Olen tiedostanut ongelmani jo aikoja sitten; olen liian kiltti. Olen yleisesti ottaen aika pidetty ihminen, menestyn työssäni ja vapaa-ajassani hyvin. Syynä on se, että minulla on tarve miellyttää muita ihmisiä. Minulla on mielipiteitä, haluja ja ajatuksia siitä miten haluaisin kussakin tilanteessa toimittavan, mutta annan yleensä aina periksi jos tuntuu että tilanteesta on tulossa riita. Ja samaan aikaan kerään itseeni kiukkua siitä että joudun aina myöntymään muiden tahtoon. Tunnen syyllisyyttä jos esitän toiveitani tai halujani, koska kuvittelen että vaadin aiheettomasti liikoja. Toisin sanoen, en juuri koskaan pyydä keneltäkään mitään. Uhraudun myös helposti muiden puolesta. En tee tätä siksi että haluan, vaan se on minun perusluonteessani. Joku psykologi saisi tätä ”tunnelukoksi” tai ”läheisriippuvuudeksi”.
Olen parisuhteessa ihmisen kanssa joka on tämän vastakohta. Hän on vaativa ja mielipiteensä tiedostava, esilletuova ja hiukan ehkä sellainen että hän haluaa että hänen pillinsä mukaan tanssitaan. Hän suuttuu ja loukkaantuu helposti ja on ns perustyytymätön; kaikessa on aina vikaa, kaiken pitää olla täydellistä. Hän ärsyyntyy pienistä asioista; mm. jos koira haukkuu liian kovaa, liikenteessä kaikki muut ajavat huonosti, työpaikalla joka päivä joku on kohdellut häntä huonosti tai ruoka ollut huonoa. Ja jos näin on päivän aikana käynyt, se määrää loppuillan kulun.
Elämäni on raskasta hänen kanssaan. Joudun myöntymään tuon tuostakin vaikka minkälaisiin asioihin jotta ei tarvitsisi jatkuvasti riidellä tai kuunnella minuun kohdistuvaa tyytymättömyyttä (minun ja hänen välisistä asioista tai asioista joita minä teen. Hän ei sentään syytä minua siitä jos joku ajoi hänen eteensä kolmion takaa, mutta purkaa tosin kiukkunsa kelle sattuu). Myöntyväisyyteni koskee niin kodin siiteyttä, ruuanlaittoa, lomamatkoja, harrastuksia, koiriamme. En pyydä häneltä koskaan mitään; apua, kyytiä, neuvoja tms, hän taas vaatii aina että esim kerron hänelle kädestä pitäen miten lottorivi täytetään. Ja yleensä haukkujen, tyytymättömyyden ja hermonmenetyksen kanssa.
Parisuhteestamme hän kuvittelee että kaikki on mainiosti. Hän myös luulee että haluan tehdä asiat juuri niinkuin hänkin, ja sen takia hän ajattelee että parisuhteemme on jotakin aivan erityistä. Todellisuudessa teen tunnista toiseen, päivästä toiseen, viikosta, kuukaudesta toiseen paljon ns taustatyötä jotta pystyisimme elämään arkea rauhallisissa merkeissä ja sujuvasti. Hän ei huomaa tätä työtä; hän elää omia tunteitaan, ongelmiaan ja asioitaan niin voimakkaasti että ei näe minun näkemää vaivaani. Toisinaan tuntuu että tämän työn jälkeen en edes jaksa esittää omia näkemyksiäni/ajatuksiani, toivon vaan että voimme olla rauhassa ja saan hetken levätä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja samalla tosiaan kerään itseeni kiukkua ja tunnen olevani ns kävelevä aikapommi; eihän tämä loputtomiin sisälläni voi pysyä?
Varmaankin joka toinen joka tämän lukee, sanoo että ”sinun pitää ottaa asia puheeksi ja kertoa miltä sinusta tuntuu jne”. Tiedän tämän varsin hyvin ja näin pitäisikin tehdä, mutta alussa kerroin että tämä on ns ominaisuus johon en itse voi vaikuttaa. En minä tätä omasta halustani tee.
