Elisiitä asti ku tytöt nyt alko kiinnostamaan. Tuntuu et sekoaa.
Oon 23 vuotias mies. Todennäkösesti keskivertoa hyvännäkösempikin. Mut ei sillä oo enää väliä. Enkä mä mitään tyttöä ees enää etsi. En mitään.
Haluaa ehkä jakaa tän kokemuksen jonku kans. Mut ei oo missään toista minua. Jonka kanssa puhua.
Joka todella ymmärtäisi. Miltä tuntuu elämä. 500 viikonloppua peräkkäin yksin. Siis, mä olisin jo aikoja sitten ollut ilonen jo ystävästä. Kaverista. Seksit ja pusut yms tommonen on tuntunut jo kauan sitten vähaarvoiselta. Tuskin ees kiinnostaisi mua tommonen.
Henkistä ystävyyttä, keskusteluja. Mä olisin helvetin onnellinen edes yhestä kahvilaillasta jonku vaikka ihan normaalin ihmisen kanssa.
Siis oon oikeesti ollut koko nuoruuden yksin. Kaupassa toki käyny, ja töissä, yksinäisessä tehtaassa iltaisin.
Voitteko ymmärtää mikä tuska, sosiaaliselle ihmiselle??? Niimpä, sosiaalinen. Mulla tulisi juttua moneksi kuukaudeksi. Jos olisi se kaveri.
Eikä tää oo valitusta, todellakaan. Tän viestin lähetettyäni, ihan just, katoan. Ei tarvii kuulla musta, häiriintyä. En kirjota enää minnekkään. Tää oli vaan pakko päästä sanomaan. Ees jonnekkin.
Ja jatkan tätä vaellusta seuraavat 8 vuotta.
Ihan valtavasti on kuitenki elämässä hyvää..siis ihan helvetin paljon. Mut välillä vaan tää yksinäisyys, joka on toki joka päivä läsnä, iskee poikkeuksellisella voimalla. Ei sitä pysty ennustaa millon se tulee voimalla. Eikä pysty analysoimaan tai määrittelee mitkä tekijät aiheuttaa sen normaalia voimakkaan tuntemuksen synnyn. Nyt vaan taas oli tällasta. Rankkaa tuijottaa ikkunasta ulos, sinänsä kauniiseen synkkään, mutta silti tappavaan maisemaan, joka väkisinkin muotoutuu tän alati jatkuvan elämäntilanteen symboliksi, tunnuskuvaksi.
Siis on hemmetin vaikee jatkaa. Ihan perustoimintoja, työtä, arkipäivää, reissuja luontoon yms, kun ei ole mitään tarkoitusta. Kokemukset ei tunnu miltään, kun ei oo kelle niitä jakaa. Edes kirjeitse.
Kuitenkaan itsemurhaan en tule ajautumaan. Selvisin paljon pahemmista tunnekokonaisuusjaksoista kun tämäkään nyt on, ja tulen jatkamaan. Riutumaan, kunnes tästä henkisestä kivusta kumpuavat fyysiset sairaudet vie, tuskallistakin tuskallisemmin, pois.
Kaikki hyvin. Ei oo vaan frendiä. jos jonain päivänä tulee, niin saa maailmankuvaansa yhden ihmeen lisää tiedokseen. Meinaan ei tätä usko enää kukaan, muu kuin ystävä.
Ihan normaali tyyppi olen, täysjärkinen, Helsingistä, ulkonäkö ok, ok elämäntavat. Täst on tullut jo ihmeellinen tapaus. Tiiän tän itekin.
Oon kaikkien introverttien ekstrovertti jumala. Voin olla heidän esikuva. Koska mitä tahansa tulevaisuus tuo, tuun aina ymmärtämään yksinäisiä, ujoja, tjsp..ja olemaan teidän puolella.
Tällä hetkellä kuitenkin kuuluun teihin. Ja voi olla että tänkaltaisena kuolenkin pois.
