En tosiaankaan tiedä, olenko ihan vainoharhainen vai onko tuntemuksillani jotain perää, mutta selitän kumminkin tilanteen:
Minusta on tuntunut koko suhteen ajan siltä, että kilpailen poikaystävästäni hänen äitinsä kanssa. Meistä molemmat haluaa tietyllä tavallaan omia pojan, ja minusta jotkut piirteet hänen äitinsä käytöksessä viestittää minulle sitä, että olen tulossa hänen reviirilleen.
Olemme seurustelleet noin 3 vuotta ja meistä molemmat on 21-vuotiaita. Suurin ongelma on varmaankin tällä hetkellä se, että minä haluaisin jo muuttaa poikaystäväni kanssa yhteen, mutta hänen äitinsä haluaisi tämän asuvan vielä kotona. Poikaystäväni on siis varsin pahassa tilanteessa, koska ymmärrän, että hän rakastaa minua ja haluaa olla minun kanssani, mutta äidillään hänen ei tarvitse maksaa mistään eikä tehdä mitään - hän saa siellä täysihoidon. Hänen äitinsä myös sanoo minun kuullen pojalleen, ettei hänellä ole mitään kiirettä pois kotoa, hän saa asua siellä vaikka kolmekymppiseksi ja tämä jollain tasolla loukkaa minua. Myös minä haluaisin asua pojan kanssa.
Lisäksi hänen äitinsä huolehtii pojastaan hyvin paljon ja varsinkin tämän syömisestä, kun hän on luonani. Ihan niin kuin minä en osaisi tehdä poikaystävälleni ruokaa ja huolehtia hänestä. Tai ihan niin kuin aikuinen mies ei osaisi huolehtia itsestään. Tällaiset pikkuasiat rassaavat mieltäni koko ajan, sillä tuntuu siltä kuin hänen äitinsä olisi jollain tapaa uhka minulle.
Mitä minun pitäisi tehdä vai onko tämä tällaista kaikissa perheissä? Itse en enää asu vanhempieni luona, joten tietynlainen napanuora on jo katkennut ja olen itse vastuussa itsestäni ja tekemisistäni. Ja jotta minua ei ymmärrettäisi täysin väärin, niin arvostan sitä paljon, että poikaystävälläni on lämpimät välit äitiinsä ja tulee hyvin toimeen tämän kanssa, mutta en voi mitään tälle omalle tunteelleni, kun välillä tunnen olevani riittämätön ja pojan äiti tuntuu olevan ainut nainen, joka hänen elämässään saa olla.
Minusta on tuntunut koko suhteen ajan siltä, että kilpailen poikaystävästäni hänen äitinsä kanssa. Meistä molemmat haluaa tietyllä tavallaan omia pojan, ja minusta jotkut piirteet hänen äitinsä käytöksessä viestittää minulle sitä, että olen tulossa hänen reviirilleen.
Olemme seurustelleet noin 3 vuotta ja meistä molemmat on 21-vuotiaita. Suurin ongelma on varmaankin tällä hetkellä se, että minä haluaisin jo muuttaa poikaystäväni kanssa yhteen, mutta hänen äitinsä haluaisi tämän asuvan vielä kotona. Poikaystäväni on siis varsin pahassa tilanteessa, koska ymmärrän, että hän rakastaa minua ja haluaa olla minun kanssani, mutta äidillään hänen ei tarvitse maksaa mistään eikä tehdä mitään - hän saa siellä täysihoidon. Hänen äitinsä myös sanoo minun kuullen pojalleen, ettei hänellä ole mitään kiirettä pois kotoa, hän saa asua siellä vaikka kolmekymppiseksi ja tämä jollain tasolla loukkaa minua. Myös minä haluaisin asua pojan kanssa.
Lisäksi hänen äitinsä huolehtii pojastaan hyvin paljon ja varsinkin tämän syömisestä, kun hän on luonani. Ihan niin kuin minä en osaisi tehdä poikaystävälleni ruokaa ja huolehtia hänestä. Tai ihan niin kuin aikuinen mies ei osaisi huolehtia itsestään. Tällaiset pikkuasiat rassaavat mieltäni koko ajan, sillä tuntuu siltä kuin hänen äitinsä olisi jollain tapaa uhka minulle.
