Halusin näin lauantai illan kuluksi kirjoittaa jotain, mikä voisi antaa vaikkapa edes yhdelle ihmiselle toivoa löytää parisuhde, jossa on hyvä olla. Usein olen ihuomannut, että täällä ei ainakaan ylitarjontaa tsemppaavista jutuista. :)
Olen seurustellut puolisoni kanssa kolme vuotta, maistaartissa kävimme vihkiytymässä itseasiassa tasan kolme kuukautta siiten.
Ennen puolisoni tapaamista, oli elämäni (näin jälkikäteen tajunnut) aika hajalla. Ei ollut pysyviä, turvallisia ihmissuhteita ollenkaan. Elämä painottui bilettämiseen ja alitajuisesti etsin vain koko aika ihmistä, kenen kanssa olisi hyvä ja turvallinen olla. Mistään "jutuista" ei tullut koskaan vakavempaa, itse olisin kyllä useastikkin halunnut, mutta toinen ei. Ei ollut muutenkaan ympärillä yhtään ihmistä, joka olisi kiskaissut hihasta ja sanonut "rauhoitu!". Asuin tuolloin isossa kaupungissa, minne olin muuttanut työn perässä, joten ei ollut sukulais- eikä ystäväverkostoa ollenkaan. Kaikki piti rakentaa itse alusta. Ihmiset, ketä tapasin siellä asuessani, eivät olleet kuin hetken elämässäni. Ei rakentunut mitään pysyvää.
Elämäni oli yksinäistä. Tai oli mulla aina ihmisiä ympärillä, mutta suhteet olivat pinnallisia. Ei ollut ihmistä, kenelle voisi soittaa vaikka keskellä yötä, jos jotain pahaa olisi sattunut. Itsetuntoni on myös ollut tuolloin matalalla, senkin tajuan näin jälkikäteen. Ei ollut tulevaisuuden suunnitelmia, mutta halu oli löytää kumppani. Halu tulla löydetyksi ja rakastetuksi oli kova.
Kun muutin tänne lähelle vanhaa kotipaikkakuntaani, tapasin muutaman kuukauden asumisen jälkeen nykyisen kumppanini. Kumppanin, kenen kanssa olen nyt naimisissa.
En ole koskaan elämässäni tuntenut oloani yhtä turvalliseksi ja rakasetetuksi, kuin nyt tunnen. Puolisoni arvostaa ja rakastaa minua täysin pyyteettömästi. Ystävämme ympärillä ovat usein sanoneet, että suhteemme näkyy ja huokuu yhteenkuuluvuutta ja lojaalisuutta. Ja se on aivan totta.
Meidän suhteessa ei ole rasitteena esim. mustasukkaisuutta, luottamusongelmia, tiukkapipoisuutta tms, minkä olen huomannut tulevan taas useissa muiden ihmisten suhteissa onglmiksi. Mustasukkaisuus tuntuu olevan oikeen suomalaisuuden tavaramerkki. ;) Puolisoni on muutenkin rehti ja reipas ihminen, "kunnon miehen" tuntomerkit täyttävä mies. Tiedän että hänestä sitten joskus tulee erittäin hyvä isä, joka pitää perheestään huolta viimeiseen hengenvetoon asti.
Muutaman kerran olen miettinyt, että olenko ansainnut hänen kaltaisen miehen. Olen todella onnellisessa asemassa! Tälläkin hetkellä mieheni on kavereidensa kanssa saunailtaa viettämässä ja lähdössä baariin ja minun ei tarvi hetkeäkään miettiä, että hän esim. pettäisi tai joutuisi muuten hankaluuksiin. Mitään ei tarvi pelätä. Olo on turvallinen ja voin olla levollisin mielin. Tiedän myöskin, että kaikki eivät ole yhtä onnellisessa asemassa tällä hetkellä kuin minä.
Oma elämäni on ollut rosoista, olen alkoholisti perheen lapsi, mikä on tuonut omat ongelmansa aikuisikään, mutta ei kuitenkaan niin, että itse ryyppäisin. Lähinnä ikuisia arpia lapsuudesta. Hankaluuksia ollut elää sääntöjen mukaan, kun niitä ei ole oikeastaa aikaisemmin ollut. Monia asioita tuli tehtyä kantapään kautta ennen kuin oppi.
