Erosin tammikuussa avomiehestäni. Silloin ajatus tuntui minusta oikealla, olin kehitellyt vaikka millaisia vikoja mitä suhteessamme oli. Olin varma että päätökseni oli oikea koska en tuntenut tarvetta surra oikeastaan ollenkaan, olin todella neutraali. Mieheni romahti täysin, ja jatkoi useita kuukausia yhteydenpitoa ja yritti saada uutta mahdollisuutta. Olin edelleen varma että näin tämä täytyi olla ja yritin saada ex-mieheni jatkamaan elämäänsä, tuin häntä ja kuuntelin hänen itkuaa, olin kuin terapeutti hänelle, itse en enää tuntenut mitään. Kesän aikana hänen yhteydenpitonsa vähiitellen loppui, hän alkoi päästä yli asiasta. Kauhukseni huomasin samoihin aikoihin miten paljon häntä kaipasinkaan. Siitä se alkoi. Siitä päivästä lähtien mies on ollut melkein joka hetki ajatuksissani, olen itkenut, raivonnut, huutanut, Miettinyt miksi erosimme ja tullut siihen päätökseen että ei suhteemme viat edes olleet suuria, tein itse niistä sellaisia. Mitä enemmän tajuan että suhteemme olisi voinut onnistua ilman minun hölmöjä ajatuksiani, sitä pahemmaksi suru käy. Yritän käydä eroa läpi ja selvitä, mutta tuntuu että se todellakin pahenee vain, en kykene keskittymään enään mihinkään, kaikki on menossa alamäkeen. Olen yrittänyt miehelle puhua asiasta jos se auttaisi, mutta hän ei enään kuuntele, eikä halua tavata. Miten voin selvitä tästä, kun tiedän että suhteemme olisi todellakin toiminut jos en häntä olisi jättänyt, syyllisyydentunne on aivan valtava?
Onko toivoa näkyvissä?
broken25
4333
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
selvinneet, vaan jos olisitte ajoissa suhteenne korjanneet. Tossa vaiheessa kun toinen on yli susta, niin vinkki sulle: mene eteen päin.
Oletko varma että ilman eroa olisit huomannut nämä tunteesi?
kun yleisin neuvo on aina toi mene eteenpäin, mee eteepäin mee eteepäin. Kirjoittaja ei ilmeisesti tajua että se onkin niin h******n helppoa? En tajunnut omia tunteitani eron alkumetreillä, koska olimme todella tiivisti yhteydessä toisiimme vielä ja mies saattoi olla yötäkin vielä. Vasta kun yhteydenpito loppui, tunteeni tulivat pintaan. Ikävää että minä autoin miehen eron yli, mutta kun itse kaipaan apua häneltä, ollaankin jo niin eri ihmistä että täytyy vaan nöyryyttää ja halveksua, kumman yleinen piirre miehiltä.
täällä samantapainen tilanne minulla....enkä tiedä, miten tästä tuskasta ja syyllisyydestä selviän. Ahdistaa.
On se vaan niin vaikeaa jättää rakastamansa ihminen menneisyyteen ja yrittää jatkaa eteenpäin. Yksin.. Voimia toivon sinulle, lähimmäinen. Etpä ole yksin. Minä olen samassa tilanteessa..