Todella kurjaa katsoa ja kuulla, miten etäisiä appivanhempani ovat miestäni kohtaan. Mies on jo pitkään ihmetellyt sitä, mikseivät halua olla tekemisissä kanssamme, eivätkä ole kiinnostuneet hänen elämästään enää mitenkään. Ja en kyllä ole koskaan kuullut vanhemmista jotka eivät edes soita lapselleen muuten kuin tarvitessaan apua. Mutta näin toimii muutkin perheessä, paitsi mieheni. Aito välittäminen on aivan toissijaista. Aivan kuin lapsetkin olisi tehty jostain muusta syystä kuin rakkaudesta. Perheen yhdessäolo tuntuu väkinäiseltä ja näytellyltä. Jokaisella on jokin tunnevamma, mikä näkyy mitä omituisempana käytöksenä. Miehelläni se näkyy miellyttämisen haluna, mistä hän on onneksi jo pääsemässä eroon. Ehkä tämä vanhempia suututtaakin.
Kun itse on kasvanut tiiviissä ja toisistaan välittävässä, avoimessa perheessä, tuntuu todella pahalta huomata, kuinka toinen ei saa vastaavaa osakseen. Miehen perheessä materia ja se, mitä asiat näyttää ulos on tärkeintä. Juuri tästä syystä kukaan perheessä ei edes puhu avoimesti toisilleen, mutta sitten kyllä vanhemmat mielellään arvostelevat lapsiaan ja etenkin näiden rahankäyttöä ääneen toisille.
Tässä perheessä ei halata, soiteta tukeakseen toista vaikeassa elämänvaiheessa. Ei kannusteta, vaan nälvitään.
Mieheni on tällä hetkellä työtön, mitä appivanhempani ilmiselvästi halveksuvat yli kaiken. Pitävät työttömyyttä täysin poikansa omana syynä, vaikka toinen aktiivisesti töitä hakeekin koko ajan. Huvittavinta tässä ylenkatsomisessa on se, että he itse ovat varmasti laiskempia ja työtävieroksuvampia ihmisiä, mitä olen eläissäni tavannut.
Omat vanhempani ovat olleet aina suuri tuki ja kannustin elämässämme, ja arvostavat miestäni todella paljon. Isäni on ottanut hänet toiseksi pojakseen. Vanhempani eivät ikänään oleta mitään, vaan arvostavat meitä sellaisina kuin olemme. Soittelemme molemmin puolin parikin kertaa viikossa ja säntäämme halaamaan toisiamme aina kun vain näemme. Siis aidosti välitämme toisistamme, ja tunnemme ikävää kun emme ole yhdessä. Koska vanhempamme ovat olleet niin uskomattoman ihania ihmisiä, tunnemme molemmat suurta ylpeyttä saadessamme hoitaa heitä sitten vanhoina päivinä. Kuka sitten mieheni tunnevammaisia narsistisia vanhempia hoitaa, sitä en tiedä. Ehkä saavat samaa kylmää hoivaa laitoksessa, mitä ovat itsekin lapsilleen jakaneet.
Kun itse on kasvanut tiiviissä ja toisistaan välittävässä, avoimessa perheessä, tuntuu todella pahalta huomata, kuinka toinen ei saa vastaavaa osakseen. Miehen perheessä materia ja se, mitä asiat näyttää ulos on tärkeintä. Juuri tästä syystä kukaan perheessä ei edes puhu avoimesti toisilleen, mutta sitten kyllä vanhemmat mielellään arvostelevat lapsiaan ja etenkin näiden rahankäyttöä ääneen toisille.
Tässä perheessä ei halata, soiteta tukeakseen toista vaikeassa elämänvaiheessa. Ei kannusteta, vaan nälvitään.
Mieheni on tällä hetkellä työtön, mitä appivanhempani ilmiselvästi halveksuvat yli kaiken. Pitävät työttömyyttä täysin poikansa omana syynä, vaikka toinen aktiivisesti töitä hakeekin koko ajan. Huvittavinta tässä ylenkatsomisessa on se, että he itse ovat varmasti laiskempia ja työtävieroksuvampia ihmisiä, mitä olen eläissäni tavannut.
