Ja ongelmani nimi on aivan vitummoine itsekkyys.
Olen periaatteessa ok, fiksu, rauhallinen, mukava, lempeä ja kymmenen kivaa ja sata kaunista. En ole suoranainen sika, en hyväksikäyttäjä tai muuten pelimies... MUTTA:
Mutta olen samalla perkeleen itsekäs. Kaiken pitää mennä mun pääni mukaan enkä siedä "sooloilua". Kun tutustun ihmisiin niin en siedä että he eivät tule minun mieleni mukaisesti kuvaan mukaan. Pärähdän heti jos toinen on esim. viileämpi kuin itse olen.
Mitä enemmän olen aihetta pohtinut sen enemmän huomaan että kaikki mistä olen yleensäkin puhunut ja miten asiat esittelevät liittyvät aina itseeni tavalla tai toisella. En ole ollut koskaan kiinnostunut juurikaan siitä mitä toiset tahtovat tai mitä heille kuuluu - vain siltä osin kuin se - ylläripylläri - koskettaa minua ja intressejäni.
Ihmissuhteeni katkeavat helposti. Yleensä siihen kun ei ole enää yhteyttä suoraan tai jollain syyllä (eli - siitä ei ole hyötyä minulle enkä saa mitä suhteesta olen hakenut aikaisemmin).
Voi vittu sentään. Mähän olen pohjimmiltaan _aivan perseestä_ ihmisenä - en sillä tavalla että ihmiset vihaisivat minua - vaan siten että he eivät pohjimmiltaan pidä minusta koska minä en tarjoa heille mitään... se ei ole vihaa - vaan teen mitä ilmeisesti itsestäni kiittämättömän ja antamattoman persoonan josta on vain haittaa... :(
Onko kukaan koskaan havainnut tälläistä itsestään ja miten helvetissä tästä pääsee irti!??!?!
Bonusvaihtoehto: Onko samanlaisia? Samanlaisen kusipään kanssa kenties pärjäisikin. Oma "tyyppini" on tähän saakka ollut kiltit ja joustavat naiset.
Olen periaatteessa ok, fiksu, rauhallinen, mukava, lempeä ja kymmenen kivaa ja sata kaunista. En ole suoranainen sika, en hyväksikäyttäjä tai muuten pelimies... MUTTA:
Mutta olen samalla perkeleen itsekäs. Kaiken pitää mennä mun pääni mukaan enkä siedä "sooloilua". Kun tutustun ihmisiin niin en siedä että he eivät tule minun mieleni mukaisesti kuvaan mukaan. Pärähdän heti jos toinen on esim. viileämpi kuin itse olen.
Mitä enemmän olen aihetta pohtinut sen enemmän huomaan että kaikki mistä olen yleensäkin puhunut ja miten asiat esittelevät liittyvät aina itseeni tavalla tai toisella. En ole ollut koskaan kiinnostunut juurikaan siitä mitä toiset tahtovat tai mitä heille kuuluu - vain siltä osin kuin se - ylläripylläri - koskettaa minua ja intressejäni.
Ihmissuhteeni katkeavat helposti. Yleensä siihen kun ei ole enää yhteyttä suoraan tai jollain syyllä (eli - siitä ei ole hyötyä minulle enkä saa mitä suhteesta olen hakenut aikaisemmin).
Voi vittu sentään. Mähän olen pohjimmiltaan _aivan perseestä_ ihmisenä - en sillä tavalla että ihmiset vihaisivat minua - vaan siten että he eivät pohjimmiltaan pidä minusta koska minä en tarjoa heille mitään... se ei ole vihaa - vaan teen mitä ilmeisesti itsestäni kiittämättömän ja antamattoman persoonan josta on vain haittaa... :(
Onko kukaan koskaan havainnut tälläistä itsestään ja miten helvetissä tästä pääsee irti!??!?!