Nyt tarvitaan muita konsteja, kuten esim että mistä löytyisi psykologi/psykiatri joka avustaisi minua löytämään voimia itseni ilmaisemiseen? Mistä sopivia löytää? Minkälaista pitäisi hakea? Ehkä tämä on konstina äärimmäinen, mutta juuri nyt tuntuu että vaihtoehdot ovat vähissä ja jotain on tehtävä.
Olen parisuhteessa ihmisen kanssa joka on tämän vastakohta. Hän on vaativa ja mielipiteensä tiedostava, esilletuova ja hiukan ehkä sellainen että hän haluaa että hänen pillinsä mukaan tanssitaan. Hän suuttuu ja loukkaantuu helposti ja on ns perustyytymätön; kaikessa on aina vikaa, kaiken pitää olla täydellistä. Hän ärsyyntyy pienistä asioista; mm. jos koira haukkuu liian kovaa, liikenteessä kaikki muut ajavat huonosti, työpaikalla joka päivä joku on kohdellut häntä huonosti tai ruoka ollut huonoa. Ja jos näin on päivän aikana käynyt, se määrää loppuillan kulun.
Elämäni on raskasta hänen kanssaan. Joudun myöntymään tuon tuostakin vaikka minkälaisiin asioihin jotta ei tarvitsisi jatkuvasti riidellä tai kuunnella minuun kohdistuvaa tyytymättömyyttä (minun ja hänen välisistä asioista tai asioista joita minä teen. Hän ei sentään syytä minua siitä jos joku ajoi hänen eteensä kolmion takaa, mutta purkaa tosin kiukkunsa kelle sattuu). Myöntyväisyyteni koskee niin kodin siiteyttä, ruuanlaittoa, lomamatkoja, harrastuksia, koiriamme. En pyydä häneltä koskaan mitään; apua, kyytiä, neuvoja tms, hän taas vaatii aina että esim kerron hänelle kädestä pitäen miten lottorivi täytetään. Ja yleensä haukkujen, tyytymättömyyden ja hermonmenetyksen kanssa.
Parisuhteestamme hän kuvittelee että kaikki on mainiosti. Hän myös luulee että haluan tehdä asiat juuri niinkuin hänkin, ja sen takia hän ajattelee että parisuhteemme on jotakin aivan erityistä. Todellisuudessa teen tunnista toiseen, päivästä toiseen, viikosta, kuukaudesta toiseen paljon ns taustatyötä jotta pystyisimme elämään arkea rauhallisissa merkeissä ja sujuvasti. Hän ei huomaa tätä työtä; hän elää omia tunteitaan, ongelmiaan ja asioitaan niin voimakkaasti että ei näe minun näkemää vaivaani. Toisinaan tuntuu että tämän työn jälkeen en edes jaksa esittää omia näkemyksiäni/ajatuksiani, toivon vaan että voimme olla rauhassa ja saan hetken levätä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja samalla tosiaan kerään itseeni kiukkua ja tunnen olevani ns kävelevä aikapommi; eihän tämä loputtomiin sisälläni voi pysyä?
Varmaankin joka toinen joka tämän lukee, sanoo että ”sinun pitää ottaa asia puheeksi ja kertoa miltä sinusta tuntuu jne”. Tiedän tämän varsin hyvin ja näin pitäisikin tehdä, mutta alussa kerroin että tämä on ns ominaisuus johon en itse voi vaikuttaa. En minä tätä omasta halustani tee.
Nyt tarvitaan muita konsteja, kuten esim että mistä löytyisi psykologi/psykiatri joka avustaisi minua löytämään voimia itseni ilmaisemiseen? Mistä sopivia löytää? Minkälaista pitäisi hakea? Ehkä tämä on konstina äärimmäinen, mutta juuri nyt tuntuu että vaihtoehdot ovat vähissä ja jotain on tehtävä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
kunhan et myy sieluasi--
No jaa, rohkenen kyllä olla kanssasi eri mieltä. Olin nuorempana (
Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa kuin aloittaja. Minulla oli ankarat vanhemmat ja alistava äiti. Vanhempia piti kunnioittaa, mielistellä, totella ja mitään omia mielipiteitä ei saanut olla. Äitini syytti ja syyllisti minua, että minun tulee olla kunnon tyttö enkä saa tuottaa perheelle häpeää. Opin jo pienenä ettei kannata tuoda omia mielipiteitä esiin kun ei niiden sanomisesta seuraa mitään muuta kuin äidin raivokohtauksia. Riitelin kyllä äitini kanssa, mutta pääsääntöisesti koin syyllisyyttä siksi että äitini oli aina tyytymätön minuun.
