Jotkut ei vain tunnu saavan ystäviä millään.
Meitä on varmaan muitakin. Itse kuulun siihen porukkaan.
Olen aina ollut yksin. Ala-asteella 1-2. luokilla oli ehkä yksi kaveri. Muut kiusasivat meitä kumpaakin. Toisissa kouluissa ylemmillä ala-asteluokilla ei ollut sitä yhtäkään kunnollista kaveria mutta kiusaamista kyllä.
Sama yläasteella. Kaverin löysin sieltä, hyvän ystävän, joka hänkin oli koulukiusattu koko kouluaikansa. Mutta meidänkin tiet erosivat jokin aika sitten erinäisen aika vakavankin syyn takia, 10 vuotta sitä ystävyyttä ehti kestää.
Ammattikoulussakin oli henkistä kiusaamista.
Ammattikoulusta löysin yhden ystävän joka on vieläkin rinnallani. Sen enempää minulla ei olekaan ystäviä, joita voin ystäviksi kutsua.
Netin kautta olen yrittänyt löytää ystäviä, suurin osa jää pelkiksi nettitutuiksi, ihmisiä ei tunnu kiinnostavan parin mailin jälkeen edes tutustua enempää. En tiedä mikä minussa on.
Muutaman ihmisen olen netin kautta tavannut livenäkin, mutta hekin ovat aiheuttaneet minulle vain mielipahaa kun ovat alkaneet ennemmin tai myöhemmin juoruamaan asioistani selkäni takana. Asioista jotka olen heille luottamuksella puhunut, ja muistakin asioista.
En vain kestä sellaista. Tavallaan henkistä kiusaamista sekin, ja sitä olen jo joutunut koulussa kestämään ihan tarpeeksi.
Itsetuntoni on täysi 0. PIdän itseäni rumana. Ja tuntuu että joillekin on tärkeää ystävän ulkonäkö. Ulkonäkö jos ei miellytä, ei voi kaverikaan olla. Moni kysyy että onko kuvaa irc-galleriassa tai jossakin, ja kun annan nimimerkin, sen jälkeen heistä ei enää kuulu.
Minulla on onneksi ihana avomies joka jaksaa olla kanssani.
Silti kaipaisin myös niitä ystäviä. Joita kuitenkaan tuskin koskaan saan. En ole tähänkään asti saanut.
Töissäkin kaikki on vain työkavereita, ei sen enempää. Vaikka haluaisin. Jotenkin en vain uskalla enää ketään sielläkä kysyä minnekä vapaa-ajalla lähtemään. Pelkään ehkä juuri sitä pettymystä että hekin sitten jossain vaiheessa alkaisivat sen henkisen kiusaamisen.
Meitä on varmaan muitakin. Itse kuulun siihen porukkaan.
Olen aina ollut yksin. Ala-asteella 1-2. luokilla oli ehkä yksi kaveri. Muut kiusasivat meitä kumpaakin. Toisissa kouluissa ylemmillä ala-asteluokilla ei ollut sitä yhtäkään kunnollista kaveria mutta kiusaamista kyllä.
Sama yläasteella. Kaverin löysin sieltä, hyvän ystävän, joka hänkin oli koulukiusattu koko kouluaikansa. Mutta meidänkin tiet erosivat jokin aika sitten erinäisen aika vakavankin syyn takia, 10 vuotta sitä ystävyyttä ehti kestää.
Ammattikoulussakin oli henkistä kiusaamista.
Ammattikoulusta löysin yhden ystävän joka on vieläkin rinnallani. Sen enempää minulla ei olekaan ystäviä, joita voin ystäviksi kutsua.
Netin kautta olen yrittänyt löytää ystäviä, suurin osa jää pelkiksi nettitutuiksi, ihmisiä ei tunnu kiinnostavan parin mailin jälkeen edes tutustua enempää. En tiedä mikä minussa on.
Muutaman ihmisen olen netin kautta tavannut livenäkin, mutta hekin ovat aiheuttaneet minulle vain mielipahaa kun ovat alkaneet ennemmin tai myöhemmin juoruamaan asioistani selkäni takana. Asioista jotka olen heille luottamuksella puhunut, ja muistakin asioista.
En vain kestä sellaista. Tavallaan henkistä kiusaamista sekin, ja sitä olen jo joutunut koulussa kestämään ihan tarpeeksi.
