Olen 19-vuotias ja ollaan seurusteltu poikaystävän kanssa 3-vuotta, josta yhdessä asuttu puolitoista vuotta. Ollaan aina tapeltu runsaasti, mutta nyt jotenkin kaikki on hajoamassa. Pienistä riidoista tulee yllättäen suuria. Poikaystäväni työskentelee isänsä yrityksessä, ja hän on lähes poikkeuksetta 7 päivänä viikossa töissä vähintään 12tuntia. Monesti saattaa käydä niin, että menee töihin seitsemään ja takaisin tulee joskus yhdeksän aikaan. Tämä aiheuttaakin eniten riitoja, koska haluaisin viettää enemmän aikaa yhdessä, kun taas poikaystävä toteaa että kyllähän se riittää kun nukutaan vierekkäin. Hän ei koe mitään tarvetta tehdä kanssani mitään. Suhteemme alussa hän kertoi aina tunteistaan ja muutenkin helli sanoilla, mutta sitä ei tapahdu nykyään koskaan. Olen maininnut hänelle, mutta kuuluu vain toteamus, että rakkaus on itsestäänselvyys eikä se vaadi sanoja. Että jos rakkaus ei kestä itsestään niin se ei ole aitoa (!!). Minä taas en ole ennen tätä parisuhdetta saanut ikinä kuulla itsestäni mitään positiivista (paitsi isosiskolta, edes vanhemmiltani) ja sitten kun kuulee, niin se tuntuu hyvältä. Sitten kun yhtäkkiä lopettaa kaikki pienetkin hellyyssanat niin tuntuu, että jokin on muuttunut. Miksi se muuten ei enää sanoisi? Kyllä hän tunteitaan osoittaa teoilla jonkin verran, kuten vie minua töihin jos pystyy ja hakee mahdollisesti pois, jos on ollut iltavuoro. Mutta kun haluaisin myös jotain osoituksia romanttisesta rakkaudesta, siitä että hän haluaa minua.
Totta kai minussakin on vikoja, en sitä yritä väittääkään. Tarvitsisi osata olla sanomatta jokaisesta pienestä asiasta. Tarvitsisi opetella hyväksymään se, että hän on töissä eikä mitään sille voi. Mutta herää vaan kysymys, että entä jos joskus hankitaan perhe. Miten sitten käy? Istunko kenties lasten kanssa yksin kotona iltaan asti, niinkuin mieheni äiti tuntuu tekevän.
En vaan tiedä että jaksanko tätä enää, mutta toisaalta en halua luovuttaa. Asun tällä hetkellä kaukana kaikista tutuistani, tässä kaupungissa ei ole minulle mitään muuta kuin avopuoliso ja työ. Ero tarkoittaisi sitä, että muuttaisin takaisin kotikaupunkiini ja jättäisin vakituisen työpaikan, koska itselläni ei ole varaa maksaa yksin näitä pääkaupunkiseudun vuokria. Enkä kestäisi olla täällä edes aivan yksin. Avopuolisoni menee tammikuussa armeijaan, mikä myös ahdistaa. Sillä jään yksin tuntemattomaan kaupunkiin, ja ainoa asia täällä on työpaikka. Tuntuu kuitenkin, että jos päättäisin erota ja muuttaa kotipaikkakunnalle, niin mistä revin rahat uuden asunnon takuuvuokraan ja mistä löydän itselleni uuden työn, niitä ei oikein tunnu enää olevan. Kaikki vaan tuntuu olevan niin sekaisin, kun ei itsekään enää tiedä, että mitä haluaa.
Totta kai minussakin on vikoja, en sitä yritä väittääkään. Tarvitsisi osata olla sanomatta jokaisesta pienestä asiasta. Tarvitsisi opetella hyväksymään se, että hän on töissä eikä mitään sille voi. Mutta herää vaan kysymys, että entä jos joskus hankitaan perhe. Miten sitten käy? Istunko kenties lasten kanssa yksin kotona iltaan asti, niinkuin mieheni äiti tuntuu tekevän.