Menin naimisiin (äitini mielestä väärän miehen kanssa) ja mies alisti minua. Eli kyllä tuo kierre lähti lapsuudesta, en oppinut pitämään puoliani. Äitini mielestä naisen elämäntehtävä on miehen miellyttäminen.
Mies alisti ja kiusasi minua aina jos ei saanut tahtoaan läpi.
Aina jos yritin olla eri mieltä mies oli inhottava, ilkeä ja harjoitti sekä henkistä että lievää fyysistä väkivaltaa.
Sekä äitini että mieheni (nykyisin siis ex) sanoivat minulla olevan mielenterveysongelmia jos olin eri mieltä. Ainoastaan tottelemalla sain edes vähän ystävällisyyttä joskus. Mies oli pääsääntöisesti aina tyytymätön kaikkeen, minuun, muihin ihmisiin jne.
Uskon että mies kiinnostui minusta koska huomasi että äitini alistaa minua eli sovellun lattiarätiksi.
Olin työpaikkakiusattuna ja eräänä päivänä en enää jaksanut. Joka paikassa kiusattiin ja nälvittiin. Mies suuttui kun irtisanouduin työpaikasta, jossa kiusattiin. Erosin miehestä. Äitini mielestä olin syypää työpaikkakiusaamisen, aina hän syytti etten pärjää. Jo pienenä opin että äiti "hylkää" jos en mielistele, mitään ongelmia ei saanut olla, kaikki oli minun vika.
Äitini syyttää minua elämänsä pilaamisesta kun erosin. Hän häpeää minua.
Itse huomasin etteivät nuo alistajat ikinä oppineet arvostamaan minua. Hankin uutta seuraa ja aloitin elämäni puhtaalta pöydältä.
Tarkoitukseni oli vain sanoa että alistetun ihmisen on mahdotonta saada normalisoitua välejä alistajien kanssa, näin uskon.
Ex-mies nälvii vieläkin kun joskus kohtaamme, ei hän ikinä usko että se on ohi.
Niin, hankala minunkin on kuvitella että vaikka tilanteni tästä selviäisi, välit puolisoonikoskaan normalisoituvat. Asetelmahan on jo pitkään olltut se että minä olen "aina mukana", aina samaa mieltä ja myntyväinen kaikkeen. Mitä tapahtuu kun yhtäkkiä en olekaan enää samaa mieltä vaan esitän voimakkaasti oman näkemykseni ja mielipiteeni? -Voisin helposti kuvitella että minua pidettäisiin mielisairastuneena ja agressiivisena.
Nykyinen elämäni on tästä johtuen toisinaan kovin kujraa, joskaan ei ihan aina. Toisaalta näen tunnelin päässä sikäli valoa, että uskon (salaa?) että jonakin päivänä en tätä enää jaksa ja muutan itseni, vaikka väkisin. Se muutos tuo tullessaan varmaankin juuri näitä tapahtumia, eroa ja muidenkin suhteiden menetystä, mutta onhan tämä toisaalta minun elämäni ja jos en siitä tällaisenaan nauti niin jotain pitää tehdä.
Ehkä ongelma on toisaalta uskallus; nyt tilanne on kuitenkin vakaa ja asiat jokseenkin kunnossa. Miten tästä uskaltaa vetäistä kaiken uusiksi...
- alkup kirjoittaja
Ominaisuus-miellyttämisenhalu, taisi mennä käsitteet ja sanat sekaisin, mutta vastauksestasi päätellen ymmärsit mitä ajoin takaa. Tottakai minulla on halu muuttaa itseni sellaiseksi että pidän kiinni omista haluistani, ei siinä ongelmaa ole, ehkä tarvitsen vain rohkaisua ja niitä "rakennuspalikoita" ja oikean suunnan josta lähteä ratkaisua hakemaan.