Itsetuntoni on täysi 0. PIdän itseäni rumana. Ja tuntuu että joillekin on tärkeää ystävän ulkonäkö. Ulkonäkö jos ei miellytä, ei voi kaverikaan olla. Moni kysyy että onko kuvaa irc-galleriassa tai jossakin, ja kun annan nimimerkin, sen jälkeen heistä ei enää kuulu.
Minulla on onneksi ihana avomies joka jaksaa olla kanssani.
Silti kaipaisin myös niitä ystäviä. Joita kuitenkaan tuskin koskaan saan. En ole tähänkään asti saanut.
Töissäkin kaikki on vain työkavereita, ei sen enempää. Vaikka haluaisin. Jotenkin en vain uskalla enää ketään sielläkä kysyä minnekä vapaa-ajalla lähtemään. Pelkään ehkä juuri sitä pettymystä että hekin sitten jossain vaiheessa alkaisivat sen henkisen kiusaamisen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
En tiedä syytä miksi et saa ystäviä, mutta toivon, että se muuttuu. Itselläni oli nuorena paljon ystäviä, mutta nykyään ei. Minulle tapahtui kiusaamis juttu joka vei itseltäni luottamuksen ihmisiin. Sitä ennen minun oli helppo tutustua ihmisiin. Syy siis voi olla liikaa varovaisuus ja se, että on niin valmiiksi varautunut, että varautuneisuus tarttuu. Ihmiset pelkäävät , että heiltä vaaditaan liikaa.
minä tutustuisin mielelläni uusiin ihmisiin. Muuten minullakin on avomies kuitenkin, mutta vain pari kaveri muuten.
jos satut olee 03 alueelta nii vois vaikka tutustua...
Olen 02 alueelta.
Voi harmi. Mutta aivan pakko olla sielläkin muitakin yksinäisiä.
yritän itsekkin tässä alkaa etsiä ystäviä kun ei niitä itsestään löydy
Voit olla kyllä tyytyväinen, että olet edes muutaman ystävän saanut elämäsi aikana. Ei ihminen loppujen lopuksi enempää tarvitse. Ja se jos ne suhteet eivät kestä ikuisuutta, on ihan normaalia. Mullakin on ollut koko ikäni ystäviä jonkin aikaa ja sitten ne jäävät ja sitten joskus niiden tilalle löytyy uusia tuttavuuksia.
Ikävä kyllä nyky-yhteiskunta tuntuu panostavan itsenäisyyteen ja siihen ettei ole kenestäkään millään tapaa riippuvainen. Mä ihmettelen sitä, koska ihminen on kumminkin sosiaalinen eläin ja varmasti lähes 99%:lle tekee hyvää se, että on muiden seurassa. Jatkuvasti kumminkin puhutaan siitä, että suhteita pitäisi olla ja kykenevä verkostautumaan. Mutta näissä jutuissa tuntuu olevan puhe pelkistä hyvänpäivän tutuista ja ei mistään todellisesta. Mulle ainakin tärkeämpää on se, että jos ollaan ystäviä, niin ollaan sitä kunnolla. Ja siksi olen kai huono tuossa verkostautumisessakin :)
Ikävän usein käy niin, että jos on ollut joskus kiusattu, tulee sitä olemaan helposti tulevaisuudessakin. Mua ei ole henkilökohtaisesti kiusattu, mutta kavereitani ja luokkakavereitani on ja olen sitä saanut ihan läheltä seurata. Itse en ole koskaan lähtenyt mukaan. Toisaalta olen ollut ehkä onnekaskin, etten ole joutunut silmätikuksi koskaan. Mutta älä siis ihmeessä ota niitä kiusaamisia mitenkään itseesi. Monilla kiusaajilla on vaan tapana ottaa se joku ihminen uhriksi ja kun kiusaaja huomaa, että tuota ihmistä voi kiusata, jatkuu se helposti kauankin. Siis syynä ei välttämättä ole mitenkään sinä itse, vaan kyllä kiusaajassa on aina se vika. Itse voit vaikuttaa vaan niin, että et huomioi koko asiaa. Mulla oli kerran tilanne, että mua meinattiin alkaa yläasteella kiusaamaan. Mä en vaan huomioinu kiusaajan sanoja ja hän jätti minut hyvin nopeasti rauhaan ja etsi toisen "uhrin". Sekään ei tietenkään ole hyvä, mutta siis näin itse välttyy siltä. Koita kumminkin muistaa se, ettet anna ikinä vanhojen juttujen seurata mukana. Helposti tuollainen seuraa mukana pidemmän aikaa.