Bonusvaihtoehto: Onko samanlaisia? Samanlaisen kusipään kanssa kenties pärjäisikin. Oma "tyyppini" on tähän saakka ollut kiltit ja joustavat naiset.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Nyt kun sain tän kirjoitettua tänne niin tuntuu että joku paikka repee kohta. Sen verran mua nyt kuvottaa tää tyylini millä olen elänyt. Mun tekee mieli avautua ihmisenä, tulla huomaavaiseksi ja ystävälliseksi persoonaksi ja kaikkee sellaista - AIDOSTI hienoa ja toivottavaa.
Nyt musta tuntuu että mun tarvis olla sinut itseni kanssa että tää vois tapahtuu. Nyt vaa vähä pallo hukassa että mitä helvettiä nyt pitää tehdä? :-P
sää puhut paljon itsestäs, oikeessa olet. oisko joku narsistinen personallisuushäiriö tms..
Olen ihan samanlainen ja joskus mullakin oli jotain eksistenssikriisiä tuon takia. Meä oon huono ihmineeen byä ää ää ää...
Oman navan ympärillä ajatukset pyörineet aina. Kanssaihmisiä olen tarkastellut aina hyötynäkökulmasta. Aito kiintyminen ihmisiin, varsinkin naisiin, on minulle aina ollut lähes mahdotonta. Sukulaisten tai tuttujen kuolemaa en ole myöskään ikinä itkenyt. Ystävien menetyksen tai ihmissuhteiden takia en korvaani lotkauta.
Mutta vaikka olisikin itsekeskeinen tyyppi, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että olisi(mme) täysiä ihmispaskoja. Aitoa empatiaa kykenen tuntemaan mm. lapsia ja tosi hyviä tyyppejä kohtaan. Tapani käyttää ihmisiä hyväksi on myöskin hyväntahtoista. Vahinkoa en yleensä kenellekään toivo.
Myöskään narsismista ei liene kyse. Aito psyko/narsisti ei näe itsessään mitään vikaa.
Ehkä meitä voisi sanoa tunteettomiksi lihamöykyiksi :).
Olet ihan normaali suomi-mies, tunnekylmä joo, mutta ei kai toi nyt mitään sairautta ole. Kilttinä ja joustavana naisena olen törmännyt paljon sinunkaltaisiin, tosin olen mieluummin yksin kuin jään pidemmäksi aikaa katsomaan sitä itsekästä touhua.
Ei ole ihme että olet päätynyt suhteisiin lähinnä kilttien ja alistuvien naisten kanssa, niitä on nykyään vaan yhä harvemmassa koska myös naiset ovat alkaneet muuttua yhä enemmän itsekkäiksi verrattuna aikaisempiin sukupolviin. Saattaa pohjimmiltaan olla jopa se syy miksi Suomessa on sinkkutalouksia pilvin pimein.
Ei kyllä ole kokemuksia vastaavanlaisesta ihmisestä joka olis muuttunut, toivottavasti saat hyviä vinkkejä jostain muualta. Luulisin että löytyy mielenkiintoisia kirjoja aiheesta. Ja varmaan kannattais pohtia missä kohtaa olet pettynyt kanssaihmisiin niin pahasti että et uskalla luottaa ja antaa tunteiden tulla esiin.
Nykyaikana useimmat ihmiset katsovat vaan omaan napaan,toisen tunteita ja tarpeita ei oteta huomioon:( Itse se liian kiltti nainen,jota voi helposti käyttää hyväksi.Narsistin uhrina tiedän,mitä on elää ja myöhemminkin olla alistettuna,kiristettynä jne.Jatkuva valehtelu,manipulointi,itsekeskeisyys ja "minä aina oikeassa"asenne narsistin piirteitä.Olkoon asia mikä hyvänsä,hän tietää kaiken ja on aina oikeassa,hän omasta mielestään täydellinen.