En vaan tiedä että jaksanko tätä enää, mutta toisaalta en halua luovuttaa. Asun tällä hetkellä kaukana kaikista tutuistani, tässä kaupungissa ei ole minulle mitään muuta kuin avopuoliso ja työ. Ero tarkoittaisi sitä, että muuttaisin takaisin kotikaupunkiini ja jättäisin vakituisen työpaikan, koska itselläni ei ole varaa maksaa yksin näitä pääkaupunkiseudun vuokria. Enkä kestäisi olla täällä edes aivan yksin. Avopuolisoni menee tammikuussa armeijaan, mikä myös ahdistaa. Sillä jään yksin tuntemattomaan kaupunkiin, ja ainoa asia täällä on työpaikka. Tuntuu kuitenkin, että jos päättäisin erota ja muuttaa kotipaikkakunnalle, niin mistä revin rahat uuden asunnon takuuvuokraan ja mistä löydän itselleni uuden työn, niitä ei oikein tunnu enää olevan. Kaikki vaan tuntuu olevan niin sekaisin, kun ei itsekään enää tiedä, että mitä haluaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse olen 20 ja seurustellut mieheni kanssa kohta neljä vuotta, joista yhdessä asuttu 3 ja kihloissa 2 vuotta.Meillä on ollut välissä aikoja yhdessä asumisemme aikana kun mieheni oli viikon putkeen töissä, niin ettei tullut kotiin ollenkaan (oli töissä armeijassa jossa viikonmittaisia metsä/taisteluharjoitusretkijutteleita) ja monesti vuorotöiden takia olemme nähneet toisemme vain silloin kun toinen lähtee töihin ja toinen jää nukkumaan ja kun toinen tulee töistä ja toinen on jo nukkumassa.Mieheni on myös ollut välissä keskivaikeasti masentunut. Milloin sain todeta omakohtaisesti kuinka hirveältä ja arvottomalta itsestä tuntuu kun toinen ei huomioi mitenkään.Ei hyvä vastaa puhuteltaessa, ei kosketa, ei mitään..Osaan näiltä osin samaistua tilanteeseesi ja siitä syystä annan interaktiivisen nettihalin *halaus*.Maailman kamalin tunne.
Mutta silti kun meillä oli vastaavanlaiset tilanteet kummastakin huomasi kuinka inhottiin sitä ettei nähdä toisiamme enemmän ja yritettiin saada viikonloput ja kaikki mahdollinen liikenevä aika meidän kahden kesken vietettävään aikaan ja mies huomioi silloinkin kun ei nähty silittelemällä yöllä tukkaa ja suukottamalla niskaa joihin välillä heräsin ja jättämällä viestejä töihin mennessään.Näin ollen en osaa kuvitellakaan miten hirveältä sinusta varmaan tuntuu kun miehesi veivaa kaiken sivuun olankohautuksella..
Rakkaus EI ole missään nimessä itsestäänselvyys ja se ehdottomasti TARVITSEE sanoja! Rakkauden eteen täytyy tehdä töitä, mitä miehesi selvästikin kieltäytyy tekemästä.Rakkaus on aitoa silloin kun kumpikin osapuoli vaalii ja hoitaa ja arvostaa sitä. Nyt vaikuttaa kirjoituksesi perusteelta enemminkin siltä että miehesi pitää sinua itsestäänselvyytenä.Että olet siellä kotona tekemässä askareet, hoitamassa arkipäivän ja hän tulee ja korjaa hedelmät kiittämättä ja jatkaa matkaansa.Ilmeisesti hän on katsonut mallin isänsä käytöksestä jonka hänen äitinsä on kaiken ajan sallinut ja siksi kuvitellut että se on arkipäivää ja oikea käytösmalli.Sinun olisi hyvä katkaista kierre ja lukea miehelle lakia, sillä itse henkilökohtaisesti olen aivan varma että jos teille perhe tulee ja homma jatkuu samanlaisena siihen saakka, jatkuu se samanlaisena siitä eteenpäinkin.Sun täytyy vaan nyt miettiä kestätkö samanlaista kohtelua enää.Itse en pystyisi siihen. Älä missään tapauksessa anna sen olla este ettet tiedä mistä saisit rahat toiseen asuntoon ja työn jos eroaisitte.Suomessa on hyvä tukiverkosto ja apua saa aina!Juopotkaan eivät ilman kattoa päänsä päällä ole, joten et takuuvarmasti olisi sinäkään!mieti olisitko valmis aloittamaan alusta ja löytämään mahdollisesti toisen joka arvostaa sinua ja näyttää sen mikäli miehesi ei ole valmis muuttamaan tapojaan.anna miehellesi vaihtoehdot:joko tekee töitä suhteenne eteen yhtä paljon kun sinä ja on valmis muuttamaan tapojaan tai sinä lähdet.Jos mies oikeasti sinua rakastaa hän on valmis muuttumaan viimeistään siinä vaiheessa kun huomaa ettei isänsä esimerkki päde.Muuten hän ei ole sinun arvoisesi.Nyt vaan HIRVEÄSTI TSEMPPIÄ ja ennenkaikkea VOIMIA! :)Toivottavasti asiat sutjaantuu.
