Olen 24 vuotias tyttö enkä ole ikinä "seurustellut". Toisinaan tämä häiritsee minua.
Minulla on aina ollut paljon ystäviä, molemmista sukupuolista, ja paljon harrastuksia. Oman arvon tunteeni on ollut aina tasapainoinen, hyvine ja huonoine päivineen - tarkoitan että viihdyn omissa nahoissani ja pidän elämästäni. Sitähän sanotaan että rakkaus löytyy vasta kun on oppinut rakastamaan itseään/hyväksymään itsensä, mutta minun tapauksessani se ei ole siitä kiinni. En etsi ketään "täydentämään" minua vaan tasavertoiseksi kumppaniksi. Seuraksi elämän mutkiin ja iltapäiviin.
Jos joku kysyy minua ulos kasvotusten (jota tapahtuu suomessa aika harvoin ja ulkomailla useammin) sanon yleensä kyllä, sillä yleensä ihmiset on treffin/tapaamisen/tutustumisen arvoisia, vaikken olisikaan erityisen ihastunut. Jos en tunne kipinöitä treffien jälkeen, pyydän että voimme olla vain kavereita. Jos taasen olen ihastunut johonkuhun saatan toimia kuin päätön kana. Alallisesti uskallan ottaa minkälaisia riskejä tahansa tavoittaakseni haluamani, mutta ihastumisissa toimin alkeellisemmin kuin kaksi vuotias: En yksinkertaisesti uskalla itse pyytää ketään ulos/tehdä aloitetta. Tiedän, että se on kovin keski-aikaista.
Olen aina ajatellut että en halua seurustella seurustelemisen takia ja että kun "se oikea" sattuu kohdalle asiat kyllä loksahtavat paikalleen. Mutta päivät, viikot, kuukaudet, vuodet kuluu. Muutamat mielenkiintoiset kasvot ja sydämen sykähdykset lipuvat ohitseni ja valuvat käsistäni kuin hieno hiekka koska en osaa tarttua mahdollisuuteen kun se olisi ulottuvissani. Rakkaudessa olen aivan avuton.
Haluaisin parisuhteen. Haluaisin tietää minkälaista on olla niin läheinen toisen ihmisen kanssa, että saisi jokaiseen päivään toisen näkökulman. Jaetun utopian. Haluaisin olla yksikkö. Että joku esittelisi minut tyttöystävänään.
Toivon että pian löydän askeleeni toisen ihmisen viereen. Tai sitten unohdan kaipuun ja olen yksikkö yksinäni. Niinkuin ennenkin.
Minulla on aina ollut paljon ystäviä, molemmista sukupuolista, ja paljon harrastuksia. Oman arvon tunteeni on ollut aina tasapainoinen, hyvine ja huonoine päivineen - tarkoitan että viihdyn omissa nahoissani ja pidän elämästäni. Sitähän sanotaan että rakkaus löytyy vasta kun on oppinut rakastamaan itseään/hyväksymään itsensä, mutta minun tapauksessani se ei ole siitä kiinni. En etsi ketään "täydentämään" minua vaan tasavertoiseksi kumppaniksi. Seuraksi elämän mutkiin ja iltapäiviin.
Jos joku kysyy minua ulos kasvotusten (jota tapahtuu suomessa aika harvoin ja ulkomailla useammin) sanon yleensä kyllä, sillä yleensä ihmiset on treffin/tapaamisen/tutustumisen arvoisia, vaikken olisikaan erityisen ihastunut. Jos en tunne kipinöitä treffien jälkeen, pyydän että voimme olla vain kavereita. Jos taasen olen ihastunut johonkuhun saatan toimia kuin päätön kana. Alallisesti uskallan ottaa minkälaisia riskejä tahansa tavoittaakseni haluamani, mutta ihastumisissa toimin alkeellisemmin kuin kaksi vuotias: En yksinkertaisesti uskalla itse pyytää ketään ulos/tehdä aloitetta. Tiedän, että se on kovin keski-aikaista.