Tietty vapauttava tila sinänsä, kun ei ole millään mitään väliä. Mut toisaalta taas työn kannalta huono, pitäisi samaan aikaan säilyttää motivaatio jatkaa tärkeää työtä. Työtä, jonka vain nä voin tehdä. Koska ei oo sitä ystävää, kelle jättää perinnöksi kaikki ideat yhteiskunnasta, ihmisistä, ja kulttuurillisen kehityksen mahdollisuuksista, joita vuosikaudet loin ja jotka vaatii kovan duuniin saada ihmisten tietoon.
Sorry, hyvin henkilökohtainen teksti, ja ei tästä kukaan ota selvä ja vain hämmentää korkeintaan, kuten aina. Kaikki.
Mut oli pakko päästä sanoon. Aina kummiskin kun puhuu. Tai hymyilee. Tai kirjoittaa. On toivoa. Että se energia sisimmästä ilmaisun kautta osuu juuri sen henkilön silmiin korviin tai iltaan koneensa ääressä, joka siitä ilostuu, ja se kahvilakeskustelu on enää vain kellonajan sopimista vailla =)
Oon 23 vuotias mies. Todennäkösesti keskivertoa hyvännäkösempikin. Mut ei sillä oo enää väliä. Enkä mä mitään tyttöä ees enää etsi. En mitään.
Haluaa ehkä jakaa tän kokemuksen jonku kans. Mut ei oo missään toista minua. Jonka kanssa puhua.
Joka todella ymmärtäisi. Miltä tuntuu elämä. 500 viikonloppua peräkkäin yksin. Siis, mä olisin jo aikoja sitten ollut ilonen jo ystävästä. Kaverista. Seksit ja pusut yms tommonen on tuntunut jo kauan sitten vähaarvoiselta. Tuskin ees kiinnostaisi mua tommonen.
Henkistä ystävyyttä, keskusteluja. Mä olisin helvetin onnellinen edes yhestä kahvilaillasta jonku vaikka ihan normaalin ihmisen kanssa.
Siis oon oikeesti ollut koko nuoruuden yksin. Kaupassa toki käyny, ja töissä, yksinäisessä tehtaassa iltaisin.
Voitteko ymmärtää mikä tuska, sosiaaliselle ihmiselle??? Niimpä, sosiaalinen. Mulla tulisi juttua moneksi kuukaudeksi. Jos olisi se kaveri.
Eikä tää oo valitusta, todellakaan. Tän viestin lähetettyäni, ihan just, katoan. Ei tarvii kuulla musta, häiriintyä. En kirjota enää minnekkään. Tää oli vaan pakko päästä sanomaan. Ees jonnekkin.
Ja jatkan tätä vaellusta seuraavat 8 vuotta.
Ihan valtavasti on kuitenki elämässä hyvää..siis ihan helvetin paljon. Mut välillä vaan tää yksinäisyys, joka on toki joka päivä läsnä, iskee poikkeuksellisella voimalla. Ei sitä pysty ennustaa millon se tulee voimalla. Eikä pysty analysoimaan tai määrittelee mitkä tekijät aiheuttaa sen normaalia voimakkaan tuntemuksen synnyn. Nyt vaan taas oli tällasta. Rankkaa tuijottaa ikkunasta ulos, sinänsä kauniiseen synkkään, mutta silti tappavaan maisemaan, joka väkisinkin muotoutuu tän alati jatkuvan elämäntilanteen symboliksi, tunnuskuvaksi.
Siis on hemmetin vaikee jatkaa. Ihan perustoimintoja, työtä, arkipäivää, reissuja luontoon yms, kun ei ole mitään tarkoitusta. Kokemukset ei tunnu miltään, kun ei oo kelle niitä jakaa. Edes kirjeitse.
Kuitenkaan itsemurhaan en tule ajautumaan. Selvisin paljon pahemmista tunnekokonaisuusjaksoista kun tämäkään nyt on, ja tulen jatkamaan. Riutumaan, kunnes tästä henkisestä kivusta kumpuavat fyysiset sairaudet vie, tuskallistakin tuskallisemmin, pois.
Kaikki hyvin. Ei oo vaan frendiä. jos jonain päivänä tulee, niin saa maailmankuvaansa yhden ihmeen lisää tiedokseen. Meinaan ei tätä usko enää kukaan, muu kuin ystävä.