Mitä minun pitäisi tehdä vai onko tämä tällaista kaikissa perheissä? Itse en enää asu vanhempieni luona, joten tietynlainen napanuora on jo katkennut ja olen itse vastuussa itsestäni ja tekemisistäni. Ja jotta minua ei ymmärrettäisi täysin väärin, niin arvostan sitä paljon, että poikaystävälläni on lämpimät välit äitiinsä ja tulee hyvin toimeen tämän kanssa, mutta en voi mitään tälle omalle tunteelleni, kun välillä tunnen olevani riittämätön ja pojan äiti tuntuu olevan ainut nainen, joka hänen elämässään saa olla.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kerran se vaan kirpasee napanuoran katkasu, eli kyllä ny laittasin sinuna kalenteriin ylös päivän, kun menette katteleen yhteistä kämppää, ja TEET SELVÄKSI pojalle, että hän on siellä mukana, jos tuumaa olla yhdessä jatkossakin.
Älä ikinä käy taistoon pojan äitiä vastaan-siitä ei seuraa kuin murheita. Kaikkein ideaalisinta olisi, jos äidit ja anopit asuisi n.450km:n päässä, kuten allekirjottaneella. :)
Muutamaa asiaa miettisin sinuna: jos poika on tollasella täyshoidolla koko ajan kotonaan, niin a)et rupea hänelle kotipiiaksi, ja b)teet selväksi, että talossa on 2 siivoojaa, eikä yksin hän!!!
PS.sitä sanotaan "loisimikseksi", jos syötättää, vaatettaa, ja rahottaa olonsa täysikäsenä äidillään....tämän voit vihjaista, eikä tarvi olla edes siloteltu versio...yksikään mies ei voi sietää sellaista "äidinpojan" mainetta...
Periaatteessa on oikein hyvä, etteivät äidit ja anopit asu naapurissa mutta tuollaisessa 450 kilsan välimatkassa on se vika, että sitten ne kyläilyt kestävät monta päivää.
Ideaali on alle 100 km etäisyyttä, jottei tarvitse yöpyä.
Kamalinta on yöpyminen anopin nurkissa tai jos anoppi tulee itse yöksi.
Muuten olen kyllä samoilla linjoilla. Kyllä ne äidit roikkuvat pojissaan kiinni, ei siitä mihinkään pääse. Sitä se on kun vanhoilla naisilla ei ole elämänsisältöä vaan roikutaan lapsissa.
Oletko varma tästä yhteenmuutosta?
Hyvin todennäköisesti päädyt tänne kirjoittelemaan kuinka
-mies ei osallistu kotitöihin yhtään, vaan odottaa sinun tekevän ne. Tai vastaavasti hänen äitinsä tulee tekemään ne.
-Miehellä ei ole pientäkään aavistusta, mitä eläminen maksaa, jos ei ole koskaan tarvinnut huolehtia omasta toimeentulostaan (vuokra, ruoat, laskut...). Pahimmassa tapauksessa hän kieltäytyy osallistumasta noin "suuriin" kuluihin.
SINÄ haluaisit muuttaa yhteen, mutta entäs poikaystäväsi? Turha sinun on välittää hänen äitinsä sanomisista, et sinä hänen kanssaan seurustele. Onko miehesi koskaan tehnyt mitään sunnitelmia teidän yhteenmuuton suhteen, vai onko nämä vain sinun suunnitelmiasi? Koska JOS mies haluaisi asua kanssasi, hän muuttaisi yhteen, huolimatta siitä mitä äiti tekee tai sanoo. Älä laita kaikkea äidin piikkiin, vika on poikaystävässäsi.
Uhkailu ja kiristys ei toimi, eikä niitä kannata alkaa harrastamaan. Poikaystäväsi äidin mollaus ja syyttäminen ei myös onnistu. Jos laitat pojan valitsemaan äidin ja sinun väliltä, on hyvin todennäköistä että jäät kakkoseksi. Äiti on pojan perhettä, sinä vain tyttöystävä, et hänen perheen jäsen. Muista myös että veri on vettä sakeampaa. Toki voit sanoa miltä sinusta tämä tilanne tuntuu ja mitä itse toivoisit ja haluaisit.
Muista myös että osa miehistä jää mammanpojiksi, eikä saa koskaan katkaistua napanuoraansa. Tällaisten kanssa on lähes mahdotonta seurustella tai suunnitella elämää. Jos huomaat että poikaystäväsi on tällainen, niin suosittelen siirtymään seuraavaan.
Tämä "varo mitä haluat" - otsikon alla oleva teksti kannattaa miettiä tarkoin. Kerron oman tilanteeni:
Eli olen 18v nainen, omassa kämpässä asunut 15 vuotiaasta lähtien. Mieheni kanssa olemme asuneet yhdessä puoli toista vuotta. Hän on 19v.