Olet huomannut että miehelle tyo on kaikista tärkein. Sinun nalkuttamisesi, murjottamisesi tai äksyilysi ei muuta yhtään mitään. Valittavanasi onkin hyväksytko sinä nykyisen elämäntyylin kyseisen miehen kanssa vai et.
Jos jatkat hänen kanssaan, tiedät jo nyt että yhteinen aika rajoittuu pariin tuntiin vuorokaudessa, siis 24/7.
Tuo automaattisesti edellyttää että sinä hankit itsellesi muuta tekemistä. Mene iltakursseille-varsinkin pääkaupunkiseudulla valinnavara on lähes loppumaton! Tutustut siellä muihin ihmisiin. Aloita viikonloppuisin (tai milloin sinulla on vapaapäivät) ulkoilemaan tai liity aivan mihin tahaansa seuraan jossa voit osallistua muiden kanssa, oli se sitten liikuntaa, kuvausta, taidetta, musiikkia ....
Noissa kaikissa on suhteellisen pienet osallistumismaksut jotka kestävät pienituloisimmankin kukkaron.
Toisin sanoin hanki itsellesi elämä äläkä valita siitä mitä sinulla ei ole. Miehesikin on paljon onnellisempi tavatessaan sinut niinä harvoina tunteina jotka häneltä liikenee, iloisena ja osallistuvaisena ulkomaailmaan. (sen sijaan että sinä istut neljän seinän sisällä valittamassa)
Toisen vaihtoehdon sinä tiedätkin. Mikäli asut miehen asunnossa, aivan ensimmäiseksi etsit itsellesi oman kolon. Tarkoitti se sitten asunnon jakamista (tyyppi-soluasuminen) tai alivuokralaisasumista.
Sen lisäksi, riippumatta missä tahaansa asuu, on terveellistä osallistua muiden kanssa harrastuksiin/asioihin tyon ulkopuolella.
Ehkä opit tuosta sen verran että "leikkiä kotia" ei voi heti ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Kestää vuosia ennenkuin oppii tuntemaan ketään tarpeeksi hyvin jakamaan asumistaa tai kehoaan kenenkävn kanssa.
oppeliini on nyt hyvä ja vähän rajoittaa. Kirjoituksesi alkupuolet pitää paikkaansa kyllä, mutta alat ylittämään linjaa viimeisellä tekstilläsi.
"Ehkä opit tuosta sen verran että "leikkiä kotia" ei voi heti ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Kestää vuosia ennenkuin oppii tuntemaan ketään tarpeeksi hyvin jakamaan asumistaa tai kehoaan kenenkävn kanssa."
Ensinnäkin.. Mitä hel**ttiä? Voin sanoa,että itse aloin kyllä "leikkimään kotia" varsinkin nuorena kyllä ja ongelmista on selvitty ja arki on jaettu ja olemme onnellisia!"Kestää vuosia ennenkuin oppii tuntemaan ketään tarpeeksi asuakseen hänen kanssaan".Jaahas.. meinaakko seurustella sitten omissa osoitteissanne nelisen vuotta ennenkuin mietittekään muuta vaihtoehtoa? ok. sun valinta. Me muutimme yhteen kahden vuoden seurustelun jälkeen ja kumpaakaan ei ole kaduttanut pätkääkään.Aina ei käy hyvin parisuhteessa.fakta.Mutta pask*sti käy myös muille jokka ovat tehneet kaiken ehkä sun mittapuus mukaan oikein. pidäyttäynyt seksistä ennen naimisiin menoa. Seurustellut seittemisen vuotta ennen kihloja ja yhteenkiin muutettiin vasta kun naimisiin mentiin. Aina ei toimi homma vaikka kumpikin osapuoli yrittäisi kaikkensa ja vieläkin huonommin jos toinen kieltäytyy tekemästä asian eteen mitään. Ihmisen henkinen kypsyys ei katso aina sitä fyysistä ikää.Joillakin toimii homma ihan toisin ja ovat onnellisempia kuin ne jotka tekevät toisin.Ei pidä yleistää kaikkiin sitä mikä johonkin pätee.