Romanialainen kirjailija Virgil Gheorgiou kirjoittaa kirjassan Muistelmat seuraavasti:
"Kun olin pikkupoika, pyysin isääni kertomaan pelastuksen ja pyhyyden tien. Isä selitti pikku Virgilille, jos haluat tulla pyhäksi, sinun pitää rakastaa vihollisiasi. Muutaman päivän päästä isä löysi pojan itkemästä. Isä kysyi: "Miksi sinä itket poikani". Poika vastasi: "Minusta ei tule koskaan pyhää kun minulla ei ole vihollisia."
Jk. Herättikö edellinen mielipiteitä? Jos, niin millaisia.
"Kun olin pikkupoika, pyysin isääni kertomaan pelastuksen ja pyhyyden tien. Isä selitti pikku Virgilille, jos haluat tulla pyhäksi, sinun pitää rakastaa vihollisiasi. Muutaman päivän päästä isä löysi pojan itkemästä. Isä kysyi: "Miksi sinä itket poikani". Poika vastasi: "Minusta ei tule koskaan pyhää kun minulla ei ole vihollisia."
Jk. Herättikö edellinen mielipiteitä? Jos, niin millaisia.
Vastaukset 40
Vanhimmat
Poika oli yksinäinen raukka.
leikitään vaihtoajatusleikkiä. Tuo poika olisinkin minä. Herättäisikö se sinussa joitain uusia ajatuksia?
Jk. Vastaukseksi ei kelpaa: "Olet yksinäinen ukko raukka".
Aika isä jos ei huomaa pojan tuskaa kuin parin päivän päästä!
Eli= kiireinen isukki.
Mistäs tiedät sen, itkikö poika 24h/vrk? Papit sitäpaitsi ovat aina kiireisiä.
Pappi!!! joka ei tiedä että lapsella ei taida olla vihollisia.
Tiijät sie mitä? Tuohon numerosarjaan (666) olen törmännyt elämäni aikana muutioinkin kuin konkreettisten persoonien taholta. Kyllä minä heidät tunnen.
Jk. Tietääkö isäsi onko sinulla vihollisia?
olen valinnut itse oman tieni, niinkuin sinäkin:)
Ja isäni kuoli kun olin vauva.
on annettu vapaa tahto. Jokainen saa valita oman tiensä, niin että siihen korkeammat voimat puutuisivat. Näin vain on säädetty.
Jk. Isäsi kuoli kun olit vauva. Ikävä asia kun et isääsi voinut kokea vierelläsi kulkevana.
...
..ajatuksena tul mielee et miten lapsella voisikaan olla vihollisia..???
=o7
kuin hyveet ja paheet tuossa aiemmin. Kaikkein paheellisimpia ovat oikeastaan ne, jotka pyrkivät hyveisiin. Sama tässä... Poika rakasti "vihollisiaan" jo valmiiksi, eikä ajatellut heitä vihollisina. Se, että pitää joitain vihollisinaan, on rakkaudettomuutta niitä kohtaan ja aiheuttaa tarpeen... krrrrrhhhh phhhhh...
tuosta kaikken paheellisimpia ovat ne jokka pyrkivät hyveisiin..mimmosia hyveitä mahat tarkottaa..???..=o)
..eiks kummiskin olis suositeltavaa pyrkii elämään hyviepäin ko nurinkurin..ja pahojaan tekemällä..??
=o)
mihikäs se altruismikin perustuu..siltäkin tippuu pohja jos hyveisiin taikka hyviin asioihin ei uskottasi..
paheellinen ihminen voi pitää itseään hyveellisenä.
Tuli mieleen: Lapselle rakkaus on elämäntapa. Olisipa aikuisillekin!
Rakkaus pitää sisällään kaiken ja kaikkeen sisältyy rakkautta. Viha ja katkeruus on pikkumaista itsekkyyttä.
Lapsi on vielä pyhä, mutta meidän pyhittymisemme on mahdolllista vain armosta. Mutta elämämme tarkoitus on yrittää aikuisina tulla edes vähäsen lapsenkaltaisiksi. Vaativa ja vaikea tehtävä.
Lastenkaltaisten on taivasten valtakunta.
Poika oli lapsi ja fiksu sellainen vielä...