- ap
Sellaiset ihmiset, jotka ovat aiemmin alistaneet eivät luovu vallastaan suosiolla. Mielisairaaksi haukkuminen on tyypillistä. Tai sitten ihan puhdas epäusko. Ex-mieheni (ei siis silloin vielä ex) ei mitenkään voinut uskoa että voisin olla jossain asiassa eri mieltä hänen kanssaan ja sai hirveitä raivareita asian johdosta.
Minun tapauksessani kaikki kärjistyi tuohon työpaikkakiusaamisasiaan. Eli en jaksanut mielistellä ja alistua enää kotona kun töissä oli niin hirveätä. Mies suuttui kun irtisanouduin siitä työstä.
Äitini ei myöskään hyväksy mielipiteitäni. Hänen mielestään kiukuttelen, olen pilannut hänen elämänsä eroamalla miehestä ja irtisanoutumalla hyvästä työpaikasta. Äitini mielestä kapinoin häntä vastaan enkä ymmärrä omaa parastani. Hän siis kohtelee minua ikäänkuin olisin pikkulapsi.
Oikeastaan äitini ja ex-mieheni käyttäytyvät samalla tavalla minua kohtaan. Eli aina kun en mielistele, olen heidän mielestään mielisairas kiukuttelija. En usko että nuo alistajat ikinä oppivat mitään.
Onneksi on uusia ihmisiä, uusia ystäviä, uusia asioita. Pitää olla valmis vaikka polttamaan sillat niihin alistajiin eli yksin jäämistä ei saa pelätä. Kyllä niitä mukaviakin ihmisiä löytyy.
Olin myös alle 30-vuotiaana kiltti ja lauhkea kuin lammas. Nyt kun olen löytänyt terapian kautta itseni ja ilmaisukykyni, ne samat ihmiset jotka oppivat minun myötäilevän kuin lammas, ovat lähinnä pelkkää vihaa kanssani ja ihmettelevät mikä minuun on mennyt. Olen nyt 33 v.
No, eipä ole mennyt tähän naiseen muu kuin se että tahto on nyt omissa käsissä. En minä silti ilkeä ole, mutta en suostu poljettavaksi. Ero tulee usein siinä kohtaa kun toinen ei tajua, että toisellakin on oma tahto. Nyt toivon löytäväni sellaisen, jonka kanssa voisi molemmilla olla oma tahto ja kykyä neuvotteluun. Kompromisseihin en usko, mutta joskus tehdään toisen tavalla ja joskus toisen :)
Netissä on terapeuteista lista, valitse sieltä joku ja kysy onko aikaa ottaa vastaan.
...on kompromissilla ja sillä että tehdään joskus toisen tavalla, joskus toisen????
Olen itse ns. toisella kierroksella ja pitkän suhteen jälkeen jo kokeillut seurusteluakin. Olen nyt vahvasti heräämässä kaikkien erojeni jälkeen, että olen ollut liian kiltti ja hakenut ihmisten hyväksyntää ja rakkautta miellyttämisen kautta samalla peläten hylkäämistä. Yhdistän siis itse tämän miellyttämisen siihen, että en ole sinut itseni kanssa, haen ulkoista rakkautta vaikka pitäisi ensin opetella rakastamaan itseään ja uskaltaa olla oma itsensä ja osata sanoa vahvemmin omat mielipiteensä ja -halunsa. En aio enää ryhtyä yhteenkään oikeaan parisuhteeseen ennenkuin olen sinut itseni kanssa.
Hyvin sanottu, liiankilttimies.
Juuri tuosta miellyttämisen halusta ja hylkäämisen pelosta on varmaan kysymys.
Lisäisin vielä, että ne alistajat löytävä aina sellaisen ihmisen, jota voi alistaa. Eli siinäkin mielessä pysyn kyllä yksin.
naisena on pakko sanoa, että useimmat miehet edellyttävät naisen mielistelevän heitä 24/7 ja nyt kun elän "uutta elämää" huomaan kyllä sellaiset tyypit herkemmin. Mistään epäkohdista ei saa puhua, naisen pitää aina hymyillä, mutta miestä pitää tukea ja kannustaa. Sellaista suhdetta en halua.