Tunnekylmä mutta juttujen on mentävä mun tavallani ja mun on saatava tavallaan sellasita jopa ansaitsematonta välittämistä pysyäkseni tunteissa plussalla. Olen enemmänkin sellainen ... jaa. Tyyppi joka on lämmin ja mukava ja samalla nimenomaan manipuloi "kauniisti". Ja nimenomaan on aina oikeassa eikä oikein pysty muuttaan tapojaan jne.
Mitään pettämisiä etc. en tee, ovat mielestäni väärin. Jotenkin vaan kaikki kietoutuu mun juttujen ympärille ja huomioin sitä toista ihmistä hyvin vähän jos lainkaan. Hetkittäin herään tästä jutustani ja mulle tulee oikeasti paha olo koska en ota huomioon toisia - ystäviä tai rakkaita - mutta sitten taas taannun.
Exä pitää minusta yhtä vaikka suhde olikin vaikea, näköjään kaukaa on helpompi tykätä musta kuin läheltä, ja tuo hullu nainen haluaisi suhteeseen kanssani taas... eipä tuu kesää siitäkään.
Mä oikeasti tykkään sellaisista kilteistä ja alistuvista naisista, nimenomaan tykkään, rakastankin. Mä vaan en osaa kohdella heitä oikein. Kun asiat on saatu esim. suhteessa hyvälle tolalle ja ollaan yhdessä niin mä ajaudun omiin juttuihin enkä keskity kumppaniin paljoakaan, vain silloin kun kumppani ihan oikeasti rääkäisee että nyt tarvin huomiota ja tulla kohdatuksi... En ole tunnekylmä, mutta mä konkretisoin niitä tunteita "toisen eduksi" hyvin harvoin. Tunnen kun mulle sopii.
Täällä huitoo yksi samanlaisesta ongelmasta kärsivä nainen.
Tässä aiemmin tajusin sen että jos jostain keskustellaan niin aina ja vaan mun asioista....
Jäin sitten miettimään että annako muille edes mahdollisuutta suunvuoroon puhua omia juttujaan
läpi.
Ja- mulla oli ihan sama kun sulla- ihmissuhteet katkesi hyvin äkkiä koska MINÄ vaan ajattelin että
äh antaa olla, MINÄ etsin uuden. ja löytyyhän niitä. Kun on sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut,
kohtuullisen hyvännäköinen etc niin se ei ole vaikeeta.
Ja vähän muuta taustaa-- oon siis aikoinaan eronnut (ehkä juuri näistä syistä) ja mulla on 2 lasta.
Sen jälkeen oli satunnaisia miessuhteita, jotka sitten vaan katkeilivat (ehkä samoin).
Sitten alkoi elämä kouluttaa kovalla kädellä, ex mieheni kuoli ihan yllättäen. Ihan totaalinen
pysähtymisen paikka. Tajusin siinä vaiheessa kuinka paljon hän oli uhrannut, tehnyt ja toiminut
mun ja lasten eteen, erittäin epäitsekkäästi vieläpä. Sitä katumuksen määrää ei voi edes mitata
mitä tunsin. Olin katsomassa hänen viimeiset elinhetket ja huusin pääni sisällä kuin hinaaja.
Lupasin siinä tuolle yläkerran ukolle että ota multa vaikka jalka, tai molemmat, kunhan jätät
hänet henkiin. No ei ne jalat kelvanneet, ja jäin yksin lasten kanssa.
Oli ihan pakko alkaa ajatella asioita myös muiden kantilta; lähinnä koko suvun.
Siinä sitten tuli todettua kuinka paljon muut kannettelivat meitä, vaikka olinkin siihen asti ollut
ihan aina se pystyvä, osaava, tekevä, toimiva sun muuta. Silloin olin tosi heikoilla ja muut ne oli jotka
hoitelivat asioita , ihan vilpittömästä auttamisen halusta. Olen ikuisesti kiitollinen siitä.