Omat vanhempani ovat olleet aina suuri tuki ja kannustin elämässämme, ja arvostavat miestäni todella paljon. Isäni on ottanut hänet toiseksi pojakseen. Vanhempani eivät ikänään oleta mitään, vaan arvostavat meitä sellaisina kuin olemme. Soittelemme molemmin puolin parikin kertaa viikossa ja säntäämme halaamaan toisiamme aina kun vain näemme. Siis aidosti välitämme toisistamme, ja tunnemme ikävää kun emme ole yhdessä. Koska vanhempamme ovat olleet niin uskomattoman ihania ihmisiä, tunnemme molemmat suurta ylpeyttä saadessamme hoitaa heitä sitten vanhoina päivinä. Kuka sitten mieheni tunnevammaisia narsistisia vanhempia hoitaa, sitä en tiedä. Ehkä saavat samaa kylmää hoivaa laitoksessa, mitä ovat itsekin lapsilleen jakaneet.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kuulostaapa kurjalta. Joidenkin mielestä napanuora pitää katkaista kunnolla niin että lasten kanssa ei sitten olla mitenkään tekemisissä....
Mihin viittaat?
mieheni äiti (isänsä on kuollut) asuu meistä 4km:n päässä. Hän on eläkkeellä, terve ja energinen, mikä näkyykin siinä, että hänen kanlenterinsa on täynnä mitä kulloinkin menoja ja matkoja. En tiedä, en ole kuullut, enkä lukenut koskaan mistään lähellekään samoihin mittasuhteisiin yltävästä häikäilemättömyydestä ja äärimmäisestä itsekkyydestä kuin mihin hän on kyennyt ja kykenee. Olemme yhteydessä ainoastaan silloin, kun mieheni täytyy mennnä auttamaan äitiään milloin missäkin, mihin aikaa vuorokautta tahansa. En pidä häntä minään, en yhtään minään.
Kummalliselta tuntuu, että anopin ja apen on ylläpidettävä suhteita. Mikseivät nuoret soittel ja kysele kuulumisia?
Puhelimta voi käyttää molemmissa päissä, ei vain appelasta käsin.
Ei kai kukaan täällä sitä vaatinutkaan. Eiköhän kyse ollut siitä, että appivanhemmat eivät hoida suhdetta mitenkään, vaan olettaa että sen tekee lapset perheineen. Ei suhteen hoito tarkoita sitä, että soitetaan vain kun on asiaa (kerran puolessa vuodessa) ja tarvitaan jotain. Eikä käydä kylässä, tai ylipäätään osoiteta minkäänlaista kiinnostusta toisen elämään.
Kyllä se aktiivisuus suhteissa löytää itsensä ajassa edestäpäin. Mieheni perhe hyvä esimerkki. Vanhempansa eivät koskaan tukeneet häntä opiskeluaikoina mitenkään, eivätkä soittaneet koskaan ihan vain kysyäkseen mitä kuuluu? Mies kävi katsomassa vanhempiaan parin viikon välein, mutta nämä käyttäytyivät silloinkin kuin tämä olisi ollut ilmaa ja välttämätön paha. Koskaan ei vanhemmalla iälläkään saanut muuta kuin haukkuja selän takana (kuuli veljeltään tämän dokatessa vähän liikaa) ja täysin piittaamatonta asennetta häntä ja elämäänsä kohtaan. Kehtasivat kyllä välin aina soittaa töihin ja pyytää jeesiin, kun isänsä ei kokonsa puolesta taipunut edes listoja vetämään.