Etene pienin askelin, kuuntele itseäsi ja huomaa tarpeesi!
Nyt jo tiedostat ongelman, ja se on ensimmäinen ja varmasti se tärkein askel. Siitä se sitten lähtee vähitellen se itsestä huolehtiminen ja rakastaminen.
Terapia on hyvä juttu, sieltä saat ammattilaisen tukea muutokseen. Oli terapiasuuntaus mikä tahansa niin tämä on varmasti terapeutille hyvin tuttu ilmiö ja moni muukin hakee tämän tyyppisiin asioihin ammattiapua.
Itse sain paljon Valtavaaran kirjasta "kiltteydestä kipeät". On olemassa kurssejakin ja luentoja aiheesta, mene mukaan jos vaan pääset. Mm. Kansan Raamattuseura järjestää niitä toistuvasti.
Toivottavasti jaksat opetella rajojen vetämistä muille ja itsestäsi huolehtimista ja rakastamista. Se on paras sijoitus minkä olen omassa elämsässäni tehnyt ja parantanut kaikkien ihmissuhteitteni laatua huomattavasti.
sanot näin:
"Varmaankin joka toinen joka tämän lukee, sanoo että ”sinun pitää ottaa asia puheeksi ja kertoa miltä sinusta tuntuu jne”. Tiedän tämän varsin hyvin ja näin pitäisikin tehdä, mutta alussa kerroin että tämä on ns ominaisuus johon en itse voi vaikuttaa. En minä tätä omasta halustani tee."
Minun mielestäni asian puheeksi ottaminen ei tässä nyt auta. Sinun on ITSESI alettava huolehtia itsestäsi ja tehtävä asialle jotain. Sitäpaitsi jos toinen osapuoli ei mitenkään näe asiaa omituisena ja käyttää tilannetta hyväkseen ja kohtelee sinua huonosti, ei se ole sinun syy! Eikä sinun tarvitse mitään selitellä ja yrittää ottaa puheeksi, voisihan tuo toinenkin kantaa vastuuta ja sanoa että nyt puhutaan, olenhan kohdellut sinua epäoikeudenmukaisesti vaikka olet niin kiltti, ja se varmaan tuntuu pahalta jne.
Se että toinen on noin kauan kuvitellut että voi kohdella sinua miten tahansa, kertoo karua kieltään. Ei kai kukaan terveellä järjellä ja tunne-elämällä varustettu ihminen kohtele lähteistä noin kamalan tökerösti vaikka hänellä siihen olisi joka päivä mahdollisuus????
Esimerkiksi äitini ei koskaan hyväksy sitä, etten teekään asioita aina hänen määräämällään tavalla. Jatkuvaa syyllistämistä, syyttämistä. Hän soittaa minulle säännöllisesti ja haukkuu minut pystyyn, itkee ja syyllistää siitä kuinka olen kylmä, tunteeton ja välinpitämätön ja epäkunnioittava.
Siis minulla ei saisi olla minkäänlaisia omia mielipiteitä mistään. Äitiä ja isää pitäisi mielistellä aina.
Äitini mielestä minun pitäisi käydä siellä jatkuvasti, soittaa jatkuvasti, tavata sukulaisia jatkuvasti ja muutenkin olla ikuinen vanhempien hyväksyntää kerjäävä pikkutyttö.
Eli puolensa pitämisellä (tai sen yrityksellä) on myös hintansa. Jatkuvat paha olo äidin haukkumisesta. Hän itkee puhelimessa ja syyllistää, ja jos lopetan puhelun hän soittaa samantien takaisin. Jollen vastaa hän soittaa useamman kerran eli vaatii minua alistumaan yhä edelleen.
Minä en ihan oikeasti tiedä mitä voisin tehdä äitini kanssa. Olen useasti vaihtanut puhelinnumeroita, otan etäisyyttä enkä jaksa enää. Normaali kanssakäyminen ei riitä äidilleni, hän on vaatimuksissaan kyltymätön. Ollut aina.
