Hei. En ole varma, mitä minun pitäisi nykyiselle parisuhteelleni tehdä... Ongelmia on todella monia, niin miehen kuin minun itsenikin puolesta. Ja kyllä, tiedän, että kaikissa suhteissa on ongelmia, ja periaatteessa sehän on normaalia. Mutta nyt en todellakaan tiedä mitä tehdä... joten toivon, että teiltä löytyisi asiallisia vastauksia? Luettehan loppuun asti, kiitos.
Yksi ongelmista on, että en ole alusta asti ollut kovinkaan varma tunteistani - en ole saanut selvitetyksi, ovatko ne ihastusta, rakkautta vai pelkkää himoa. Kun olemme lähekkäin, olen aivan sekaisin ja fyysisesti kaikki on kohdallaan. Mutta kun pitäisi miettiä järkevästi, mitä haluan tehdä ja mitä en, se ei onnistu. Minulla on todellakin ikävä häntä, jos olemme viikonkin erossa ja ajattelen häntä usein, niin että en saa nukutuksi. Mutta silti tuntuu, että jokin mättää. En vain osaa sanoa, mikä. Suoranaista seksiä/yhdyntää emme ole vielä harrastaneet, koska en tunne olevani valmis siihen, sillä emme mielestäni ole henkisesti samalla tasolla/rakastuneita. kaikkea muuta onkin sitten tehty... En vain osaa sovittaa tunteitani siihen, mitä hän haluaa tehdä... haluamme suhteelta ehkä eri asioita? hän fyysistä toimintaa, minä jotain muuta. en sano, että fyysisyydessä olisi jotain vikaa, päinvastoin, se on mahtavaa. mutta se ei saisi olla koko suhteen perusta, vai mitä? suhteen alussa kävelimme paljon yhdessä esim. rannalla ja keskustelimme paljon kaikesta ns. suhteen kannalta epäolennaisista asioista, esim. uskonnosta, politiikasta... jne. Kaipaan niitä keskusteluja, sillä nykyään hän haluaa vain suudella minua tuntikausia ja minä taas en tunne oloani mukavaksi, ellen opi hänestä lisää muulla tavoin. Tuntuu, kuin koko toistemme tuntemaan oppimisen henkinen prosessi olisi syrjäytetty, koska hän ei halua oppia minusta enempää - paitsi fyysisesti. Se ärsyttää.
Toinen ongelma on, että mies on jo muutaman kerran sanonut minulle, että rakastaa minua ja välittää yms., mutta en suoraan sanottuna usko häntä. Luulen, että hän sanoo sen vain päästäkseen pidemmälle kanssani. Kertakaikkiaan, koen joskus hänen puheensa ja tekonsa ristiriitaisiksi - niin kuin hän yrittäisi aina vain miellyttää minua, eikä olla rehellinen.
Vaikka tämän lauseen("rakastan sinua") sanominen ääneen on minulle todella vaikeata, olen kuitenkin kerran sanonut saman myös hänelle... mutta vain, koska en halua satuttaa häntä ja välitän hänestä. Tuntui jotenkin, että hän odotti sitä minulta. En vain ole vielä varma, kuinka syviä tunteeni ovat(tai en uskalla ajatella sitä). Teinköhän väärin? Olen vielä suht. nuori(18) ja hän on minua 5 vuotta vanhempi, joten hänellä on jonkin verran enemmän kokemusta, kuin minulla... Lisäksi olen neitsyt, mikä mietityttää minua jonkin verran... periaatteessa kehoni on valmis tekemään Sen hänen kanssaan, mutta itse pääni sisällä en ole varma, onko hän se paras ja oikea minulle, joten blokkaan seksuaalisuuttani jonkin verran hänen kanssaan.
