Oma suhteeni on vasta hiljattain alkanut, mutta koska olen herkkä ahdistumaan, niin olen jo nyt ihan tuskissani, että tuleeko tämä kestämään, vai lyönkö vain turhaan päätä seinään. Tutustuin netissä mieheen, jonka kanssa juttelimme lähes päivittäin vuoden verran, kunnes viimein päätimme tavata. Tuosta päivästä saakka oli selvää, että haluamme olla yhdessä etäisyydestä huolimatta. Hän asuu Helsingissä, minä Turussa. Etäisyys ei siis ole pitkä, mutta vaatii silti melkoisesti järjestelyä ja sopeutumista. Ongelma on nyt se, että siinä missä minulla on vilkas vapaa-ajan elämä arkena ja viikonloput lähes aina vapaita, koska käytän niitä itseni lataamiseen, niin hänellä koko vapaa-ajan elämä tapahtuu juuri viikonloppuisin. Minua ei siis häiritse lainkaan, että viikonloppuni eivät enää kulukaan yksin kotona, mutta hän joutuu karsimaan menojaan paljon takiani. Toistaiseksi hän sanoo pitävänsä minusta niin valtavasti, ettei se haittaa häntä, mutta minulla on asiasta jatkuvasti huono omatunto ja toisaalta pelkään, että miten kauan hän jaksaa tätä tilannetta. Muutenkin mieheni kokee tämän kaukosuhdeajatuksen huomattavasti hankalammaksi kuin minä. Itse koitan ottaa tästä irti sen minkä saan ja nauttia siitä. Kaikella on tapana järjestyä, kun vain tarpeeksi on tahtoa. Tarkoitukseni onkin muuttaa Helsinkiin heti, kun vain töitä saan, mutta lama kun on, niin alani työt ovat koko Suomessa kiven alla. Uskon vakaasti, että elämme samassa kaupungissä jo vuoden sisällä eikä vuosi nyt niin pitkä aika ole. Silti ahdistus suhteemme tulevaisuudesta on päivittäinen riesa. Itse jaksan tuon ajan ahdistuksesta huolimatta, koska välitän miehestä niin kovasti, mutta samaan aikaan kyseenalaistan jatkuvasti miesystäväni tunteet, jotka kuitenkin miehen puheiden mukaan vastaavat omiani. En tajua miksi en suostu uskomaan häntä. Onko ainoa tie ulos ahdistuksesta vain unohtaa koko juttu, koska niin en haluaisi tehdä. Toisaalta ei tämä jatkuva ahdistuskaan mukavaa ole. Neuvoja samaa kokevilta? Kuinka elää hetkessä ja eikä murehtia tulevaa? Mistä uskoa itseensä ja toiseen?
Kuinka olla murehtimatta tulevaa?
Sirene8
4750
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla on aika samanlainen tilanne paitsi ettei seurustella varsinaisesti et vaan tapaillaan. Mut just toi ahdistuksen tunne on nii tuttu:/ Sillon ku nähään, ni oon maailman onnellisin, mut aina jos joudun olemaan erossa siitä, ni koko ajan mietin, et entä jos tää vaa loppuu ja tulee kauhee olo. En haluais menettää tätä miestä, koska en oo koskaa aiemmin kokenu samanlaisia tunteita ja fiiliksiä kenenkää muun kanssa. En vaan tiedä miten jaksan erossaolemista ja tätä ikävän ja epävarmuuden tunnetta, ku ei voi vaan uskoa, et toisella ois samanlaiset fiilikset ja tunteet tässä pelissä ku itellä;o
Heissan!
Helpottavaa kuulla, että muitakin vastarakastuneita ahdistaa... Mua kaivelee myös suhteen tulevaisuus ja se onnistuminen; poitsullani on jatkuvasti rahavaikeuksia asuntolainan takia eikä ole tietoa, milloin voimme muuttaa samaan maahan ja yhteen!
Tuosta sinun varsinaisesta ongelmastasi. Älä turhaan pode huonoa omatuntoa, että miehesi "joutuu" karsimaan menojaan sinun takiasi. Tietenkin hän mielellään viettää aikaa myös sinun kanssasi. Seurustelu on kompromisseja. Siinäpä mies testataan, että jaksaako hän "uhrata" viikonloppujaan sinuun. Älä suhtaudu siihen ikään kuin hän olisi jokin menettävä osapuoli. Te olette kuitenkin yhdessä!
Pitää vaan poistaa murheet mielestä ja uskoa juttuun; eihän siinä muuten ole mitään järkeä.