Vaikka mua ei olekaan kiusattu on mulla elämässä ollut muita asioita, jotka ovat vaikuttaneet lähes samalla tavoin. Mulla on monta kertaa ollut töissä ollut olo, että ihmiset puhuvat musta pahaa ja eivät arvosta mun panosta. Tuo kaikki juontaa juurensa huonosta entisestä työsuhteesta ja surkeasta pomosta. Mutta se siis seuraa hyvin pitkälle ja uusissa paikoissa tuntuu, että sitä on surkea, vaikka tietää ettei syy koskaan ole ollut itsessä. Aiemmin sitä vielä uskoi omiin kykyihinsä ja koittaa edelleen uskoa. Mutta tuon kyseisen pomon sanat saivat tunteen, etten osaa hommia ja siltä tuntuu kaikissa uusissakin paikoissa. Silloin on tärkeää muistaa vain se, että olen kyllä täysin pätevä ja vika oli silloin kyseisessä pomossa. Tuo sinunkin pitäisi muistaa eli että olet kyllä ihan hyvä ihminen. Sun itsetunto on vaan jossain vaiheessa saatu täysin nolliin kiusaamisten takia. Sieltä on vaikea päästä muutoin ylös kuin ajattelemalla, että vika ei ole sinussa ja katsomalla asioita eteenpäin.
Jos uusia tuttavuuksia etsit, niin pidä kumminkin aina omat kriteerit yllä. Kaikkien kanssa ei voi eikä tarviikaan tulla toimeen! Jos joku ihminen ei tunne sun seuran arvoiselta, niin unohda koko juttu ja jatka matkaa. Missään nimessä ei kannata jäädä roikkumaan huonoihin suhteisiin ;)
Olisin voinut itse kirjoittaa tuon niin tutulta kuulosti. Niin tosiaan itsekkin mietin että mikä on minussa sellasita että kavereita ystäviä ei vain saa yrityksistä huolimatta..en tiedä yritänköhän sitten liikaakin ja se ärsyttää tai rasittaa muita..En pukeudu kauhean hienosti, vaan urheilullisesti, hiukset ei oo viimeisimmän muodin mukaiset vaan ihan tavalliset. Luonne on toiset huomioon ottava, reipas ja ystävällinen. Olen kai llian tavallinen junttityttö ei sellanen oo kiinnostava kaveri sitten.
Mä ymmärrän kyllä sun tunteen *ikuisesti yksin*. Mä uskon, ettei sussa oo mitään "vikaa". Tiedätkö joskus vaan ihmiset, joita on ympärillä eivät ole ystävien tarpeessa. Ehkä heillä on jo ystäviä, ja kokevat etteivät tavallaan niitä lisää tarvitse, ja sen vuoksi eivät ota kontaktia. Mutta onneksi on myös niitä, jotka ovat herkempiä uusille tuttavuuksille.
Luulempa myös. että terveen itsetunnon omaava ei välitä kaverin ulkonäöstä, tai ainakaan että se olis se ykkösjuttu. Jollakin tavalla se voi kuitenkin jo alkaneessa ystävyyssuhteessa näkyä, esimerkkinä eräs ystäväni, joka on ei ole erityisen kiinnostunut vaatteista, hiustenlaitosta jne. Olisi joskus kiva puhua tyttöjen jutuista ja laittautua yhdessä tai mennä ostoksille, mutta en voi sitä tehdä hänen kanssaan, koska hän ei kertakaikkisesti niistä asioista tykkää. Olen sitten ajatellut, että niitä asioita pitää "harrastaa" sitten jonkun muun kanssa, koska itse olen aika tyttömäinen. Tässä suhteessa siis ulkonäkö voi vaikuttaa JO OLEMASSAOLEVASSA suhteessa, mutta enpä sen vuoksi ikinä ystävääni heivaisi.
Toivon, että saisit ihanan ystävän ja että saisit olla ystävä. Voi sen asian puolesta laittaa käsiäkin ristiin.
Niin, ja aloita itsesi hyväksyminen, edes pienin askelin. Kun itse pidät itsestäsi, silloin muutkin pitävät :) Kaikella rakkaudella...