Sitten on vielä yksi ongelma, joka on mielestäni kaikista suurin. Uskon, että kaikista muista ongelmista voisimme kyllä selviytyä, mutta on yksi asia, josta puhuminen on meille aina ylivoimaisen vaikeaa. Mies on nimittäin naimisissa. Tiedän, vaikuttaa pahalta, mutta asia ei ole aivan niin simppeli: hän ei ole fyysisessä kontaktissa vaimonsa kanssa(tiedän tämän 100% varmuudella) ja vaimo on tällä hetkellä todella kaukana, saavuttamattomissa. Olen kertonut miehelle, että tulevaisuudessa saattaa olla mahdollista, että hän ja vaimo näkevät vielä toisensa ja päätyvät elämään kuten aikaisemminkin, yhdessä. Kunnon vastausta en ole saanut, muuta kuin: luulen, että olet mustasukkainen. vastasin miehelle, että en, vaan koen syyllisyyttä siitä, miten rikon hänen vaimoaan vastaan ja koen olevani huono ihminen sen takia(luulen, että se voi olla myös yksi syy, miksi varon tunteitani/häpeän niitä).
Sain tietää avioliitosta vasta siinä vaiheessa, kun olimme jo aloittaneet seurustelun ja kerroin kyllä miehelle olevani surullinen ja että sellainen tieto(jonka sain muuta kautta kuin häneltä) satuttaa. mies vastasi, etten ollut kysynyt asiasta aikaisemmin häneltä, joten ei ole kokonaan hänen vikansa. Myönsin näin olevan ja hän itki ja sanoi, ettei halua satuttaa minua. Sanoin myöhemmin, että voin kyllä antaa asian anteeksi, mutten voisi koskaan unohtaa sitä. Tarkoitan, että tunnen syyllisyyttä asiasta(kamalasti) ja ajattelen hänen vaimoaan liian usein. tiedän, että minun pitäisi unohtaa asia ja elää tässä ja nyt... mutta miten voin, kun tiedän, ettei meillä oikeastaan ole tulevaisuutta? en usko, että hän voi ottaa avioeroa yksipuolisesti(ilman vaimon suostumusta) ja en ole edes kysynyt haluaako hän sitä. Hän kuitenkin väittää rakastavansa minua ja hänen oman uskontonsa puitteissa yhteinen elämä olisi mahdollinen, minun taas ei(olen kristitty, hän on muslimi).
Olisin kiitollinen edes muutamasta vastauksesta, sillä ne voisivat auttaa minua selvittämään tätä tilannetta, joka muuten vie minulta jo yöunetkin.
Yksi ongelmista on, että en ole alusta asti ollut kovinkaan varma tunteistani - en ole saanut selvitetyksi, ovatko ne ihastusta, rakkautta vai pelkkää himoa. Kun olemme lähekkäin, olen aivan sekaisin ja fyysisesti kaikki on kohdallaan. Mutta kun pitäisi miettiä järkevästi, mitä haluan tehdä ja mitä en, se ei onnistu. Minulla on todellakin ikävä häntä, jos olemme viikonkin erossa ja ajattelen häntä usein, niin että en saa nukutuksi. Mutta silti tuntuu, että jokin mättää. En vain osaa sanoa, mikä. Suoranaista seksiä/yhdyntää emme ole vielä harrastaneet, koska en tunne olevani valmis siihen, sillä emme mielestäni ole henkisesti samalla tasolla/rakastuneita. kaikkea muuta onkin sitten tehty... En vain osaa sovittaa tunteitani siihen, mitä hän haluaa tehdä... haluamme suhteelta ehkä eri asioita? hän fyysistä toimintaa, minä jotain muuta. en sano, että fyysisyydessä olisi jotain vikaa, päinvastoin, se on mahtavaa. mutta se ei saisi olla koko suhteen perusta, vai mitä? suhteen alussa kävelimme paljon yhdessä esim. rannalla ja keskustelimme paljon kaikesta ns. suhteen kannalta epäolennaisista asioista, esim. uskonnosta, politiikasta... jne. Kaipaan niitä keskusteluja, sillä nykyään hän haluaa vain suudella minua tuntikausia ja minä taas en tunne oloani mukavaksi, ellen opi hänestä lisää muulla tavoin. Tuntuu, kuin koko toistemme tuntemaan oppimisen henkinen prosessi olisi syrjäytetty, koska hän ei halua oppia minusta enempää - paitsi fyysisesti. Se ärsyttää.
