Olen nyt jo pitemmän aikaa umpikujassa, enkä tiedä, että miten tätä alkais ratkomaan. Tilanne on tosiaan sellainen, että yhdessä ollaan oltu 5 vuotta, joista 4 asuttu yhdessä. Pitemmän aikaa olen tuntenut oloni suhteessa yksinäiseksi. Tai oikeastaan meidän parisuhdetta voisi kuvailla enemmänkin kämppissuhteeksi (tai ainakin siltä minusta tuntuu).
Mies ei oma-aloitteisesti halaa tai pussaa, seksielämää ei oikeastaan enää ole, kun en jaksa enää yrittää. Olen ihmisenä sellainen, että tarvitsen läheisyyttä, kosketuksia, arvostusta ja kehuja, ja yritän niitä kaikkia miehelleni antaa, mutta minäpä en itse niitä saa koskaan.
Mitään yhteistä tekemistä mies ei koskaan itse ehdota, ellei TV:n katselua sellaiseksi lasketa. Jotenkin tilanne on ajautunut sellaiseksi, että minulla on koko ajan tunne siitä, että huomiota pitää oikein kerjätä ja pussaaminenkin mieheni kanssa on alkanut tuntua jotenkin vastenmieliseltä, hän saa siinä oloni jotenkin typeräksi. Mieheni mielestä mitään ongelmaa ei ole, häntä vain työt väsyttää. Ymmärrän kyllä, että työt voi väsyttää/stressata, eikä haliminen silloin ole ensimmäisenä mielessä, mutta kun tuntuu, että näin on koko ajan!
Tilannetta jotenkin pahentaa vielä se, että suurin osa kotitöistä on ajautunut minun tehtäväkseni, kun miestäni väsyttää tai hänen mielestään esim. ruuanlaitto on typerää, eikä edes halua opetella asiaa. (Hyvinpä näyttää silti minun keitokset maistuvan.) Ja välillä, kun sen pyykkivuoren on viimein saanut selätettyä, tulee sellainen turhautunut olo ja rupean mäkättämään miehelleni asiasta. Tuntuu, että hän sitten sulkeutuu entisestään. Toisaalta mikään rauhallinen (muussa tilanteessakaan) aloitettu keskustelu ei kanna hedelmää; mies ei osaa sanoa mitään.
Itse käyn töissä ja opiskelen. Olen mielestäni ihan kaunis ja hyvävartaloinen, yritän pitää huolta itsestäni. Olen lisäksi mielestäni ihan mukava ihminen, enkä oikein keksi mitä tekisin toisin tai muuttaisin itsessäni. Tuntuu, että mussa on joku vikana, kun mies on tollanen.
Läheisyyden ja hellyyden kaipuu on omalla kohdallani kasvanut valtavaksi ja haaveilen intohimoisesta suudelmasta suunnilleen jokaisen vastaantulevan miehen kohdalla :D En ole pettänyt miestäni ja mielestäni se on väärä ratkaisu, mutta mitä ihmettä tekisin, että olisin taas onnellinen?
Meillä on yhteinen omistusasunto ja se jotenkin "sitoo". Lisäksi takaraivossa jotenkin kolkuttaa koko ajan, että mitä esim. vanhemmat sitten ajattelee, jos me erottais.. Tyhmää, tiedän, mutta en voi sille mitään. Sitten usein mietin sitä, että vaadinko jotenkin liikaa? Että onko mulla jotenkin utopistiset näkemykset parisuhteesta?
Mies ei oma-aloitteisesti halaa tai pussaa, seksielämää ei oikeastaan enää ole, kun en jaksa enää yrittää. Olen ihmisenä sellainen, että tarvitsen läheisyyttä, kosketuksia, arvostusta ja kehuja, ja yritän niitä kaikkia miehelleni antaa, mutta minäpä en itse niitä saa koskaan.
Mitään yhteistä tekemistä mies ei koskaan itse ehdota, ellei TV:n katselua sellaiseksi lasketa. Jotenkin tilanne on ajautunut sellaiseksi, että minulla on koko ajan tunne siitä, että huomiota pitää oikein kerjätä ja pussaaminenkin mieheni kanssa on alkanut tuntua jotenkin vastenmieliseltä, hän saa siinä oloni jotenkin typeräksi. Mieheni mielestä mitään ongelmaa ei ole, häntä vain työt väsyttää. Ymmärrän kyllä, että työt voi väsyttää/stressata, eikä haliminen silloin ole ensimmäisenä mielessä, mutta kun tuntuu, että näin on koko ajan!
Tilannetta jotenkin pahentaa vielä se, että suurin osa kotitöistä on ajautunut minun tehtäväkseni, kun miestäni väsyttää tai hänen mielestään esim. ruuanlaitto on typerää, eikä edes halua opetella asiaa. (Hyvinpä näyttää silti minun keitokset maistuvan.) Ja välillä, kun sen pyykkivuoren on viimein saanut selätettyä, tulee sellainen turhautunut olo ja rupean mäkättämään miehelleni asiasta. Tuntuu, että hän sitten sulkeutuu entisestään. Toisaalta mikään rauhallinen (muussa tilanteessakaan) aloitettu keskustelu ei kanna hedelmää; mies ei osaa sanoa mitään.
Itse käyn töissä ja opiskelen. Olen mielestäni ihan kaunis ja hyvävartaloinen, yritän pitää huolta itsestäni. Olen lisäksi mielestäni ihan mukava ihminen, enkä oikein keksi mitä tekisin toisin tai muuttaisin itsessäni. Tuntuu, että mussa on joku vikana, kun mies on tollanen.
Läheisyyden ja hellyyden kaipuu on omalla kohdallani kasvanut valtavaksi ja haaveilen intohimoisesta suudelmasta suunnilleen jokaisen vastaantulevan miehen kohdalla :D En ole pettänyt miestäni ja mielestäni se on väärä ratkaisu, mutta mitä ihmettä tekisin, että olisin taas onnellinen?
Meillä on yhteinen omistusasunto ja se jotenkin "sitoo". Lisäksi takaraivossa jotenkin kolkuttaa koko ajan, että mitä esim. vanhemmat sitten ajattelee, jos me erottais.. Tyhmää, tiedän, mutta en voi sille mitään. Sitten usein mietin sitä, että vaadinko jotenkin liikaa? Että onko mulla jotenkin utopistiset näkemykset parisuhteesta?
Vastaukset 6
Vanhimmat
jos haluat jakaa enemmän jatuksiasi, niin täällä sinulle kohtalotoveri! :)
laita viestiä; [email protected]
Toinen saattaa vähätellä kaikkea jo vain siksikin, että saisi sinut hiljaiseksi ja pois kimpustaan. Kun hän ei halua, kehtaa, uskalla puhua kipeistä asioista, tunnustaa olevansa osasyyllinen sinun oloosi jne., hän tekeytyy mielellään syyttömäksi ja jättää sinut yksin ongelmasi kanssa.
No, sitä ei tarvitse parisuhteessa hyväksyä, sillä puolison kanssa täytyy pystyä puhumaan myös vähemmän kivoista asioista: omista, yhteisistä ja toisesta löydetyistä. Yhdessä puhuminen opettaa ja koulii molempia.
Kipeissä tilanteissa ihmiset usein vetäytyvät itseensä, mököttävät jne., ja se on suojautumiskeino. Sisällään sinunkin elämänkumppanisi saattaa pelätä kuollakseen yksin jäämistä, mutta hän ei ehkä osaa ilmaista itseään, ei usko kykyihinsä selvitä siitä. Puhuminen kipeistä aiheista ja tunteista kun ei ole kaikille yhtä helppoa.
Jotakin te olette jättäneet tekemättä (kumpikin) jo pitkän aikaa koska olette ajautuneet tuohon tilanteeseen. Nyt olisi aloitettava ihan uusi aika jossa ei enää anneta kaiken vain ajelehtia.
Teidän parisuhde (väittipä kumppani mitä lystää) on nyt kriisissä, joka pitäisi selvittää jotenkin jotta päästäisiin eteenpäin. Moni on antanut juuri tuossa kohtaa periksi ja päätynyt eroon. Kaikkien ei toki tarvitse tehdä samaa valintaa.
Yritä puhua, se on minun ohjeeni sinulle, joka et ole tyytyväinen.
Yritä lähestyä kumppaniasi eritavalla kuin ennen, jolloin hän on mennyt aina lukkoon. Periaatteessa hänen tulisi aluksi vain kuunnella millaisia ajatuksia sinulla on, mikä sinua riepoo jne. Hän on sinun paras kaverisi ja sinä tarvitset hänen läsnäoloaan myös ikävissä tilanteissa.
Puhu itsestäsi ja jätä kritiikki häntä kohtaan tuonnemmas, kunnes hän on valmis vastaanottamaan ikritiikkiä sinulta, rakkaimmaltaan, jonka sanat satuttavat häntä kaikkein eniten. Sen kritiikin vastaanottamiseen täytyy olla ensin valmius, muuten palataan vanhoihin kuviohin, joissa ongelma on sinulla eikä hänellä.
Kyse on rakkaussuhteesta, joten se rakkaus pitäisi aina kuulua sieltä taustalta. Myös kritiikkiä annettaessa.
Kyse on parisuhteesta, jossa on aina kaksi osapuolta. Aina.
Onhan tuo suhde ihan sekaisin. Itsellä hiukan pidempi suhde eikä koskaan ole ollut tuollaista ja meillä kyllä pussaillaan joka päivä. Ymmärrän kyllä tuskasi, sillä en minäkään voisi elää ilman rakkautta ja hellyyttä. Halailu ja pussailu on elämän voimavara, josta puristaa arjen pyörittämiseen energiaa.
Nyt kiireesti puheeksi asia ja jos ei puhumalla selviä, niin sitten ei varmaan jää muita vaihtoehtoja kuin pistää pillit pussiin.
Mulla on aivan sama tilanne, yritän ja yritän ja yritän ja tuntuu ettei toinen huomaa ponnistelujani ollenkaan. Eikä etenkään itse tee mitään asioiden selvittämiseksi. Koitan puhua mutta toinen osapuoli ei lähde siihen mukaan ollenkaan. Voi koita selvitä kohtalontoveri, minä en tiedä mitä teen kun erotakaan en haluaisi enkä uskaltaisi, mutta en voi olla onneton ikuisesti.
nosta kissa pöydälle ja sano ukolle että nyt puhutaan tai sitten et takaa mitä tapahtuu.Olen mies ja minua kohdeltu samoin 35v kestäneessä avioliitossa lipeäkalan kanssa,seksiä piti kerjätä ja kaikki hellyydenosoitukset hän torjui ja sitten en enää jaksanut edes riidellä,masennus iski jota en tunnistanut edes heti koska en tiennyt miten se oireilee,puoleen vuoteen ei oltu puheväleissä ei se kai häntä hetkauttanut koska ei edes kysynyt mitään miten näin on käynyt.Työni puolesta oli yrittäjänä pakko jaksaa mutta sitten kun tuli taukoa töistä niin tyhjyyden tunne iski heti ja olin monta päivää viinanhuurussa sängynpohjalla.Jostain syystä jaksoin vielä uskoa että maailmassa on ihminen joka toisi elämääni sitä mistä oli saanut vain vuosin kuluessa vain uneksia ja löytyihän se ,tosin se oli melkoista seikkailua kun en ollut vielä eronnut virallisesti ja tää löytö oli 21v nuorempi yh-äiti ja tietysti häntä hirvitti ajatuskin suhde karanneen miehen kanssa,mutta lopulta sain hänet vakuuttuneksi että olen vakavissani ja aion laittaa eroanomuksen vireiille enkä aseta hänelle mitään velvoliisuuksia ja hän on vapaa lähtemään jos en vastaa sitä mieskuvaa mitä hän haluaisi minussa olevan ja koska hänen avio-eronsa jälkeiset suhteet olivat aika lyhyitä milloin mistäkin syystä,kai hänen lasuutensa rikkinäisestä kodista vaikutti siten että hän haki turvaa ja isähahmoa vanhemmasta miehestä.Mutta mutta nyt taitaa tämäkin 17v:n avoliitto vetää viimesiään, kk.sitten hän sekosi risteilyllä lohduttamaan ventovierasta miestä jolla oli kotona vaikeuksia ja antoi vielä p.no miehelle ja oli soitellutkin vielä.Tosin uskon että mitään ei tapahtunut koska hän itkuisena yritti sanoa että hän ei tunne enää mitään minua kohtaan eikä osaa sanoa mistä tämä johtuu ja hänen häilyvän luonteensa tuntien hän on kadottanut tunteidensa hallinnan tyystin.Ensin olin kuin junan alle jäänyt kunnes tajusin että hänen mieli-ala vaihteli jatkuvasti ja halusi ottaa etäisyyttä sanomalla ettei hänestä ole parisuuhteessa eläjäksi .Olen päättänyt antaa aikaa hänelle vaikka hän on antanut ymmärtää ettei paluuta ole vaikka tästä uudesta ei taida olla hänen omien sanojensa mukaan mitään lohtua olla.Alkaa luottamuspula iskeä minuunkin kun toinen jatkuvasti on kuin zombi
tuttua tuttua. Masentavinta kaikessa on se valtava yrityksen määrä uudestaan ja uudestaan keinoilla jos toisilla ja pettymys uudestaan ihan kuin ei ois jo. Yritän olla ottamatta sitä henkilökohtaisena epäonnistumisena ettei vielä se masenna lisää. Mutta onhan se vaikeaa kun tukiverkosto sanoo samat lohdutuksen sanat: Ota asia puheeksi... Kuinka monesti pitää ottaa? Tulee tunne että kaikki vastuu on yksin harteillani ja se masentaa lisää kun tietää ettei toinen ole valmis tulemaan vastaan. Voimattomuus, kykenemättömyys hallita tilannetta on pahenpaa kuin itse tilanne. Rakkaus ei ole hävinnyt vaan hän on jumissa. Olen aina ollut antaja suhteessamme ja hän ottaja. Nykyään vain hän ei edes ota ja se vähä antaminen katosi. Tulin tänne jos saisi neuvoja. Nyt tuntuu ettei tätä voi ymmärtää ihminen joka ei ole kokenut vastaavaa, mutta näyttää että olette yhtä voimattomia. Kun yrittän vahvoina hetkinäni saada tukea läheisistäni jättää mies niin he kannustavat vain jatkamaan koska pitävät meistä ja koska ovat nähneet aina vain sen pinnan mitä hän on halunnut. Tuntuu että hän on näytellyt koko suhteen ja nyt kun on turvallista voi poistaa naamarinsa. Hän näkee etten ole menossa minnekään. Olen helposti kannustettavissa jatkamaan pienen käännytyspuheen jälkeen koska muistan millaista se oli kun hän oli vielä minun mieheni ilman tuota "väsymystä". Pettäisin miestäni jotta hän jättäisi minut jos vain kykenisin siihen sillä sisälläni haluaisin satuttaa häntä koska hän satuttaa minua hiljaisella tavallaan, mutta en voi satuttaa häntä niin paljon ja pettäminen ei tuo sitä fyysistä ja henkistä läheisyyttä mitä oikeasti tarvitsen enkä saisi sitä häneltä jolta sitä tarvitsen. Masennuksen? takia on vaikeaa löytää vahvuutta pitää huolta itsestäni. Muu elämäni on murenemassa ja sitä kautta hänen merkityksensä minulle kasvaa valitettavasti päivä päivältä ja siten otan raskaammin tämän. Sekin on raskasta kun hän kiistää kaiken tai on hiljaa reaktiona selvitysyrityksiini. Hiljaisuutta on yhdessä olossamme jo ihan riittämiin. Yrittäkää tekin pitää itsestänne huolta. Tehtää kaikkea kivaa mikä piristää teitä ja pakottakaa itsenne liikkumaan että saatte voimavaroja kestää raskaita aikoja miten sitten menettelette. Ei kukaan voi tehdä meitä onnelliseksi paitsi me itse. Onnettomaksi näköjään, mutta siihenkin me olemme antaneet luvan. Käykää nyt tekemässä kuten minä aijon jotain kivaa että jaksatte paremmin kylmän arjen. Tämä päättyy joskus. Tavalla tai toisella. Onneksi.