näin kohta kolmikymppisenä ,entisenä kiusattuna niin kotona kuin koulussakin,nykyään pienen lapsen äitinä olen havahtunu karuun todellisuuteen,ei ystäviä ei ihmisiä ympärillä,ei edes sukulaisia,sentään pari kaveria joita joskus näkee ja mikä ihaninta on mulla oma perhe..
mutta mitä ystävyys-suhteisiin tulee niin itse taidan olla tilanteeni aiheuttanu.nuoruudessani oli asiat toisin,silloin oli parikin ystävää.saatuani lapsen,kaikki muuttui.joo jotenki odotettavaa oli ettei samalla viisii kerkiä ihmisiä näkemään mutta mulla meni molemmat ystävät.toisen kanssa meni sukset ristiin totaallisesti(tais olla 10 v.suhteen aikana toinen ja viimenen riita!) ja toisen kanssa jäi yhteydenotot vähiin kunnes loppu kokonaan,olin ystävistäni aikas mustasukkainen mutten ikinä näyttäny sitä,ehkä loppuaikoina myös itse vetäydyin sen ansiosta,mielestäni heillä ei olis saanu olla muita hyviä ystäviä(joo tiedän älytöntä ja sairasta! mut pelkäsin taas hylätyksi tulemista) mikä lopulta koittikin.riitelystä puheenollen mikä on heikkouteni,riitely on osa elämää mutta itse en osaa riidellä ja jos riitelen niin menee niin marttyyritouhuks et olen valmis heivaamaan koko ystävyyden,en siis osaa riidellä normaalisti.sukulaisten kanssa taas ei muuta tehdäkkään kun riidellään jos satutaan olemaan yhteydessä.meillä kun on tosi eristäytyvä suku,kukaan ei juuri pidä yhteyksiä kehenkään eikä ketään kiinnosta,on niin alkoholismia kuin mielisairauksiakin joten kukapa haluaisi olla yhteyksissä,en minä ainakaan vapaaehtoisesti.
ystävänä olen ollu paljon antava mutta vähän ottava ja uskon et siinä varmasti yks syy ystävyyden loppumiseen..olen ollu peruskiltti joka aina autto ja oli passaamassa ja kuuntelemassa.harvemmin vaadin takasin mitään.sitä ikään kuin pyrki pitämään ihmiset tyytyväisinä ja välttämään riitoja joten en antanu itseäni täysillä.sama meno jatkuu näiden kahden kaverin kanssa ja kaikkien muidenki,esim työssä.
nyt olen alkanu tosissaan miettimään yksinäisyyden suurta merkitystä,olen loppujen lopuksi todella yksinäinen,en voi miehellenikkään avautua asiasta ku asiasta,ei ole sellaista ihmistä jolle voisi soittaa ja kertoa ilot ja surut,pitää hauskaa ja olla oma itseni.
olen siis menneisyyteni vanki,kaikki vaikuttaa kaikkeen.terapiassa olen käyny aikas monta vuotta kunnes lopetin mut en ole saanu apua tähän ongelmaani.en haluaisi erakoitua,olen yrittäny ottaa ihmisiin kontaktia tuloksetta.en vaan osaa jutella vieraitten ihmisten kanssa,joskus menen lukkoon kavereitteni kanssa.välillä tuntuu ettei ole mitään puhuttavaa vaikka olis herraties mitä! ja olen huomannu usein valittavani asioista,elämästäni eli vielä pessimistikin olen ilmeisesti.kukas piru semmosta jaksaa kuunnella et ymmärrän.enkä osaa olla oma itteni vieraiden edessä,välillä mietin kuka helvetti ees oon..
ainakin alkaa kateus ja katkeruus valtaa mieleni,miks lapsuuteni oli niin paska ja tuhoisa,miksei mulla ole edes yhtä hyvää ystävää,miksen osaa oikein hoitaa suhteita niin antaen,ottaen ja riidellen.pelko hylätyksi tuleminen on niin kova.tunnen olevani todella yksin ongelmani kanssa,en tiedä ainoatakaan ihmistä jolla olis edes jotai vastaavaa,kaikilla on joku,edes se yksi ystävä.
mutta mitä ystävyys-suhteisiin tulee niin itse taidan olla tilanteeni aiheuttanu.nuoruudessani oli asiat toisin,silloin oli parikin ystävää.saatuani lapsen,kaikki muuttui.joo jotenki odotettavaa oli ettei samalla viisii kerkiä ihmisiä näkemään mutta mulla meni molemmat ystävät.toisen kanssa meni sukset ristiin totaallisesti(tais olla 10 v.suhteen aikana toinen ja viimenen riita!) ja toisen kanssa jäi yhteydenotot vähiin kunnes loppu kokonaan,olin ystävistäni aikas mustasukkainen mutten ikinä näyttäny sitä,ehkä loppuaikoina myös itse vetäydyin sen ansiosta,mielestäni heillä ei olis saanu olla muita hyviä ystäviä(joo tiedän älytöntä ja sairasta! mut pelkäsin taas hylätyksi tulemista) mikä lopulta koittikin.riitelystä puheenollen mikä on heikkouteni,riitely on osa elämää mutta itse en osaa riidellä ja jos riitelen niin menee niin marttyyritouhuks et olen valmis heivaamaan koko ystävyyden,en siis osaa riidellä normaalisti.sukulaisten kanssa taas ei muuta tehdäkkään kun riidellään jos satutaan olemaan yhteydessä.meillä kun on tosi eristäytyvä suku,kukaan ei juuri pidä yhteyksiä kehenkään eikä ketään kiinnosta,on niin alkoholismia kuin mielisairauksiakin joten kukapa haluaisi olla yhteyksissä,en minä ainakaan vapaaehtoisesti.
ystävänä olen ollu paljon antava mutta vähän ottava ja uskon et siinä varmasti yks syy ystävyyden loppumiseen..olen ollu peruskiltti joka aina autto ja oli passaamassa ja kuuntelemassa.harvemmin vaadin takasin mitään.sitä ikään kuin pyrki pitämään ihmiset tyytyväisinä ja välttämään riitoja joten en antanu itseäni täysillä.sama meno jatkuu näiden kahden kaverin kanssa ja kaikkien muidenki,esim työssä.
nyt olen alkanu tosissaan miettimään yksinäisyyden suurta merkitystä,olen loppujen lopuksi todella yksinäinen,en voi miehellenikkään avautua asiasta ku asiasta,ei ole sellaista ihmistä jolle voisi soittaa ja kertoa ilot ja surut,pitää hauskaa ja olla oma itseni.
olen siis menneisyyteni vanki,kaikki vaikuttaa kaikkeen.terapiassa olen käyny aikas monta vuotta kunnes lopetin mut en ole saanu apua tähän ongelmaani.en haluaisi erakoitua,olen yrittäny ottaa ihmisiin kontaktia tuloksetta.en vaan osaa jutella vieraitten ihmisten kanssa,joskus menen lukkoon kavereitteni kanssa.välillä tuntuu ettei ole mitään puhuttavaa vaikka olis herraties mitä! ja olen huomannu usein valittavani asioista,elämästäni eli vielä pessimistikin olen ilmeisesti.kukas piru semmosta jaksaa kuunnella et ymmärrän.enkä osaa olla oma itteni vieraiden edessä,välillä mietin kuka helvetti ees oon..
ainakin alkaa kateus ja katkeruus valtaa mieleni,miks lapsuuteni oli niin paska ja tuhoisa,miksei mulla ole edes yhtä hyvää ystävää,miksen osaa oikein hoitaa suhteita niin antaen,ottaen ja riidellen.pelko hylätyksi tuleminen on niin kova.tunnen olevani todella yksin ongelmani kanssa,en tiedä ainoatakaan ihmistä jolla olis edes jotai vastaavaa,kaikilla on joku,edes se yksi ystävä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voisiko kyse olla kyvyttömyydestä sietää pettymyksiä ja elämän yleistä turvattomuutta..? Jos lapsuudessasi on perusturvallisuuden tunne jäänyt syntymättä, koet olosi turvattomaksi myös ihmissuhteissasi. Et uskalla luottaa. Kun ei kestä ihmissuhteisiin liittyvää turvattomuutta - ts. sitä että riidat, erimielisyydet ja kateus kuuluvat kanssakäymiseen, voisin kuvitella, että saattaa sortua kuvaamasi kaltaiseen marttyyriystävyyteen.
Itsellänikin oli joskus kaveri, joka harrasti tuonkaltaista marttyriystävyyttä, jonka mukaisesti välit pannaan heti poikki, kun loukkaannutaan jostain vähäpätöisestäkin (ihan sama paljonko on itse loukattu). Olen ajatellut, että se johtui hänen kasvamisestaan ainokaisena lapsena, joka ei ollut tottunut kompromisseihin, puoliväliin tuloon ja siihen että erimielisyyksiä syntyy ja haudataan. Sisarussuhteethan ovat hyvä tapa harjoitella riitelemistä ja anteeksi antoa. Voisiko jostain saman suuntaisesta olla kohdallasi kyse? Kotona ei ole ollut tilaa asioiden avoimelle käsittelylle (vaikka sisaruksiakin olisi)? Sen merkityksen, että riitely ja pettymykset kuuuluvat elämään, oppii vain jos on saanut avoimesti ilmaista tunteitaan. Lapsena itse ainakin totuin, että aamiaispöydässä sen riitakumppanin kuitenkin kohtaa, joten asiat on hyvä sopia. Vaikkei aina sopiminen onnistuisi, niin asioista on ainakin hyvä päästä eteenpäin panematta välejä tyystin poikki. Muutenhan minulta puuttuisi nyt muutama ihana sisarus.
Aika monet asiat tossa tekstissä kuulosti tutuilta omasta elämästä. Toi turha terapiassa käynti ja ystävien puute kuten myös koulukiusaus.
"olin ystävistäni aikas mustasukkainen mutten ikinä näyttäny sitä,ehkä loppuaikoina myös itse vetäydyin sen ansiosta,mielestäni heillä ei olis saanu olla muita hyviä ystäviä(joo tiedän älytöntä ja sairasta!" Minullakin on ollut tälläinen tilanne. Ystävä jäi kun hän alkoi seurustella. Koin olevani ainoastaan tiellä.
Mä epäilen itselläni aspergeria. En tiedä saanko diagnoosia.
Mä en siis todellakaan ole mikään asiantuntija mutta minusta sun kannattais tutustua asperger diagnoosin saaneiden juttuihin aspalstalla. Mä olen ainakin jotenkin löytänyt itseni niistä.
ei ole mulle tullu mieleen kyseinen sairaus mutta kävin kuitenkin ottaa selvää mistä kyse ja löysin testin netistä mut täytyy sanoa etten itse kuitenkaan tunnistanu itseäni aspergerin taudista.pikemminkin löysin semmoisen vaivan kuin sosiaalisten tilanteiden pelko,ja todella tunnistin itseni ja oireeni.fyysiset oireet täsmäsivät kaikki,samoin henkiset oireet..itselläni jo diagnisoitu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö..
pitänee lähtee hakee apua itselle ennen kuin pahenee oireet.
terapiasta oli muuten kyllä hyötyä avautuessa lapsuudesta mutta kertoessani tästä nykyongelmastani kehoitti terapeutti vain rohkaistumaan ja olematta miettimättä tiettyjä juttuja.että hirveesti joo autto..älä mieti ja senkun meet ja teet,kehoitti terapeutti.loppujen lopuksi aina terapiaan mennessäni mietin että mistäs sitä tänää juttelis.luulin tulleeni hoitojeni päähän mutta tosiasiassa en enää saanu itseäni avattua terapeutille siinä luulossa et taas tulee ne samat kehoitukset alkaa elää elämää,oli aika turhauttavaa.
mutta nyt taitaa olla aika hakea uus terapeutti ja toivoa jospa sain apua ongelmiini ettei tarvitsisi kokonaan erakoitua joku päivä.