Ihan ensiksikin, sinun on ITSE tiedettävä missä mennään. Manipuloiva vaativa läheinen vie kaiken energian ja silloinkin kun puhelut on ohitse ja käynnit käyty. Syyllisyyden muodossa! Ja sehän heidän tavoitteensa onkin, että syyllistyt ja kannat huonoa omaatuntoa siitä ettet tee kuten sinulta toivotaan.
Juttu vaan on niin että noin kierolla tavalla läheisen kanssa toimiva ihminen ei ymmärrä että ajaa toisen kauemmaksi eikä hän saa lopulta toivomaansa.
Mutta oman hyvinvointinsa nimissä ei pidä suostua toisten kohtuuttomiin vaatimuksiin ja manipulointeihin. Siksi se rajan veto on niin tärkeää. Ensisijaisesti meidän tulee huolehtia omasta hyvinvoinnistamme ja elämästämme ja jos energiaa ja tahtoa riittää niin myös läheisten.
Jos sinä et jaksa tai halua toimia kuten äitisi vaatii, puhalla se peli poikki. Sano napakasti että nyt sinulle ei käy tulla käymään, tai että joudut lopettamaan puhelun ja soitellaan toisella kertaa. SINULLA ON OMA ELÄMÄSIKIN ELETTÄVÄNÄ. Tavallaan se vastuu siirtyy tälle vaikealle ihmiselle hänen omista tunteistaan ja käytöksestään kun uskaltaa viheltää pelin poikki. Vaikka siellä miten kiukuteltaisiin ja syyllistettäisiin niin silti sen voi puhaltaa poikki.
Anna sen kiukun toimia puolustajanasi, se kertoo että sinua kohdellaan väärin. Sen avulla tuon kaltaisille läheisille vedetään ne rajat, tykkäsivät he siitä taikka eivät.
Tulee päivä kun sitä huomaa että syyllistäminen ei enää toimi ja sitä on vapaa niistä ylivastuullisen ihmisen tunteista että kaikkien hyvinvointi olisi jotenkin minun vastuullani. Ja kun on vapaa, jaksaa aivan eri tavoin myös välittää toisista.
Minun tapauksessani on kyse kiitollisuudenvelasta, jota saan maksaa loppuikäni. Vanhempani ja sukulaiset ovat aina sanoneet että minun tulee osoittaa kiitollisuutta vanhempiani kohtaan, koska he ovat pitäneet minusta huolta. Nähtävästi se maksaminen ei sitten koskaan lopu. Ikinä en kelvannut ja se pitää aina tuoda esiin. Näitä tarinoita riittää, sen toki tiedän.
Äitini mm. soittelee ex-miehelleni tai muille sukulaisille jollen vastaa puhelimeen eli siinä mielessä hän saa manipuloitua minut toimimaan haluamallaan tavalla. Siis äiti soittaa exälle ja kysyy olenko kunnossa/elossa kun minusta ei ole kuulunut mitään "pitkään" aikaan. Eli näin hän toimii.
Puolensa pitäminen onnistuu minusta paremmin sellaisten ihmisten kanssa, joiden tahtoon ei ole alistunut, lähinnä ennaltaehkäisevästi.
Toinen asia on työpaikalla kurmottaminen. Se ei koskaan lopu, vaikka tekisi mitä. Alempiarvoinen ei voi lähteä asettamaan rajoja vanhoille, kokeneille työntekijöille tai varsinkaan esimiehille. Aina pitää alistua ja mielistellä tai sitten lähteä pois. Minusta alistajiin ei voi vaikuttaa mitenkään.
Pahimmassa tapauksessa saa mielisairaan leiman otsaansa jos alkaa puolustamaan itseään, sellaisestakin olen kuullut.
Mutta, oikeassa olet, että pitää kuitenkin laittaa niitä rajoja. En tosin kyllä tiedä mitään muuta keinoa kuin väistyä takavasempaan, vaieta ja ottaa etäisyyttä. Kiusantekijät ja alistajat eivät minulta mitään uutta opi, sen olen huomannut.