Ihan normaali tyyppi olen, täysjärkinen, Helsingistä, ulkonäkö ok, ok elämäntavat. Täst on tullut jo ihmeellinen tapaus. Tiiän tän itekin.
Oon kaikkien introverttien ekstrovertti jumala. Voin olla heidän esikuva. Koska mitä tahansa tulevaisuus tuo, tuun aina ymmärtämään yksinäisiä, ujoja, tjsp..ja olemaan teidän puolella.
Tällä hetkellä kuitenkin kuuluun teihin. Ja voi olla että tänkaltaisena kuolenkin pois.
Tietty vapauttava tila sinänsä, kun ei ole millään mitään väliä. Mut toisaalta taas työn kannalta huono, pitäisi samaan aikaan säilyttää motivaatio jatkaa tärkeää työtä. Työtä, jonka vain nä voin tehdä. Koska ei oo sitä ystävää, kelle jättää perinnöksi kaikki ideat yhteiskunnasta, ihmisistä, ja kulttuurillisen kehityksen mahdollisuuksista, joita vuosikaudet loin ja jotka vaatii kovan duuniin saada ihmisten tietoon.
Sorry, hyvin henkilökohtainen teksti, ja ei tästä kukaan ota selvä ja vain hämmentää korkeintaan, kuten aina. Kaikki.
Mut oli pakko päästä sanoon. Aina kummiskin kun puhuu. Tai hymyilee. Tai kirjoittaa. On toivoa. Että se energia sisimmästä ilmaisun kautta osuu juuri sen henkilön silmiin korviin tai iltaan koneensa ääressä, joka siitä ilostuu, ja se kahvilakeskustelu on enää vain kellonajan sopimista vailla =)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Siis kun elämä muutenkin on ihan sairasta, tai outoa... Niin en tiijä tekeekö parisuhde siitä yhtään vähemmän sairasta. Eli ihan vaan keskustelu, ajatusten vaihto...toisen IHMISEN kanssa..kohtalotoverin, jota me kaikki ollaan toisillemme tässä helvetin oudossa kokemuksessa. Small moment, not alone. Ja jaksaa taas niitä vuosia eteenpäin.
Onhan tässäkin maassa ihmisiä, jotka ei pysty ees kirjottamaan, ja ovat yksin. Vanhuksia, yms. Meillä viel on mahdollisuus löytää sitä keskustelua. Kun on tätä nuoruuden etuoikeutta viel jäljellä. Ja siis toivoa. Miltä tuntuiskaan olla vähän vanhempi, ja kokea kaiken lisäks viel se et toivoo EI ole??? Ite en ehkä kestäisi.
Yksinäisyys tarttuva tauti?
Sosiaaliset kieltolauseet
Pehmeissä kuorissa kylmää terästä
Vasta kun onni on taskussa
Sua muut paijaa
Mut yksinäisyys onnea ei sisällä
Sä alat hiljalleen snaijaa
Että onnea ne hakee. Yksinäisyys tauti.
Ei sun seurausta kukaan nauti.
Karkoittaa köyhän.
Karkoittaa rikkaan.
Karkoittaa kauniin.
Karkoittaa ruman.
Karkoittaa duunarin.
Karkoittaa oppineen.
Karkoittaa koska en edusta onnea... Sitä kaikki haluu.
Siispä mun elämä räkänä ojassa valuu.
Ihminen ihmistä kaipaa,
Ihmiset ihmiselle susii
tekee tuskani välille aitaa.
Ihminen yksin - on vaan ja rangaistustaan lusii.
Sosiaaliseksi eläimeksi sanottu.
Sosiaalista passia anottu.
En siis sosiaalinen eläin ihminen.
Vain normaali hirviö...
...Ihmiskuvairviö.
Tee hyvä mies asialle jotain. Älä kökötä kotona, lähde jonnekin missä tapaat ihmisiä. Harrasta jotain sosiaalista, tai edes jotain epäsosiaalista jossa voi tavata ihmisiä. Kavereita, ainakin miespuolisia, pitäisi itseään sosiaaliseksi väittävän olla helppo löytää. Toki, jos olet luonteeltasi ilkeä tai muuten vain vastenmielinen saattaa tilanne vaikeutua, mutta vaikutat lähinnä saamattomalta, et pahalta, vaikka mielipiteesi ajatuksistasi vähän suuruudenhullulta kuulostaakin.