Miksi tämän kaiken kerroin?
Siksi, että tiedän siellä jossain olevan ihmisiä, jotka ovat yksinäisiä, vailla perheen ja ystävien tukea, ihmisiä kenellä on takana rankka menneisyys, ihmisiä jotka ovat hyviä ihmisiä, mutta heitä vain ei ole huomattu, ihmisiä, ketkä vain haluavat tulla arvostetuksi ja rakastetuksi.
Olin itse tuo ihminen ja löysin onneni, olen ehjä nyt! Teilläkin on ihan oikesti mahdollisuudet, älkää luovuttako, ihania ihmisiä on vaikea löytää, mutta ovat etsimisen arvoisia! Älkää vain luovuttako!
Jos minä pystyin löytämään aarteen, pystytte tekin!
Kaikkea hyvää teille!
Olen seurustellut puolisoni kanssa kolme vuotta, maistaartissa kävimme vihkiytymässä itseasiassa tasan kolme kuukautta siiten.
Ennen puolisoni tapaamista, oli elämäni (näin jälkikäteen tajunnut) aika hajalla. Ei ollut pysyviä, turvallisia ihmissuhteita ollenkaan. Elämä painottui bilettämiseen ja alitajuisesti etsin vain koko aika ihmistä, kenen kanssa olisi hyvä ja turvallinen olla. Mistään "jutuista" ei tullut koskaan vakavempaa, itse olisin kyllä useastikkin halunnut, mutta toinen ei. Ei ollut muutenkaan ympärillä yhtään ihmistä, joka olisi kiskaissut hihasta ja sanonut "rauhoitu!". Asuin tuolloin isossa kaupungissa, minne olin muuttanut työn perässä, joten ei ollut sukulais- eikä ystäväverkostoa ollenkaan. Kaikki piti rakentaa itse alusta. Ihmiset, ketä tapasin siellä asuessani, eivät olleet kuin hetken elämässäni. Ei rakentunut mitään pysyvää.
Elämäni oli yksinäistä. Tai oli mulla aina ihmisiä ympärillä, mutta suhteet olivat pinnallisia. Ei ollut ihmistä, kenelle voisi soittaa vaikka keskellä yötä, jos jotain pahaa olisi sattunut. Itsetuntoni on myös ollut tuolloin matalalla, senkin tajuan näin jälkikäteen. Ei ollut tulevaisuuden suunnitelmia, mutta halu oli löytää kumppani. Halu tulla löydetyksi ja rakastetuksi oli kova.
Kun muutin tänne lähelle vanhaa kotipaikkakuntaani, tapasin muutaman kuukauden asumisen jälkeen nykyisen kumppanini. Kumppanin, kenen kanssa olen nyt naimisissa.
En ole koskaan elämässäni tuntenut oloani yhtä turvalliseksi ja rakasetetuksi, kuin nyt tunnen. Puolisoni arvostaa ja rakastaa minua täysin pyyteettömästi. Ystävämme ympärillä ovat usein sanoneet, että suhteemme näkyy ja huokuu yhteenkuuluvuutta ja lojaalisuutta. Ja se on aivan totta.
Meidän suhteessa ei ole rasitteena esim. mustasukkaisuutta, luottamusongelmia, tiukkapipoisuutta tms, minkä olen huomannut tulevan taas useissa muiden ihmisten suhteissa onglmiksi. Mustasukkaisuus tuntuu olevan oikeen suomalaisuuden tavaramerkki. ;) Puolisoni on muutenkin rehti ja reipas ihminen, "kunnon miehen" tuntomerkit täyttävä mies. Tiedän että hänestä sitten joskus tulee erittäin hyvä isä, joka pitää perheestään huolta viimeiseen hengenvetoon asti.
Muutaman kerran olen miettinyt, että olenko ansainnut hänen kaltaisen miehen. Olen todella onnellisessa asemassa! Tälläkin hetkellä mieheni on kavereidensa kanssa saunailtaa viettämässä ja lähdössä baariin ja minun ei tarvi hetkeäkään miettiä, että hän esim. pettäisi tai joutuisi muuten hankaluuksiin. Mitään ei tarvi pelätä. Olo on turvallinen ja voin olla levollisin mielin. Tiedän myöskin, että kaikki eivät ole yhtä onnellisessa asemassa tällä hetkellä kuin minä.