En syytä itseäni, että siinä mielessä olen jo vähän parempaan suuntaan menossa.
Tarkoitukseni oli vain varoittaa, että siinä vaiheessa kun alistettu alkaa pitämään puoliaan seuraa kostotoimenpiteitä, mielisairaaksi haukkumista ja muita ikäviä asioita. Pitää olla vahva että kestää sellaista.
Jos saisit rohkeutta käydä vaikka psykologin juttusilla. Hän todennäköisesti kyllä tulisi jututtamaan mielellään ehkä miestäsikin...mutta itse on kyllä vaikea saada muutosta aikaiseksi jos ja kun tuo tilanne on jatkunut pitkään. Minä olen kolmekymppinen nainen ja helposti alistuva ja jonkin sortin läheisriippuvainenkin....liian killti. Työasioissa sain pidettyä jotenkuten puoleni mutta puolisoni jyrää minut mennen tullen ja palatessa-periaattella. Nyt meillä on kaksi pientä lasta ja olen ollut kotiäitinä ja mieheni määrää ihan kaikesta. Tietty onhan hänellä taloudellisestikin se valta - mutta tilanne on mennyt nyt siihen, että mulla ei ole enää mitään omia harrastuksia. Miehelläni on työ ja harrastukset ennallaan kuten ennen lastemme syntymää. En saa raivattua itselleni tilaa suhteessamme. Puhumiset kaikuvat kuuroille korville ja en saa raivokkaasti vaadittua itselleni mitään...
Miksi olen tällainen nyhverö - no kai se on ainakin osittain kodin perintöä - Äitini oli narsistinen ja todella dominoiva ja isäni oli täysin äitini vallassa ja ns. tohvelisankari. Minä ja pikkusiskoni sitten yritimme olla perheessämme mahdollisimman kilttejä ns."näkymättömiä" että ei olisi niin kamalia riitoja, uhkailuja, jatkuvaa epävarmuutta kun äitini mielialat vaihtelivat arvaattomiksi milloin mistäkin syystä ym. ja pelottavinta oli kun kukaan ei puolustanut kun tuli joku vaikea asia. Äiti hylkäsi ja isä hiipi dominoivan äitini perässä. Äitini halusi, että muutan heti peruskoulun jälkeen pois kotoa ja niin teinkin kun aloitin opiskelut lukiossa. Isäni salaa avusti rahallisesti mua ajoittain. Pikkusiskoni muutti myös varhain pois kotoa mutta hänellä on ollut huonompi tuuri elämässään. Hänellä mies on suorastaan sadisti...jonkin sortin narsistin hän sitten löysi. En tiedä miten siskoni nykyisin voi kun en voi pitää häneen yhteyttä kun hänen miehensä vahtii ja kontrolloi kaikkea. Siskoni mies käyttää niin henkistä kuin fyyistäkin väkivaltaa kotioloissa ja toivon, että siskoni pelastuisi tuosta vankilastaan joku päivä. Minulla on onneksi kiltti mies vaikkakin hallitseva myös. Välillä mietin, että miksihän se näin menee...haistaako nuo hallitsevammat tyypit ne sopivat alistujat/alistettavat jostain? En mielestäni ole niin kamalan ujo, hiljainen ensivaikutelmaltani mutta pohjimmiltani olen kuitenkin tällainen liian kiltti-tyyppi.
Olin se räyhäävä, vahvempi osapuoli. Mieheni kiltti ja ymmärtävä. Ja luulin, että meillä menee hyvin kunnes selvisi miehen sivusuhde.
Siitä alkoi sitten kaikki kauheus ja terapia. Minä jouduin täysin shokkiin ja pois tolaltani, en ymmärtänyt, miten se minun kiltti mieheni oli pystynyt siihen. Hänen selityksensä siihen oli se, että hän oli aina kokenut ap:n kaltaisia tunteita, kokenut olevansa kiltti ja muiden tarpeiden täyttäjä, sivuuttanut omat halunsa. Ja hän katsoi ANSAITSEVANSA itselleen jotain omaa.