Lapsenuskolla itsekin voisin antaa mielikuvitukseni laukata niin pitkälle, että uskoisin itsekin, ettei minulla ole vihollisia. Varmasti joku vihaakin. Ei tarvis minun ainakaan sen takia ruveta itkemään, etteikö joku minua vihais. Ärsytän varmasti tahtomattakin joitain ihmisiä niin paljon, että varmasti olen vihattukin. Itse en kyllä viitsi tuhlata vähäistä ruutiani siihen, että ketään vihaisin. Senkin takia voi ärsyttää ihmisiä, ettei vihaa ketään, vaikka ehkä pitäisikin.
vihaako joku sinua. Kysymys on siitä pystytkö olemaan vaastavuoroisesti heitä vihaamatta. Minun esikuvani muuten ei ole kukaan tämän maailman älyniekka, ei tohtorin hatuilla palkittu, ei vuorineuvos, eikä kukaan muukaan maallista mainetta niittänyt. Kuka hän sitten on? Hän on edesmennyt mummoni, tuo karjalaisnainen, Herransa armossa vaeltava, ahavoitune käsineen, elämän ryppyineen, hampattomanakin. Hän on minun idolini. Hänestä kertoivat (ei sukulaiset), ettei tuolla naisella koskaan ollut yhtään vihamiestä elämänsä aikana. Jopa senkin kun naiset tulivat häntä tapaamaan juorutakseen jostain, niin mummollani oli taito kääntää keskustelu toisaalle lokkaamatta juoruämmiäkään.
rakas Outi-mummusi olla niitä harvoja, joilla rakkaus on todella elämäntapa eikä pelkkä tunne, joka syttyy ja sammuu itsekkäistä syistä ja esittää aina listan vaatimuksia. Hänen muistamisensa saa varmaan sinussakin aikaan rakkautta.
Lähes kouluja käymätön karjalainen nainen oli. Ei palkittu tohtorin hatuilla kuten joukoturkkia ja muita tämän ajan vouhottajia. No ne mummoni kunnian kruunut sädehtivät ikuisesti tuonilmaisissa, toisin kuin nämä tohtoreitten tötteröhatut.
Ei se silti tee minusta yhtään sen pyhempää, kuin kenestäkään muustakaan.
Sinähän olet jo pyhä.
itsellä vihollisia vai ei.
Kysymyksessähän ei ollut pohdinta onnellisuudesta vaan pyhittymisestä. En itse usko, että ne vihamiehet, joita voimme siltikin rakastaa, toisivat onnellisuutta itse kunkin kohdalle. Kysymys tässä on armahtavaisuudesta. Hyvän voittoa pahuudesta. Onnellisuus meille itsekullekin tulee aivan muualta, jota tässä nyt en ala pohtimaan.
ihminen sen vuoksi, että oli kuin kotonaan syntisten ihmisten seurassa, koska ymmärsi, ettei ollut todellisuudessa tippaakaan parempi ihminen kuin hekään.
Eli mekin eroamme toisista ihmisistä ainoastaan sen suhteen, mitä teemme tai emme tee ... emme sen suhteen mitä olemme.
minähän pyrin seurailemaan Hänen jalanjälkiään. Luultavasti siksi viihdyn tälläkin palstalla, jossa meno on ajoittain kuin helvetin esikartanoissa:)
PALJASTUIT.
suuren oivalluksesi syy.
Tuollainen ajatus saattaa olla hyvinvointivaltion lapsella, joskaan ei kaikilla sielläkään. - Romaniassa on paljon katulapsia, joilla on kylmyyden ja nälän ja hyväksikäyttäjien lisäksi muitakin vihollisia. - Mieleen tulee ehkä lapsisotilaat tai kuvat lapsista, jotka ovat vammautuneet tai kuolleet sotien takia.
Lapsella voi olla vihollisia ihan myös täällä lintukodossamme Suomessa, mutta sitäkään ei mielellään ajattele.
- Omista vihollisistani olen onnellisen tietämätön.
Mulla ei ole vihollisia eikä vihamiehiä.. Kuinka kukaan voisi mua vihata? En tajuu :)
Edellinen herätti semmosen mielipiteen, että kyyneleitä tulee jos uskoo sokeasti toisen puheisiin eikä käytä omaa arvostelukykyään.
että aloitukseni kyyneleet olivat jotain muuta, jostain muusta lähtöisin kuin mitä itse mietiskelit, niin totaisin, että oikeassahan sinä olet. Sinisilmäiset ja hyväuskoiset itkevät keskivertoa enemmän:)
Onhan mulla ainakin sinä ja monte. Tai onko se niinpäin, että mä olen teidän vihollinen?
.. kyllä varmaan löytyy ihmisiä, jotka saattavat jopa vihata minua. En vihaa ketään, en pidä kaikenlaisista ihmisistä, halutessani tulen kyllä toimeen sellaistenkin ihmisten kanssa... ja jos en halua, niin en myöskään tule.
Se on se lapsen usko. Kunpa meistä jokainen säilyisikin yhtä vilpittömänä.. Mitähän se maailma olisikin ilman selkäänpuukottajia ja paskanjauhantaa selän takana? Ei vaan sellaista aikuista ihmistä ole, joka eläisi elämänsä kuin pyhimys, oli sitten vihollisia tai ei.
Minäkään en pysty/osaa vihata ketään. Minä korvaan tuon vihan tunteen tietynlaisella välinpitämättömyydellä vihaajaani kohtaan. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että olisin häntä kohtaan välinpitämätön. Astun vain kauemmaksi hänestä, ettei hänen vihansa satuttaisi minua, eikä täten myös ruokkisi lisää hänen vihan tunnettaan. Toivon niin, että loppupeleissä tuo vihansa sitten sammuisi kuin itsestään.
En ole muistaakseni selitellyt sitä, miksi sinut aikoinaan poistin ystävieni joukosta galleriassani. Tiedänhän minä, että olet kiva ja hyvä ihminen. En pahuuttasi sinua poistanut. No minä nyt olen joskus herkkähipiäinen. Sille luonteenpiirteelleni en mitään voi. Poistoa edelsi palstapähkäily siitä, olinko puskasta käsin panetellut Jazulia. Tiesin, etten sitä ollut tehnyt. Sinä sitten sekaannuit keskusteluun syyllistäen minua. Näin jälkikäteen tiedän sinun kirjoittaneen harkitsemattomuuttasi ja lojaalisuuttasi Jazulia kohtaan. Pahoittelen poistoa:)
Sielunvihollinen vaanii aina ja odottaa tilaisuuttaan.
Poika näki oikein tai väärin, riippuen siitä, mihin pukuun sielunvihollinen oli tuolloin sonnustautunut
kaikista pahin vihollinen itsekullakin. "Meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan henkivaltoja vastaan taivaan avaruuksissa".
Jk. Minulla nyt on suhtellisen helppoa kun pystyn vastustamaan kaikkea muuta, paitsi kiusauksia.
Mikä voisi olla se "pyhyys" tai "pelastus" jota tavoitella?
minkä saavuttaakseen kannattaa hankkia vihollisia...
Sitä on hyvä tavoitella jo elämänlaadun ja elämisen ihanuuden tähden itseisarvona. Tuleeko siitä lisäksi boonuksena kunnian kruunut tuonpuoleisessa jää nähtäväksi.
Jk. Viholliset ja vastoinkäymiset kasvattavat meitä ihmisinä kaikista eniten.
Vanhurskautuminen? En ole kuullutkaan.
Elämänlaatua ja ihanuutta voi tavoitella ilman vihollisiakin.
Bonukset ja kaupanpäälliset on yleensä laskettu jo mukaan tuotteen hintaan.
Ihmisenä kasvamisen määrää onkin jo vaikeampi arvioida, mikä on tavoitteena, mikä on riittävä kasvu?
Jaa no tuo mainitsemasi kirjailija on mulle kyllä täysin tuntematon ( en ole perehtynyt), mutta lainaamastasi pätkästä tuli mieleen, että eipä lie isä osannut kohdella pikku-Virgiliä, kuten lapsia kohdellaan. Lapsia ei pelottelulla kasvateta.
Mitä mainitsemiesi "vihollisten" ( karmea muuten jo toi sanakin) "rakastamiseen" tulee, niin minun mielestäni sellaisia ihmisiä ei tarvitse "rakastaa", jotka ovat syyttä väärinkohdelleet ( eli sikäli en usko ideologiaan kaiken ns. ylittävästä rakkaudesta), mutta tärkeää on, että pystyy antamaan anteeksi, jos on väärinkohtelua kokenut - ihan itsensä takia. Minä ainakaan en halua vihata ketään, enkä myöskään vihaa ketään ja kaunan kantamista en elämännuorakseni koskaan ole valinnut. Kysyit, että onko vihollisia... Voi olla ( mistäs minä siitä tietäisin), että joku minuakin vihaisi, mutta oman tietoni mukaan en vihollisia omaa, eli elämääni ei yhtäkään sellaista ihmistä kuulu.
Niitä ihmisiä sitten saattais kyllä vuosien mittaan olla kertynyt enemmänkin, jotka minusta eivät pitäisi ( en mä itsekään ole pitänyt kaikista tapaamistani ihmisistä, enkä ylipäätäänkään pidä kaikista ihmisistä), mutta yleensä tulen toimeen aivan kaikkien kanssa, ts. elämässäni ei ole ollut yhtäkään sellaista ihmistä koskaan, jonka kanssa en ainakin jollakin tasolla olisi tullut toimeen (pidin itse henkilöstä tai en), enkä siitä tiedä, että kuinka paljon sellaisia ihmisiä sitten olisi, jotka eivät minusta pitäisi. Tietysti niistä ihmisistä olen sitten hankkiutunut eroon, joilta olen huomannut/ havainnut sellaisia motiiveja mua kohtaan, jotka olisivat kenties itselleni haitallisiakin. Ystäväpiirini ja ne tuttavani, eli ihmiset joiden kanssa henkilökohtaisesti tekemisissä arjessani ts. elämässäni olen, ovat sataprosenttisesti sellaisia, että he elämääni ovat tervetulleitakin. Jos nyt veikkaisin ja spekuloisin, niin varmaan ( mahdollisesti ja ehkä) sellaisia ihmisiä saattais joitakuita ollakin, jotka kenties nauraisivatkin räkäisesti vastoinkäymisilleni ja jotka kenties saisivat niistä itsellensä iloakin, mutta sellaisten ihmisten olisi sitten ( mikäli sellaisia olisi...) pakko olla juurikin niitä, jotka eivät nykyelämääni millään muotoa kuulu, joista kenties olisin juuri heidän käytöksensä vuoksi hankkiutunut eroon, jotka eivät mua henkilökohtaisesti mitenkään ainakaan paremmin tunne ja jotka perustavat käsityksiään minusta silkoille luuloille tms. tai toisen käden tietoon...
Oma elämänfilosofiani olisi ehkä jotakin sen suuntaista, että aina kannattaa mieluummin pyrkiä sopuun ja yhteisymmärrykseen niidenkin kanssa, jotka eivät niin miellyttäisi, koska kyllä tällä pallolle ihmisiä mahtuu ja sopu on aina parempoi ratkaisu, kuin "hajota ja hallitse"- tyyppinen ajattelu.
Ps. Toivottavasti sinun aloituksesi oli sitten yksinomaan yleisen tason pohdinnan intresseillä rakennettu. Olen kuoleman kyllästynyt palstakeskustelijoihin, joiden mielestä kaikki palstalla kirjoitettu muka aina käsittelisi tai koskisi palstakirjoittajia ( asia ei ole niin). Jollei joku keskustelun aihe ( niin siis joku niistä harvoista *irvistää*...) liittyisikään palstakirjoittajiin, niin sitten se yleensä näemmä väkisin väännetään siihen suuntaan. Tällä palstalla on oikeasti lähes mahdotonta keskustella ( anteeksi nyt vain, kun sanon suoraan). Itse ainakaan en tunne ketään palstakävijöistä ( enkä välttis välittäisi oppia tuntemaankaan..) ja kirjoitan keskustelupalstalla ainoastaan keskustellakseni aiheista. Muunmuassa tällä palstalla olen käynyt siksi, että tälle on mahdollisuus kirjoittaa hankkimatta rekisteröityä nimimerkkiä ja syystä, että aiheet ovat kammottavan alhaisesta keskustelun tasosta huolimatta monipuolisia. Aina ihmissuhdeaiheiden pohtiminen on erityisesti kiinnostanut mua ( nainen minä).
Ei minun mielestäni ole lapsen pelottelua jos lasta kehoittaa rakastamaan myös vihamiehiään. Minusta lapsen on hyvä saada tietää se, etteivät kaikki aina tule olemaan kavereita ja ystävällismielisiä häntäkään kohtaan. Ei liene pahitteeksi kertoa sitäkään, mikä on oikea suhtautumistapa näihin vihamielisiin ihmisiin. Mikäs ero siinä sitten on jos antaa anteeksi väärinkohtelun sille, joka on kaltoin kohdellut verrattuna rakastamiseen tuota vihamiestä kohtaan. Minusta ne ovat yksi ja sama asia. Herää vain kysymys mieleeni siitä, jos et rakaasta kaikkia kuinka sitten voit elää kaunaa kantamatta ketään kohtaan. Mielestäni tämä on jotenkin epäyhtälö, toteutumiskelvoton itse elämää noin vastakohtaisuuksineen/soveltumisvaikeuksineen ajateltuna. No ehkä sinulla on siihen omat ratkaisusi avaimet, jotka minulle vain eivät aukene. Sitten vielä kerrot toisen minulle soveltumattoman/käsittämättömän ihmissuhdeyhtälön kun kerrot, ettet ylipäätään pidä kaikista ihmisistä ja toisaalta väität tulevasi toimeen aivan kaikkien kanssa. Mietin sitä, että näytteletkö jotain roolia jommassa kummassa tapauksessa tai sitten sinulla on ihan omat ratkaisusi tähänkin epäyhtälöön, joka taasen ei minulle aukene.
Suonet anteeksi etten ennätä paneutua kuin viestisi alkuosaan. Minulla on nyt muita kiireitä.
Jk. Sinäkös se olit, joka minua outona piti?