En ole minäkään ollut se maailman pidetyin ihminen, vaikka varsinaista riitaa ei ole ollut mutta se
kosketti että empatiaa löytyy vielä ihmisistä hädän hetkellä.
No sitten taas--- elämä jatkui, asiasta päästiin joten kuten yli vaikka se tuottaa tuskaa vieläkin.
No sitten löysin uuden miehen, ja ei kun prle.... sama kaava alkoi toistua alusta pitäen.
Siis kaiken pitäis taaaaas tapahtua kuten minä toivon , muussa tapauksessa otan verisesti nokkiini
ja kerran on tässäkin jo väliaikaerokin tullut sen tiimoilta.
Oon selitellyt asiaa itselleni sillä että ammatin takia on pakko olla itsekäs,(se on totta!) mutta eihän
se asia saisi siviilissä olla niin.
Tämä nykyinen, ehkä kohta kai entinen, on sata kertaa sanonut mulle että oon KOVA!
Ja- omasta mielestäni oon näyttänyt, ainakin koittanut, ne herkimmät puoleni !
Meillä kaikilla on varmaan sitten eri mittarit sille asialle ?
Niin että ... tunnen uhkaavasti uuden eron taas lähestyvän, syyt on tietty ihan mitättömät
mutta itsensä tuntien jatkusko semmoinen suhde jossa mies on herkkä ja hempeä ja nainen
sitten roikkuu vaikka kynsillä katosta että saa tahtonsa läpi.
En sitten tiedä mitä tulisi kahden k... pään; esim TEOREETTISETI sun ja mun liitosta,
joko täydellinen katastrofi tai sitten hemmetin hyvä juttu.
No mutta on tästä piirteestä ollut amatillisesti ollut hyötyä, kun päätän että näin teen niin
päätä ei sitten käännä mikään.
Siviilissä on taas toinen juttu; aisa kääntyy itseään vastaan ja sitä on tullut monet kerrat todettua
että joo... ois kai tuon asian voinut nätimminkin sanoa...
SUMMA SUMMARUM ja jotain positiivista: sodassa narsistit ois varmasti pärjänneet,
kuten Hitler :o))) Tai sitten jossain NHL-kaukalossa !
http://www.youtube.com/watch?v=XHiiqIrHdLc
jäi sanomatta että ota lemmikki !
Tänne tulee oletettavan eron myötä jäämään semmoinen nöyrä hevosen puolikkaan kokoinen koira;
se ei paljon kritisoi mun tekemisiä, on iloinen ja onnellinen teinpä mitä hyvänsä.
Rakastetaan toisiamme EHDOITTA !!! Suosittelen !
koira ei todellakaan ole iloinen teetpä "mitä hyvänsä". Todellakin aika puistattavaa tuo sinun itsekkyytesi, se pulppuaa joka käänteessä esiin, mutta tosiaan älä ota eläintä, ne on puolustuskyvyttömiä, eivätkä voi lähteä pois kuten ihminen tekisi.
Mikään mikä ei osaa itse käyttää vessaa tai löytää ruokaa omin päin ei ole vaivan arvoinen. Mua kiinnostaa tasan tarkkaan ihmisnaiset, muut rodut saa jäädä rauhaan.
Koira on kyl jotenkin sellainen elukka joka varmaan on narsistisen ihmisen ykkösvalinta. Minimiylläpidolla maksimihuomio.
En kyl yhtään ihmettele miksen tapaa kaltaisiani naisia. Luultavasti hyljeksitään ihan jo luontaisesti toisiamme kun kumpikin haluaa kaiken eikä kumpikaan oo valmis antaan mitään. Tutustuminen täysin mahdotonta kun molemmat odottaa että toinen tekee jotain merkitsevää ja osoittaa että mulla on arvoa ;-D
No olen kyllä sitä mieltä että mies vaikka menköön mutta koira jää !
En ole mikään bilehile joka riekkuisi baarissa kaiket vapaaillat ja
uskollisempaa kaveria saa hakea.