Terapiassa asiat alkoivatkin sitten vähitellen loksahdella omille paikoilleen. Mielyttäminen ja kiltteys ei ollutkaan enää "kilttiä" vaan aika isoa manipulointia. Se kiltteys oli estänyt meitä rakentamasta tervettä parisuhdetta, ratkaisemasta erimielisyyksiä, löytämästä aitoja ja oikeita kompromisseja. Eli tämä kiltimpi osapuoli oli pystynyt ylläpitämään omaa tapaansa olla ja toimia samoin kuin väkivaltaisessa lapsuudenkodissaan. Hän oli siirtänyt meidän parisuhteeseen omaa lapsuudenperhettään.
Miellyttäminen on oman edun tavoittelua; miellytetään toista jotta ei tule riitaa kun itse ei osata ratkaista ongelmia, miellytetään toista kun halutaan rauhallinen ilta jne. Miellyttämällä saadaan aina jotain itselle. Ja se on valehtelua kun annetaan toisen ymmärtää, että on tyytyväinen ja samaa mieltä. Ja samalla kasataan omaan päähän valtavasti asioita joita tekee toisen puolesta, tehdään itsestä uhri ja marttyyri.
Pieleenhän siinä kaikki pitkässä juoksussa menee. Kiltti mieheni paljastuikin passiivis-aggressiiviseksi henkilöksi jolla oli paljon kaunoja minua ja monia muita ihmisiä kohtaan. Miellyttämällä hän oli ohjannut koko pakettia.
Jos ei kerro omista ajatuksistaan, tarpeistaan ja haluistaan ei kukaan toinen ihminen voi sitä tietää. Jokaisella on vastuu itsestään. Myös minulla siitä voimakkaasta olemuksestani ja kärkkäästä kielestäni.
Onneksi meillä oli loistava terapeutti joka auttoi miestäni ohjaamaan hänen omat, syvällä piilossa olleet vihan tunteet sinne minne ne kuuluivatkin. Väkivaltaiseen isään ja passiivisena vieressä katselleeseen äitiinsä.
Nyt meillä menee hyvin. Kestää varmaan vielä vuosikausia miehelleni päästä kunnolla jaloilleen ja sinuiksi itsensä kanssa, mutta hyvässä alussa hän on. Ja kun hän on opetellut kertomaan omista toiveistaan, olen myös minä muuttunut.
Mutta sen olen oppinut, että mieluummin sitten vaikka tylyn ihmisen kanssa ystävystymään kuin liian kiltin. Tietää ainakin reaaliaikaisesti missä mennään eikä tule paukkuja niskaan.
Mielenkiintoista luettavaa "minun tarinani kiltistä miehestä".
Luulen että oma kiltteyteni on aikoinaan ollut juuri tuota muiden ohjailemista, mistä lie sitten tullutkaan käytökseeni olla toisten kanssa. Luulen että olin hyvin dominoiva oikeesti vaikka näytin kiltiltä ja sopeutuvalta. ja se mitä sanoit että kun ei kerro omista ajatuksistaan, tarpeistaan ja jne, ei kanna myöskään vastuuta omasta hyvinvoinnistaan.
Tämä erityisesti kolahti:
"Miellyttäminen on oman edun tavoittelua; miellytetään toista jotta ei tule riitaa kun itse ei osata ratkaista ongelmia, miellytetään toista kun halutaan rauhallinen ilta jne. Miellyttämällä saadaan aina jotain itselle. Ja se on valehtelua kun annetaan toisen ymmärtää, että on tyytyväinen ja samaa mieltä. Ja samalla kasataan omaan päähän valtavasti asioita joita tekee toisen puolesta, tehdään itsestä uhri ja marttyyri."
Minä olen paljon työstänyt ongelmiani ja liiallista kiltteyttäni mutta tämä näkökulma avaa nyt uusia ajatuksia ja pohdintoa. Kiitos sinulle siitä! Tästä eräs terapeuttini joskus sanoi minulle mutta en silloin kyennyt vielä tajuamaan asiaa hyvin. Nyt tajuan, vaikka olenkin päässyt pahimman kiltteysongelman yli ja muuttunut rehellisemmäksi niin vielä taitaa olla matkaa muuttumisessani.