Oma elämäni on ollut rosoista, olen alkoholisti perheen lapsi, mikä on tuonut omat ongelmansa aikuisikään, mutta ei kuitenkaan niin, että itse ryyppäisin. Lähinnä ikuisia arpia lapsuudesta. Hankaluuksia ollut elää sääntöjen mukaan, kun niitä ei ole oikeastaa aikaisemmin ollut. Monia asioita tuli tehtyä kantapään kautta ennen kuin oppi.
Miksi tämän kaiken kerroin?
Siksi, että tiedän siellä jossain olevan ihmisiä, jotka ovat yksinäisiä, vailla perheen ja ystävien tukea, ihmisiä kenellä on takana rankka menneisyys, ihmisiä jotka ovat hyviä ihmisiä, mutta heitä vain ei ole huomattu, ihmisiä, ketkä vain haluavat tulla arvostetuksi ja rakastetuksi.
Olin itse tuo ihminen ja löysin onneni, olen ehjä nyt! Teilläkin on ihan oikesti mahdollisuudet, älkää luovuttako, ihania ihmisiä on vaikea löytää, mutta ovat etsimisen arvoisia! Älkää vain luovuttako!
Jos minä pystyin löytämään aarteen, pystytte tekin!
Kaikkea hyvää teille!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Meilläki on hyvä olla yhessä! :) On nyt vähä tylsää niin voin kans avautua vähä meidän suhteesta.
Me ollaan seurusteltu 5,5 vuotta ja yhessä asuttu 3 vuotta. Olin ja oon ujo, hiljainen ja rauhallinen ja mun on aika vaikee tutustua uusiin ihmisiin, niin miesten ku kavereidenki muodossa. Me tavattiin netissä vahingossa, ei missään treffisivustoilla ja omien kavereidemme kans juteltiin, jossain vaiheessa en muista miksi juteltiin vähä toisillemme ja siitä se jatku aina sillon tällön. Jossain vaiheessa se lisäänty niin että juteltiin päivittäin, sitte ehkä vuoden jutustelun jälkeen annoin numeroni miehelle, se ei kuitenkaan mulle. Se soitti mulle sitte jonakin vappuna(?) ja siitä alko meidän tekstailut ja soittelut vielä netin lisäksi. Ihastuttiin pikkuhiljaa toisiimme ja mustasukkaisuuttaki tuli vähä kuvioihin. Sitte sovittiin tapaamisesta, mies tuli mun luokse käymään. Ihastuttiin toisiimme vaan entisestään ja alotettiin seurustelu samantien. Nähtiin ku pystyttiin ja ikävöitiin kovasti sillon ku ei voitu nähä. 2,5 vuoden jälkeen sitte muutettiin yhteen. Meillä menee hyvin ja ollaan onnellisia. Mutta en väitä ettei ongelmiaki ois ollu, niistä on selvitty eikä eroa olla koskaan ees harkittu!
Ihana tarina, kiitos siitä! Mukavaa kuulla, että on kannustavia ja onnelisia ihmisiä, -jotka ymmärtävät sitä toista onnettomampaakin puolta, mutta eivät ole sortuneet siihen. Sä olet onnekas, ja vahva ihminen! Olet aivan varmasti ansainnut hyvän suhteen, ihanaa että sulla on sellainen :)
Ja se on hienoa, että osaat arvostaa suhdettanne, toivottavasti osaatte aina säilyttää toistenne arvostamisen, myös niinä huonoina hetkinä. Kääntykää aina toistenne puoleen ja etsikää yhteistä tietä, jos se joskus meinaakin horjua. Toivottavasti tulette olemaan jatkossakin onnellisia, tai siis, tottakai, elämähän on ylämäkiä ja alamäkiä, mutta kun jää plussalle, niin ei ne pienet miinukset niin haittaa. Rakasta ja ole onnellinen, mäkin olen sun puolesta, vaikken edes tunne. Ja kiva, että laitoit tälläisen tsemppaavan kirjoituksen, niitä tosiaankin on aivan liian vähän täällä. Tuli oikein hyvä mieli :)
Kaikkea hyvää sinulle ja teille!