Toisen tunteiden epäily on aika normaalia, olettaisin, kun ei nähdä joka päivä. Sitä vaan miettii, että miettiiköhän se toinen minua ollenkaan. Parempi vain keskittää energia töihin ja muihin aktiviteetteihin, eikä kieriskella itsesäälissä ja ikävässä. Kaukosuhteen aikana auttaa, kun suhtautuu juttuun tavallaan vähän kevyemmin eli ei mieti sitä toista liikaa. Se on vähän niinkuin itsesuojelumekanismi...:P
moi.
mä erosin 10kk kestävästä kaukosuhteesta melkein kaks kuukautta sitte. me nähtiin tosi harvoin, mutta juteltiin melkei joka ikine päivä puhelimes, paitsi viimisen parin kuukauden aikana, jolloin hällä ei ollut omaa puhelinta. jätin hänet sen takia, koska ei saanut jäädä suomeen (maahanmuuttaja) ja olen kärsinyt niin paljon matkan takia. mä rakastin ja rakastan vähän vieläkin häntä. hän on ihana ja en kadu, että me tutustuttiin. mulla on ikävä sitä nallekarhu-silmäistä jätkää, joka rakasti ja piti mua naisena vierellään. meillä oli välimatkaa n. 500km ja se oli tuskaa sen takia.
nyt mä olen sinkku, mutta mulla on juttua jätkän kanssa, joka asuu 40km pääs. en tiä mitä siitä tulee, koska kumpikin opiskelee, joten ollaan kumpikin vaan viikonloput kotona ja silloin kumpikin tekee töitä joten aikaa ei oikein ole ja kummallakaan ei ole ajokorttia. hän saa ajokortin vasta vajaan vuoden päästä. mä välitän siitä, toivon, että hän on samaa mieltä ja että meistä vois tulla pari. mä vaan pelkään, että mä en kestä sitä välimatkaa. tiiän, että aito rakkaus kestää välimatkan, mutta mulle se on todella vaikeaa koska mun mieliala muuttuu todella herkästi. mulla on paljon iltoja jolloin itken paljon musiikin kanssa ja suren kaikkea, mutta sitten on niitä päiviä ihan sikana, että vaan hymyilen ku luen hänen viestejään. ja oon niin onnellinen, että oon sellaisen ihmisen löytänyt. mutta mua pelottaa. tavallaan kaikista helpointa olisi vaa olla sinkku, ei olis tällästä, mutta sinkkuna on tyhjä olo. ei omaa rakasta, jolle sanoa nukkumaan mennessä hyvää yötä ym.
On mukava huomatta etten tosiaan ole yksin ongelmani kanssa, että ahdistus on tuttu vieras muillakin. Välillä tuntuu, että valitan turhasta, kun ei tuo välimatka nyt niin pitkä ole, mutta kyllä se on raskas lyhytkin välimatka, kun ei kuitenkaan voi nähdä juuri silloin kun siltä tuntuu, vaan kaikki on erikseen sovittava.
Viime viikonloppuna puhuimme poikaystäväni kanssa näistä asioista ja minulle jäi siitä hyvä mieli, sillä kävimme läpi kaikki asiat, jotka molempia askaruttaa ja päädyimme siihen tulokseen, että meillä on kaikki oikein hyvin. Hassusti sitä edelleen välillä löytää itsensä murehtimasta, mutta kai se vain kuuluu asiaan. Murehtivathan ihmiset varmaan toisinaan parisuhteensa tulevaisuutta ilmankin välimatkaa. Tulevaisuutta kun ei voi kukaan ennustaa.
Yritän nyt kuitenkin keskittää energiani muuhun toimintaan mitä onnekseni elämässäni on runsaasti eikä minun tarvitse istua pitkiä iltoja yksin kotona vain tv seuranani, vaan viikot kulkevat nopeasti eteenpäin ja taas ollaan viikonlopussa, joina useimmiten kuitenkin tapaamme. Toki toisinaan, kuten tulevana viikonloppuna, tulee muita menoja emmekä ehdi tapaamaan, mutta se on elämää.
Jaksamista tytöt! Pidetään mielessä, että asioilla on aina tapana järjestyä ja toisaalta itse ainakin yritän muistaa, että jos suhteemme ei tätä välimatkaa kestä, niin ei se sitten kestäisi montaa muutakaan asiaa. Elämä ja parisuhde on täynnä muutoskohtia ja vaikeuksia. Niistä on vain selvittävä. Jos aina lähtee pakoon, niin saa paeta lopun ikänsä. Loppujen lopuksi yritän myös pitää mielessäni, että jos tämä suhde päättyisi siihen, ettei mieheni tätä välimatkaa kestä, niin hän ei sitten ollut alun alkujaankaan mies minua varten. Äitini sanoin "Jos se ei ole tämä, niin se on joku muu. Kaikille on olemassa joku, jonka kanssa elämänsä jakaa. Toisinaan hänen löytämisensä vain kestää vähän kauemmin."