Hän on muuttanut suoraan äidin helmoista. Mietti tarkoin muuttaisiko kanssani yhteen vai jäisikö vielä täysihoitoon äitinsä luokse. No, hän päätti muuttaa kanssani yhteen ja tein pelisäännöt selväksi, että yhteisessä kodissa molemmat hoitaa osansa, minä naisena enemmän, mutta tämä ei ole minua haitannut. On vain parempi, että minä teen itse kerralla kuin että kulkisin mieheni perässä tekemällä paremmin ;)
Yhteiselo on sujunut paremmin kuin hyvin, isompia riitoja ei ole ollut. Pikemminkin väärinymmärryksiä tai toisenlaista ajattelutapaa. Epäilijöitä riitti monenlaista johtuen nuoresta iästä ja heidän omista kokemuksistaan.
Esimerkiksi äitini ja isäni on oiva esimerkki. Isäni muutti suoraan äidin helmoista. Isällä on vanhollinen ajattelutapa että nainen siivoaa ja laittaa ruokaa, ylipäätään hoitaa kodin. Isäni myös kulki kavereillaan ja sisaruksillaan harva se päivä. Kun ruoka kotona jäähtyi, äitini antoi kylmän ruoan koirille ja sanoi isälle, että et ollut kotona syömässä, tee itse ruokasi. Näillä toimilla isä alkoi tekemään jo jotain, mutta vielä tänäkin päivänä (äiti ja isä eronnut) isä on sitä mieltä että nainen hoitaa kodin. Tämä kävi ilmi esimerkiksi siinä kun asuin isäni luona vuoden, hän oli sitä mieltä että minä hoidan kodin. Myönnän, että pistin hieman hanttiin, minähän en omalle isälleni vaimoksi ala! :D
Toinen samallainen esimerkki on myös äitini ystävättärellä, jonka tunnen todella hyvin. Äitini ja tämä ystävätär olivatkin pahinmpia vastustajia yhteen muutossamme, mutta kävi paremmin päin.
Hieman sekalainen teksti, mutta pointti on se, että jossakin vaiheessa kotoa on muutettava, oli se sitten kumppanin luokse tai omaan. Pelisäännöt on tehtävä selviksi heti alussa ja niistä ei parane lipsua.
Tässä eräs tarina:
Silloisen kihlattuni kanssa muutimme yhteen 3 vuoden seurustelun jälkeen, molemmat lapsuudenkodeistamme. Minun kotonani kaikki osallistuivat tasapuolisesti kotitöihin (perheessämme on äidin ja isän lisäksi sekä tyttöjä että poikia) , mieheni puolella taas äiti teki kaiken, jopa pihatyöt jotka niin usein mielletään miesten töiksi. Siinä vaiheesssa vielä säälin tätä äitiä, minkälaiseen orjan asemaan oli joutunut yms. ja tein selväksi poikaystävälle, että minä en samaan ryhdy.
Kaikki menikin aluksi ainakin puoli vuotta ihan hyvin. Mies auttoi minua jonkin verran. Pikkuhiljaa tilanne kuitenkin lipsui siihen että minä tein kaiken. Miehellä oli kovat vaatimukset, koska oli niin tottunut passattavaksi. Meillä oli asiasta riitoja, ja yhden riidan päätteeksi mies soitti äidilleen ja haukkui minua laiskaksi ja itsekkääksi (syy oli muistaakseni se, että olin ollut lenkillä enkä ollut ehtinyt laittaa ruokaa valmiiksi siihen mennessä, kun hän tuli koulusta kotiin) Siis ihan törkeä riidan syy.
Tämä puhelu muutti kaiken. Miehen äiti alkoi tehdä kotiimme "tarkastuskäyntejä" ja puheluita, ottaa omin päin vaatekaapistamme vaatteita ja muuta viedäkseen ne kotiinsa pestäväksi yms, järjestelemään tavaroita ja uudelleensisustamaan kotiamme, tietysti aina kun vierailulle tuli. Olin ihan hajalla, mutta mies vaan puolusteli äitiään ja oli sitä mieltä että hänellä on oikeus "opettaa" meitä asumaan yhdessä tällä tavalla. Inhosin kotiamme koska se oli vanhoillisen täti-ihmisen kukkahörhelytyylillä sisustama ja ylipursuavan täynnä roinaa. Eikä auttanut vaikka kuinka kannoin roinaa takaisin anopille tai heitin jopa roskiin, joka vierailukerralla sitä tuli lisää ja poika ja äiti ne yhdessä asettelivat näytille. Ja voi sitä huuon määrää jos olin erehtynyt siirtämään jotain! asuin siis käytännössä vieraassa kodissa jonka ylläpidon kuitenkin maksoin.