Olen aina ajatellut että en halua seurustella seurustelemisen takia ja että kun "se oikea" sattuu kohdalle asiat kyllä loksahtavat paikalleen. Mutta päivät, viikot, kuukaudet, vuodet kuluu. Muutamat mielenkiintoiset kasvot ja sydämen sykähdykset lipuvat ohitseni ja valuvat käsistäni kuin hieno hiekka koska en osaa tarttua mahdollisuuteen kun se olisi ulottuvissani. Rakkaudessa olen aivan avuton.
Haluaisin parisuhteen. Haluaisin tietää minkälaista on olla niin läheinen toisen ihmisen kanssa, että saisi jokaiseen päivään toisen näkökulman. Jaetun utopian. Haluaisin olla yksikkö. Että joku esittelisi minut tyttöystävänään.
Toivon että pian löydän askeleeni toisen ihmisen viereen. Tai sitten unohdan kaipuun ja olen yksikkö yksinäni. Niinkuin ennenkin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kirjoitukseni oli aivan kuin minun kynästäni kirjoitettu. Tosin olen itse pyytänyt vastakkaista sukupuolta ulos treffimielessä ja toisin päin. Ei vain ole itselleni sopivaa löytynyt/kemiat eivät ole kohdanneet. En ole ikinä etsimällä etsinyt ketään ja olen myös varautunut siihen, että tulen olemaan pitkään ilman parisuhdetta. Viihdyn hyvin itsekseni ja kaipaan omaa rauhaa, mutta olen myös todella sosiaalinen ja tykkään liikkua ja tavata ihmisiä.
Jos joskus sopiva sattuu kohdalle niin mahtava juttu! Se toki huolettaa välillä, että olen liian kauan ilman parisuhdetta ja olen liiaksi juurtunut omille tavoilleni, sekä että on vaikeaa aloittaa mitään vakavampaa. Mielestäni ei kannata etsimällä etsiä, mutta kuitenkin on pidettävä silmät auki ja korvat höröllään ettei kulje onnensa ohi.
Ei ole kuule keskiaikaista jos nainen ei uskalla pyytää ketään ulos.
Suurin osa naisista ei tee minkäänlaista aloitetta elämänsä aikana, heidän ei tarvitse vaan miehet tekevät sen heidän puolestaan.
Suurin ongelma on se että jos et edes anna miehille merkkiä niin edes hän ei osaa pyytää sinua ulos.
Valitettavasti kysymys ei ole pelkästään siitä että opit tuntemaan itsesi. Moni antaa tuon ohjeen mutta todellisuudessa sinun pitää oppia myös sen miksi joku asia sinua miellyttää. Esimerkiksi jos kiinnität huomiota vain tietyn tyyppisiin miehiin niin siinä voi olla se seurauksena etteivät nuo nimenomaiset miehet ole puolestaan sinusta kiinnostuneita tai olet kiinnostunut heistä vääristä syistä.
Sinua on jo pyydetty ulos ja sinun tuleekin miettiä mikset ollut noista tietyistä miehistä kiinnostunut?
Tiedätkö esimerkiksi että moni sinun ikäinen mies on ollut myös treffeillä ja ihastunut mutta saanut sitten kuulla että "ollaan vain kavereita". Hekin tahtoisivat sinun laillasi olla tuossa utopiassa.
Tuolta pohjalta miettimällä niin alat ymmärtää miten mahdollisuuksia voisit parantaa mutta nähtävästi tulet ihastumaan aluksi vääriin miehiin sekä tekemään typeriä päätöksiä kuten naiset yleensä tekevät.
Toisin sanottuna he kuvittelevat tuntevansa ehkä itsensä mutta eivät tunne maailmaa joka johtaa välittömästi ristiriitaan omien ihastusten ja miesten halujen kanssa. Seurauksena paljon sydänsuruja ja ihmettelyä.
Olen samassa tilanteessa.. en jaksa enää yhden illan sekoiluja sun muita suhdesotkuja.. En ole myöskään koskaan seurustellut ja olen 22-vuotias. Minusta se on omituista. En vain ymmärrä.