Toinen ongelma on, että mies on jo muutaman kerran sanonut minulle, että rakastaa minua ja välittää yms., mutta en suoraan sanottuna usko häntä. Luulen, että hän sanoo sen vain päästäkseen pidemmälle kanssani. Kertakaikkiaan, koen joskus hänen puheensa ja tekonsa ristiriitaisiksi - niin kuin hän yrittäisi aina vain miellyttää minua, eikä olla rehellinen.
Vaikka tämän lauseen("rakastan sinua") sanominen ääneen on minulle todella vaikeata, olen kuitenkin kerran sanonut saman myös hänelle... mutta vain, koska en halua satuttaa häntä ja välitän hänestä. Tuntui jotenkin, että hän odotti sitä minulta. En vain ole vielä varma, kuinka syviä tunteeni ovat(tai en uskalla ajatella sitä). Teinköhän väärin? Olen vielä suht. nuori(18) ja hän on minua 5 vuotta vanhempi, joten hänellä on jonkin verran enemmän kokemusta, kuin minulla... Lisäksi olen neitsyt, mikä mietityttää minua jonkin verran... periaatteessa kehoni on valmis tekemään Sen hänen kanssaan, mutta itse pääni sisällä en ole varma, onko hän se paras ja oikea minulle, joten blokkaan seksuaalisuuttani jonkin verran hänen kanssaan.
Sitten on vielä yksi ongelma, joka on mielestäni kaikista suurin. Uskon, että kaikista muista ongelmista voisimme kyllä selviytyä, mutta on yksi asia, josta puhuminen on meille aina ylivoimaisen vaikeaa. Mies on nimittäin naimisissa. Tiedän, vaikuttaa pahalta, mutta asia ei ole aivan niin simppeli: hän ei ole fyysisessä kontaktissa vaimonsa kanssa(tiedän tämän 100% varmuudella) ja vaimo on tällä hetkellä todella kaukana, saavuttamattomissa. Olen kertonut miehelle, että tulevaisuudessa saattaa olla mahdollista, että hän ja vaimo näkevät vielä toisensa ja päätyvät elämään kuten aikaisemminkin, yhdessä. Kunnon vastausta en ole saanut, muuta kuin: luulen, että olet mustasukkainen. vastasin miehelle, että en, vaan koen syyllisyyttä siitä, miten rikon hänen vaimoaan vastaan ja koen olevani huono ihminen sen takia(luulen, että se voi olla myös yksi syy, miksi varon tunteitani/häpeän niitä).
Sain tietää avioliitosta vasta siinä vaiheessa, kun olimme jo aloittaneet seurustelun ja kerroin kyllä miehelle olevani surullinen ja että sellainen tieto(jonka sain muuta kautta kuin häneltä) satuttaa. mies vastasi, etten ollut kysynyt asiasta aikaisemmin häneltä, joten ei ole kokonaan hänen vikansa. Myönsin näin olevan ja hän itki ja sanoi, ettei halua satuttaa minua. Sanoin myöhemmin, että voin kyllä antaa asian anteeksi, mutten voisi koskaan unohtaa sitä. Tarkoitan, että tunnen syyllisyyttä asiasta(kamalasti) ja ajattelen hänen vaimoaan liian usein. tiedän, että minun pitäisi unohtaa asia ja elää tässä ja nyt... mutta miten voin, kun tiedän, ettei meillä oikeastaan ole tulevaisuutta? en usko, että hän voi ottaa avioeroa yksipuolisesti(ilman vaimon suostumusta) ja en ole edes kysynyt haluaako hän sitä. Hän kuitenkin väittää rakastavansa minua ja hänen oman uskontonsa puitteissa yhteinen elämä olisi mahdollinen, minun taas ei(olen kristitty, hän on muslimi).
Olisin kiitollinen edes muutamasta vastauksesta, sillä ne voisivat auttaa minua selvittämään tätä tilannetta, joka muuten vie minulta jo yöunetkin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ihan pikainen kommentti tuohon naimisissaolemiseen. Tottakai hänen olisi pitänyt kertoa siitä sinulle! Jos miehellä ei ole sormusta, oletus on ettei hän ole naimisissa. Mistä sinä olisit asiaa osannut kysyä.