Noh, nyt vanhemmat ovat eläkkeellä ja molemmat jo osittain liikuntarajoitteisia. Kukaan sisaruksista ei käy enää. Välit ovat viilenneet vuosien varrella, kun kukaan lapsista ei ole jaksanut piittaamattomia vanhempiaan enää turhaan lähentyä. Kohta toinen joutuu jo laitoshoitoon, kun toinen jää kotiin yksin. Mitähän mielessä liikkuu siinä vaiheessa. Osaako edes silloin nähdä käytöksensä, mikä yksinoloon johti.
Ikäväähän tuo on.Meillä on sama tilanne,mutta tunnekylmyys kohdistuu lapsenlapsiin.Mikä on mielestäni aivan omituista!Lapsista puhutaan kyllä naapureille,sukulaisille,mutta sitten kun ollaan käymässä on isovanhemmilla päivä täynnä jotain aivan muuta ohjelmaa.Tämä siitä huolimatta,että kyläillään ihan isovanhempien itse ehdottomana päivänä.
Ikinä eivät ole olleet hoidossa isovanhemmillaan,yökyläilystä puhumattakaan.Katkeralta tuntuu,kun kuuntelee kuinka jonkun isovanhemmat ovat lastenlastensa elämässä mukana
Kohta koittaakin aika,kun nuo lastenlapset eivät enää mummolaan mukaan tulekaan kuin edessä.
pyytää kun on lusikalla annettu. Isovanhemmat, jotka eivät kertakaikkiaan osaa olla lastenlasten kanssa, eivät aikanaan ole itsekään saaneet mitään tunnetasolla, eikä heillä ole ollut hyvää mallia, eikä myöskään älyä huomata, että jotain on pielessä puhumattakaan kyvystä tehdä asialle mitään. Sitä vain hoetaan, että kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit...
Meillä on vähän sama juttu, miehen vanhemmat ovat järkyttävän tunnekylmiä ihmisiä. He eivät käy meillä, vaan meidän pitää mennä heille. Heillä on tasan yksi lapsenlapsi, meidän lapsemme. He eivät tule meille katsomaan lastenlastaan, vaikka kyllä meille saisi tulla, on pyydetty jne. Vaan meitä soitetaan käymään heille. Vitsikästä.
Mieheni kotona ei ole koskaan puhuttu asioista, ja sen huomaa. Se on kaikki tullut vasten kasvoja, nyt kun meillä on ollut keskenämme vaikeita aikoja. Asioita ei pysty selvittämään puhumalla, koska mieheni ei osaa tai halua, eikä heillä kotona ole koskaan puhuttu ongelmista tai jos joskus on satuttukin jotain sanomaan, anoppi on sellainen juorukello ettei ole malttanut pitää luottamuksellisia puheita luottamuksellisina. Kivan mallin poika on kotoaan saanut, eikä ole päässyt siitä vieläkään eroon.
Mitään kannustavaa hänen vanhempansa eivät ole varmaan ikinä hänelle sanoneet, päinvastoin. Mollata ovat kyllä tainneet osata aika hyvin.
Että onneksi on muitakin perheitä, mistä löytyy taustalta ihmeellisiä perheitä :D
Miten kummassa tässä on kohdannut kaksi NIIN ääripäiden perheiden lasta aviopuolisoiksi asti? Ihan uskomattomat vastakohdat taustaltaan ovat heidän kotinsa.
Miehen koti: omituiset, etäiset, tunnevammaiset narsistiset vanhemmat, jotka halveksivat, syyllistävät, vieroksuvat työtä, ovat laiskat, ylpeät, ei-avoimet, he nälvivät, lannistavat, ovat materian palvojat, välinpitämättömät, kylmät halaamaan...
Naisen koti: Läheiset, avoimet, välittävät, tukevat, kunnioittavat, ihanat, kiintyneet suhteet, jossa kaivataan koko ajan toisten läheisyyttä ja halataan...
Eikö miehen vanhemmissa ole tosiaankaan yhtään mitään hyvää piirrettä tai edes vihjettä siitä, että voisi löytyä jotain hyvää.
