se psykologi voisi auttaa.
Se suorituskeskeinen, niin. Sä luulet vaan että suhteen voi suorittaa, kun olet siinä. Ajattelet hoitavasi asiat hyvin ja näin ja niin. Sitten ne on oikein. Mutta kun ihmissuhde onkin heittäytymistä, ja elämistä. Jokaista onnistumista seuraa epäonnistuminen, vapautta mustasukkaisuus, rakkautta suuttumus ja ihastusta turhautuminen. Vähän niinkun. Niin sen kuuluukin olla tavallaan ja tiettyyn pisteeseen saakka. Mutta mistä se tulee sulle, että kaikkea pitää hallita, että kaikki pitää suorittaa? Miksi on niin tärkeää onnistua, miksei voi epäonnistua?
Ehkä sä roikutkin tuossa suhteessa nimenomaan sen rakkaudettomuuden takia: voi suorittaa ja miettiä järkisyillä, mitä tekee, eikä tarvitse kokea tunteittensa kanssa avuttomuutta... Ja sitten kokee kuitenkin.
Helpoin vaihtoehto ei lähelläkään aina ole oikea, mutta eipä taida olla tuo sun nykyinenkään suhde. Etsi uusia, ja tapaile muitakin, tai ainakin elä silmät auki.
Ja tosiaan, opettele elämään niin, että voit elää omaa elämääsi riippumatta seurustelusta. Se on hyvä lisä ja kivaa, jos on kivaa, mutta ilman sitä, eläminen ei saa olla pelkkää uinumista, nääs.
jotain muuta kuin sun tyydyttämistä pelkästään...? siis jätkä olis halunnu seksiä, lämmitteli sua ja odotti että tekisit samoin hänelle? sit kyllästy kun koko juttu oliki vain sun räpläämistä. en tiä, ja jos näin oli niin melko tökerösti kyllä toimi. mun seksielämä ei myöskään alkanut iloisissa merkeissä, moni asia meni pieleen ja lopulta seksi tapahtui vain toisen osapuolen takia. kamalaa... nyt olen eronnut miehestä (meillä oli pitkä suhde, yli 10vuotta joka alkoi teini-iässä...) ja uuden kumppanin kanssa kaikki on uutta ja ihmeellistä. sen vain sanon, että älä hanki huonoja kokemuksia seksin suhteen, voi vaikeuttaa aika paljon asioita ja pitkälle tulevaisuuteen... koita nyt päästä eroon noista vanhoista kokemuksista. juttelemas jollekki? ainakin vierellä pitäis olla sellanen kumppani, joka ymmärtää, joka on kärsivällinen jne... muuten ei tuu mitään! tsemppiä sulle!
..sanoa, että hyvä kun kirjoititte tänne näistä kokemuksista, tämä on varmasti yleisempää mitä tiedetäänkään! Tämäkin keskustelu vahvisti sitä, että miksi Jumala on tarkoittanut seksin avioliittoon. Ei sen takia, että kaikki kiva olis kiellettyä vaan suojelakseen niin herkkää aluetta ja kuinka ihanaksi Jumala on seksin tarkoittanut, rakasteluksi puolisoiden kesken.
Lester Sumrall, Suorat sanat seksistä-kirja valaisi mulle ainakin hyvin sen miksi seksi on tarkoitettu avioliittoon.