Itse olen sinua hieman vanhempi, tilanne naisrintamalla suunnilleen sama (ei hyvännäköisyydellä pitkälle pötki), mutta kavereita suht epäsosiaalisesta luonteesta huolimatta ihan riittävästi eikä ongelmia hankkia lisää jos siltä tuntuu.
En oikee pysty olla itteeni rumempien kans. Koska rumat jotenki ihmettelee koo ajan miks oon niiden kans ja pitää outona..oon koominen näky rumien keskel koska kerään kaiken huomion, mut koska en oo kuten muut niin se huomataan kahta kauheemmin niin en kestä sellasta. Haluisin sekoittuu omanlaisteni massaan, mut ku taitaa olla nin et oon ainoo laatuani niin parempi olla sit yksin.
Helsingissä sentää on hyvännäkösii, mut suurin osa niistä pinallisii tai muutoin osoittaa kapasiteetin vakavaa puutetta joten en pysty heidän seuraan menemään.
Ja siis ulkonäöl ei olisi väliä, jos ne vähemmän kauniit käyttäytyisi ok! Kyllä niitäki tapaa tosi paljon, siis näkee kadul, mut miten heihin saa yhteyden! Mahotont. Baarit on koettu paskaa vaan, suunnitelmis on tutustuu kahviloihin. Mut niissäki kyl jää yksin.
Ehkä suuruudenhullut kuka tietää, sen näkee vasta ajan kans kuinka pitkälle pääsen. Isot tavotteet on kummiskin isojen saavutusten edellytys. Ei mulla mitää pakkomiellettä kuitenkaa oo, ainoastaan siihen, et haluan yrittää täysiä ja kattoo mihin riittää jne..tuttu lause urheilijoilta, käytän tota ite nyt myös.
Älykästä ja ystävällistä seura etin, joka ei niin kauheen vakavasti ota maailmaa, ja osaa lahjakkaasti välttää tuomitsemasta itselleen tuntemattomia ilmiöitä, voi ehkä pohtii, mut ei tuomita..eli kapeakatseisuuden välttämisen selkeää ilmentymistä kaipaan frendin persoonallisuudesta. Ettei ihan niden helpoimpien eläimen tasoisten päättelykulkujen kautta tarkastelis ilmiöitä ja maailmaa ja joksaisen päivän tuomia tilanteita ja ihmisiä. Hymy.
En myöskää tupakoi enkä juo alkoholii. Eikä noihi sisälly mitää sen kummempaa ideologiaa, musta se on vaan fiksua, nautin syystuulen lehtien sivellystyöskentelystä ja toki tämän kaiken haastavuudesta. Siis oikeasti, iloitsen, hymyilen, näistä asioista!
..mikäli on kaks ihmishöppänää, jotka tajuu ja haluu opiskella ja mietti niitä erilaisuuksii ja niiden syitä. Tai ihan vaan et hyväksyy toisen e:n, haluaa ymmärtää itselleen outoja asioita.
Ku syntyy ihmiseks jollasii on 1/1000000 niin potentiaalisia ystävii ei oo missään, ja se on normaali laki näillä lähtökohdilla. Sensuuntanen tilanne lienee henkisesti kehittyneellä kuuromykällä tms.
Ja tavalan voi myös pohtii, et onko itse edes tarpeeksi kehittynyt, mikäli ei pysty tällasta yksinäisyyttä kestää. Ei varmaankaan, joten lienee syytä unohtaa koko "ongelma"...typeryyttä ois haaskata aikaa toisten ihmisten etsintään kun on helvetin tärkeempiikin tehtävii....tämä viestiki tekee musta jo typerämmän astetta, ja täytyy ottaa jossain muussa kiinni.
Kaikki ok. Ei kyl oo. Mutta uskotellaan näin. Helppo homma. Mut tietty aina pohtii et mikä on järkevää mikä oikein jne..et kuinka pitkälle on järkevää tai hyväksi itsen kannalta muokata omi näkökulmii ja todellisuuttakin?.