Ovatko miehen vanhemmat joutuneet pahan noidan taikapiiriin, josta eivät enää löydä ulos? Mitä heidän elämässään on josku ammoisina aikoina tapahtunut, että ovat liukuneet tällaiseen suhtautumistapaan, joka eristää heidät ympäristöstään? Mistä tuollainen kehitys on saanut alkunsa. Sinä näet lopputuloksen, mutta alkupää on kaukana menneisyydessä.
Tiettyyn rajaan kun eristäytyminen menee, se alkaa kumuloitua, se ruokkii toisissa ihmisissä epäluuloa heitä kohtaan, joka taas ruokkii heidän vihamielisyyttään.
Todella surullinen ihmiskohtalo heillä.
Jos kykenet, niin sääli heitä. Älkää miehenne kanssa katkeroituko, älkää tuomitko heitä. He eivät vain OSAA toimia muutoin. Kuvitelkaa, että paha noita on sokaissut heidät, ja he joutuvat elämään vääristynyttä elämää.
He saattavat salassa silti surra sitä, että eivät osaa olla kuin muut. He eivät vain osaa. Jos yrittävät, niin menee aina pieleen.
He eivät puhu omista asioistaan. Heitä ei kiinnosta muiden asiat, elleivät pääse nälvimään jostain. Siis toki käymme heitä katsomassa, mutta enemmänkin velvollisuudesta, kun ei vaan jaksa kauan seisottunutta ilmapiiriä.
Ei itsestäni tunnu niin kurjalta kuin miehestäni, joka on päässyt kurkistamaan mitä muuta vanhemmat voi olla kuin hyväksikäyttäjiä ja henkisiä ahdisteljoita. Mutta toki on heissä jotain hyvääkin. Ja välillä sitä toivoo, ettei olisi koskaan heihin kunnolla tutustunutkaan, koska suhteemme alussa pidin molemmista ihmisinä. Mutta, niin kuin sanoin, näyttelevät mielellään perhearkea, ja sitä se alussa varmasti enimmäkseen oli.
Emme me katkeroidu heille. Osaamme nähdä heidät juuri rikkinäisinä. Mutta toisaalta, emme me ole heidän terapeuttejakaan. Mieheni vaatisi myös terapiaa heidän kasvatustyönsä jäljiltä, ja itsekin mielummin keskityn nyt vain tukemaan häntä.
Aivan, ei tarvitse olla eikä pidä olla terapeutti.
Elämä nyt vain on epäoikeudenmukainen, ja pakkohan se on hyväksyä, ettei monikaan ole syntynyt amerikkalaiseen perhesarjan lämpöiseen "Pieni talo preerialla" -sarjan epätodelliseen maailmaan.
Paras siis ottaa heidät vain sellaisina kuin ovat ja hoitaa heidät velvollisuuksina. Ja tulee siitä itselle hyvä mieli ja omatunto, että on täyttänyt velvollisuutensa.
Heitäkään ei kannata sen tähden aivan kokonaan hylätä, koska sentään ovat miehen vanhemmat. Itseisarvo sinänsä ja siinä miehesi voi kunnioittaa omia juuriaan... vaikka ne heikot ovatkin.
Jos halveksii vanhempiaan, niin siinä samalla halveksii itseään. Itsekunnioitus säilyy, jos kaikesta huolimatta jaksaa kunnioittaa heitä siinä ominaisuudessa, että ovat vanhempia. Muita ominaisuuksia heissä ei tarvitse kunnioittaa, ainoastaan vanhemmuutta.
Miten voi kunnioittaa vahemmuutta, jos toiset ei ole koskaan osaneet vanhempia ollakaan? Kyllä vaan olemme molemmat sitä mieltä, että kunnioitus ei tule mistään titteleistä, vaan siitä miten kohtelee toisia.
No, joka tapauksessa, mieheni on oikeutetusti melko kypsä koko perheeseen. Mutta velvollisuudet toki yritetään hoitaa. Turhaan sitä niin vanhojen mieltä enää pahoittamaan.