Törkeintä oli mielestäni kuitenkin se, että miehen äiti alkoi vahtia rahankäyttöämme ja mitä syömme, vaikka asui yli 100 km päässä kodistamme. Soitti monta kertaa päivässä vaan kysyäkseen, että onko mies nyt saanut ruokaa ja "etkai vaan ole taas tehnyt sitä pahaa keittoa josta se ei tykkää". Naurettavinta mielestäni oli, että tällä äidillä oli oikeudet silloin 23-vuotiaan mieheni tiliin. Hän oli valehdellut pojalleen että nettipankkitunnukset saa vasta täytettyään 25 vuotta ja poika uskoi kirkkain silmin..Välillä kyllä ihmetteli miten minulla voi ne tunnukset olla, mutta luuli että se johtuu siitä että ollaan eri pankissa. Äidillään oli ne nettipankkitunnukset koko ajan, mutta hän ei tahtonut luopua niistä koska ne mahdollistivat hänelle jatkuvan vahtimisen, lisäksi tämä "tunnuksettomuus" teki miehen raha-asioiden hoitamisesta vaikeampaa, koska hän joutui aina menemään pankkiin tai pyytämään äidiltään suoraan käteistä, jos tarvitsi rahaa (äitinsä vaati aina hyvät selitykset rahankäytölle). Tämä anoppikokelas syytti minua mieheni siivellä elämisestä, vaikka tilanne oli täysin päinvastainen. Minä maksoin yksin asuntomme vuokran ja sähköt, vedet ym. asumiskulut, koska mies ei opiskelumuodostaan johtuen saanut lähellekään yhtä paljoa tukia kuin minä. Äitinsä lykkäsi kuitenkin tälle jatkuvasti rahaa itsensä viihdyttämiseen ja vaatteisiin, ja olenkin näin jälkeenpäin varma, että miehellä oli oikeasti käytössä enemmän rahaa kuin minulla.
Viimeinen tikki oli, kun äiti, poika ja muutama sukulaisensa haukkuivat minut eräiden kovalla työllä järjestämieni miehen kakku(syntymäpäivä)kestien päätteeksi huoraksi ja huonoksi naiseksi, koska olin ollut baarissa tyttöporukalla edellisviikonloppuna ja mies oli jäänyt kotiin. Se oli ollut ainoa kerta koko seurustelumme aikana. Itku tuli ja lähdin siltä seisomalta ystäväni luo yöksi sanomatta koko sakille sanaakaan. En ole sen koommin nähnyt tätä äiti-ihmistä vilaukseltakaan.
Jätin tämän miehen silloin. Nyt olen menossa naimisiin aivan upean miehen kanssa (joka on exääni nuorempi), hän oli ennen yhteenmuuttoa kanssani asunut jo useamman vuoden omillaan ja hänen perheensä ja varsinkin äitinsä on aivan mielettömän mukava ja rento ihminen. Kotityöt tehdään yhdessä eikä hän ole mitenkään riippuvainen vanhemmistaan, tietenkään, mutta kuitenkin mielellämme näemme heitä harva se päivä. Olemme tehneet mm. yhteisiä ulkomaanmatkoja.
Edelläkertomani anoppipainajaisen läpikäyneenä suosittelen, että harkitset vakavasti yhteenmuuttoa miehesi kanssa, koska aloituksesi perusteella siinä on taas yksi hyvä esimerkki ikuisesta äitipoikariippuvuudesta. Siitä voi toki myös parantua mutta se vaatii miehen omaa tahtoa. Jos nyt jo on ilmassa merkkejä siitä että äiti yrittää "omia" poikaansa eikä tämä pane vastaan, on hyvin todennäköistä ettet sinä koskaan tule olemaan se tärkein teidän suhteessa vaan sinua käytetään hyväksi apulaispalvelijana ja kynnysmattona, jonka syyksi voi laittaa kaikki ikävät asiat, kuten esim. miehen lihomisen tms.
sulle ja sun poikaystävälle ja ehkä viä hänen äidilleenkin luettavaksi Seppo Jokinen: Äiti, anna minun mennä. Kannattaa lukea ensin itse, siitä kirjasta on varmasti apua.
Raamatussakin sanotaan näin:
Ef. 5:31
"Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi."