Biisi soi päivästä toiseen päässä. Iltasin nieleskellään kyyneleitä ja mietitään, millon se parempi elämä oikein alkaa.
Liiallinen kiltteys, se on se ihana täydellinen vikani. Vihaan sitä. Koitan ajoittain olla jotain muuta kuin kiltti. Muttei sitä luontoa voi muuttaa. Osaan kyllä itsekkyyden.
Meillä on hyvin, ehkä jopa kadehdittava parisuhde. Noin niinkuin pintapuolin. Kunnioitusta, avointa arvostusta, läheisyyttä, kaikkialle voidaan mennä yhdessä, ei riitoja, ei vaatimuksia, toiveiden esittämistä vain. Mies on siinä parempi, sanoo vaan mitä haluaisi. Eikä vedä hernettä nenään jos ei onnistu. Itse en taas suoraan halua pyytää mitään itselleni, ennen kuin on ihan pakko. Mutta odottaisin enemmän. Ja sitten pinnan alla: nainen antaa kaikkensa, mies ottaa kaiken mitä irti saa antamatta paljoakaan. On toki läsnä ja kohtelias, mutta...ehkä kuitenkin odottaa liikaa, että minä vaan pidän koko baletin kasassa.
Teen valtaosan kotitöistä, teen raskaampaa työtä ja huolehdin enimmäkseen rauokaostokset. Olen esittänyt muutaman, erittäin raskailla perusteilla seisovan toivomuksen, mutta niihin ei reakoi. Kohta olen siinä pisteessä, jos näihin asioihin ei reakoida ja oikeasti toteuteta, etten tiedä mitä teen koko elämäni suhteen. En voi jatkaa enään näin mitenkään. Annan joka päivä kaikkialla kaikkeni ja joka päivä mietin liian paljon onko se minkään arvoista ja seuraako mitään hyvää.
Pahimpina päivinä pelkään, että olen vain joku välivaiheen kumppani, ilman mitään suurempaa taroitusta. En oleta, että mies vielä tietäisi onko tämä sitä mitä lopun elämäänsä haluaa tai pystynkö itsekkään.. en kyllä tälläiseen, mitenkään.
Tuska viiltää niin usein. Kyyneleet saa niiellä niin usein ja pitää vaan tyytyä siihen, kun toiselle on hellä ja koittaa tuottaa hyvää oloa, että saa vaan siitä muutaman kiittävän sanan takaisin.
Kumpa joskus saisin jotain. Kumpa olisi jotain mihin tarttua ja pyyhkiä pois ne ajatukset, että on vain väliaikainen..
..kaikkes annoit rakkaudelle, mutta saitko siltä mitään..
Liiallinen kiltteys, se on se ihana täydellinen vikani. Vihaan sitä. Koitan ajoittain olla jotain muuta kuin kiltti. Muttei sitä luontoa voi muuttaa. Osaan kyllä itsekkyyden.
Meillä on hyvin, ehkä jopa kadehdittava parisuhde. Noin niinkuin pintapuolin. Kunnioitusta, avointa arvostusta, läheisyyttä, kaikkialle voidaan mennä yhdessä, ei riitoja, ei vaatimuksia, toiveiden esittämistä vain. Mies on siinä parempi, sanoo vaan mitä haluaisi. Eikä vedä hernettä nenään jos ei onnistu. Itse en taas suoraan halua pyytää mitään itselleni, ennen kuin on ihan pakko. Mutta odottaisin enemmän. Ja sitten pinnan alla: nainen antaa kaikkensa, mies ottaa kaiken mitä irti saa antamatta paljoakaan. On toki läsnä ja kohtelias, mutta...ehkä kuitenkin odottaa liikaa, että minä vaan pidän koko baletin kasassa.
Teen valtaosan kotitöistä, teen raskaampaa työtä ja huolehdin enimmäkseen rauokaostokset. Olen esittänyt muutaman, erittäin raskailla perusteilla seisovan toivomuksen, mutta niihin ei reakoi. Kohta olen siinä pisteessä, jos näihin asioihin ei reakoida ja oikeasti toteuteta, etten tiedä mitä teen koko elämäni suhteen. En voi jatkaa enään näin mitenkään. Annan joka päivä kaikkialla kaikkeni ja joka päivä mietin liian paljon onko se minkään arvoista ja seuraako mitään hyvää.
Pahimpina päivinä pelkään, että olen vain joku välivaiheen kumppani, ilman mitään suurempaa taroitusta. En oleta, että mies vielä tietäisi onko tämä sitä mitä lopun elämäänsä haluaa tai pystynkö itsekkään.. en kyllä tälläiseen, mitenkään.
Tuska viiltää niin usein. Kyyneleet saa niiellä niin usein ja pitää vaan tyytyä siihen, kun toiselle on hellä ja koittaa tuottaa hyvää oloa, että saa vaan siitä muutaman kiittävän sanan takaisin.
Kumpa joskus saisin jotain. Kumpa olisi jotain mihin tarttua ja pyyhkiä pois ne ajatukset, että on vain väliaikainen..
..kaikkes annoit rakkaudelle, mutta saitko siltä mitään..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.