Ja yleisesti tilanteestasi. Itsekunnioituksesi on tässä asiassa tärkein ja suojeltavin asia. Moraalisi ei kestä naimisissa olevaan sekaantumista ja hyvä niin. Pidä siitä kiinni. Sinunsa kehottaisin pitämään taukoa miehen tapaamisesta. Voisit kertoa hänelle, että voitte katsoa asiaa uudestaan, kun hän on selvittänyt avioliittoonsa liittyvät asiat. Kukaan ei voi vaatia sinua elämään tässä ja nyt, sinulla on oikeus saada kaikki, myös se yhteinen tulevaisuus. Sinua kohdellaan niinkuin annat itseäsi kohdeltavan. Jos suostut toiseksi naiseksi, sinusta tulee sellainen. Ole rehellinen itsellesi ja mieti mitä todella haluat ihmissuhteelta.
Lähde pois tuosta suhteesta. Mielesi on aivan sekaisin, kun et edes tiedä mitä tunnet ja särjet itsesi sitä kautta. Mies toimii fyysisesti, sinä haluaisit taas tutustua ja kasvattaa henkistä yhteenkuuluvuuttanne. Tunnet itsesi epämukavaksi ja tunnet ristiriitaa hänen sanoissaan ja toiminnassaan, eikö se jo kerro jotain? Tarpeet eivät kohtaa, eivätkä niitä välttämättä saa kohtaamaan, mikäli puhuminen ei ole tuottanut tulosta.
Ja jossain vaiheessahan tuo vaimo saattaa tulla kuvioihin. Hänhän on kuitenkin naimisissa. Sinusta saattaa tulla parhaimmassa tapauksessa rakastaja tai toinen vaimo. Mutta mieti, jos hän puuhailee tällaisia asioita vaimonsa selän takana, miksei hän puuhailisi sellaisia myös sinun selkäsi takana? Hänellä on joka tapauksessa jo nainen, vaikka onkin kaukana. Kulttuuri on erilainen ja hänet on kasvatettu siihen, että muslimimiehellä saa ja pitääkin olla monta vaimoa. Ja vaimosta hänen olisi pitänyt kertoa jo heti alussa. Tuollainen asioiden pimittely tuntuu siltä, ettei miehellä ole puhtaita jauhoja pussissaan, eikä kyllä muutenkaan.
Ikävästi jotkut muslimit vaan ovat sellaisia, että kun nainen on otettu niin se on otettu. Hän on sen jälkeen epäpyhä, huora, ja se siitä. Ja joillakin on sellainen asenne, että muut kuin musliminaiset ovat huoria, alusta alkaen. En väitä, että sinun toisen kanssa aviossa jo oleva miehesi ajattelee niin, mutta sekin voi olla mahdollista. Voimia!
Seurustelin itse pitkään ulkomaalaisen kanssa (länsi-eurooppalainen, sama uskonto, periaatteessa). Silti kulttuurierot toivat aika paljon lisähaastetta meidän suhteeseen. Ja suhde sitten kaatui jonkusen vuoden jälkeen ja löysin ihanan suomalaisen isännän.
Mutta sivusta olen seurannut myös muutamaa onnistunutta monikulttuurista suhdetta, ja sitäkin useampaa epäonnistunutta. Lähtökohta onnistumiselle on ihan ekaksi se, että matkassa ei ole heti alkumetreillä ylimääräisiä mutkia. Ja vaimolla on tapana tuoda niitä ongelmia.... jos ei itse satu oleen se vaimo. Sanoisin sulle, että jätä itsellesi kauniit muistot ja jatka elämääsi ilman tätä miestä. Saat vain ongelmia ja turhaa murhetta.
Avioliitto ja vaimot kun ovat ne asiat joista ei valehdella, tai jätetä kertomatta. Elämänkokemus opettaa sinulle vielä monta asiaa. Älä aloita aikuisuuttasi varatun miehen kanssa, sanoivat he sinulle mitä tahansa. Siitä saat vain huonon itsetunnon ja loppuiäksesi syyllisyyden.
Ja jos vaimosta on "unohtanut" kertoa, niin mitenkähän on lasten laita...?