Eli melkein neljä vuotta parisuhteessa, jossa koin reilun kolmen vuoden ajan enemmän ja vähemmän henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä. Erosta on kohta puoli vuotta aikaa, ensimmäisestä pahoinpitelystä kolme ja puoli vuotta.. Syynä mieheni väkivaltaiseen ja alistavaan käytökseen oli vakava ja hoitamaton mielenterveydellinen häiriö sekä omassa lapsuudessa koettu väkivalta.
Koskaan mies ei minua lyönyt tai potkinut, mutta kuten kaikki tietää fyysistä väkivaltaa on olemassa monessa muodossa. Ensimmäisellä kerralla hän sairauksissaan ja humalassa nosti minut riidan aikana seinälle ja kuristi. Olin silloin lamaantunut tilanteesta, en voinut uskoa, että hän tekisi minulle tai kenellekään muulle jotain sellaista. Sen jälkeen tilanteita oli melko tasaiseen tahtiin. Kuristamisia oli koko aikana kaksi tapausta, jotka muistan. Kerran hän on murtanut sormeni ja samalla melkein katkaissut käteni (käden katkaisun sain estettyä anelemalla ja rukoilemalla armoa...), heittänyt päin seinää muutamaan kertaan, heittänyt päälleni sylillisen hiekkaa (löysin korvastani hiekkaa vielä n. kuukausi tapahtuneen jälkeen), heittänyt minua vaikka millä. Mm. hän on heittänyt minua avaamattomalla siideritölkillä (voin kertoa, että sattuu jonkin verran), pyykinkuivaustelineellä, kerran repi rullaverhon ikkunasta ja heitti minua sen tangolla, kun olin nukkumassa, kaatanut alkoholijuomia päälleni, heittänyt sängystä alas monet kerrat, lukinnut ulos asuntomme parvekkeelle (kesällä) ja pihalle talvella keskellä yötä, purrut käteeni vertavuotavan haavan (lähti melkein pala ihoa irti olkavarresta), päälleni on syljetty useasti. Lisäksi hän on uhannut minua pippurisumutteella, hakkaamisella ja tappamisella. Useamman kerran olen suostunut seksiin hänen kanssaan, koska olen pelännyt mitä seuraa, jos en suostu. Kerran lähdin karkuun kodistamme, kun tiesin hänen tulevan sairauksissaan haastamaan riitaa (karkuun lähtemisen tunsin myöhemmin nahoissani), kerran olen soittanut poliisit paikalle, kun hän on pyrkinyt sisään. Tuolloin hänet kyydittiin sairaalahoitoon pariksi kuukaudeksi. Henkisen väkivallan osalta minut ja perheeni on varmasti haukuttu kaikilla mahdollisilla sanoilla, mitä mielikuvitus vaan voi keksiä, painostettu, uhkailtu, alistettu, itsetunto revitty palasiksi. Koko kuuluisa setti niin sanotusti. Lisäksi hän on ainakin kerran pettänyt minua ja toisesta kerrasta olen melko varma, mutta sitä hän ei koskaan tunnustanut. Molemmat nämä naiset olivat luonnollisesti kauniimpia, tottelevaisempia, kuuliaisempia ja viisaampia kuin minä. Heidät on tuotu yhteiseen kotimme ja mieheni on ylistänyt heitä minulle ja julistanut rakkauttaan heitä kohtaan.
Kaikkien edellä mainittujen lisäksi hän on hajottanut minulle rakkaita esineitä, hajottanut huonekaluja, tuhonnut melkein kaiken mitä käsiinsä on saanut raivokohtausten aikana.
Suurin osa tapahtuneista johtuu ihan puhtaasti sauraudesta, joka on omiaan aiheuttamaan kyseistä käytöstä. Kun mies vihdoin suostui hoitoon, väkivaltaisuus loppui. Puoli vuotta kuntoutumisesta hän kuitenkin aloitti suulliset uhkailut väkivallasta. Tulloin lopulta jätin hänet. Enkä ole katunut päätöstäni hetkeäkään. Mutta mitä pidempi aika erosta kuluu sitä vihaisempi hänelle olen hänen teoistaan.
Mutta en pääse väkivallan muistoista tai aiheuttamista jonkinlaisista traumoista eroon. Kaikki edellä mainitsemani tapahtumat kertautuvat päässäni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan lähes päivittäin. Varsinkin illalla nukkumaan mennessäni muistot alkaa tulvia mieleeni ja käyn taas kuluneet vuodet tapahtuma tapahtumalta läpi. Olen jutellut asioista aikanaan ammatti-ihmisen kanssa ja muutaman läheisen ihmisen kanssa. Kyse ei siis ole siitä, että patoaisin kaiken sisälleni ja salaisin asioita läheisimmiltäni. Olen puhunut, puhunut ja puhunut, kirjoittanut tuntojani, itkenyt lukemattomia kertoja ja yrittänyt päästää kaikki mahdolliset tunteet ulos. Kaikki muistot kummittelevat ja painavat mieltäni jatkuvasti.
Koskaan mies ei minua lyönyt tai potkinut, mutta kuten kaikki tietää fyysistä väkivaltaa on olemassa monessa muodossa. Ensimmäisellä kerralla hän sairauksissaan ja humalassa nosti minut riidan aikana seinälle ja kuristi. Olin silloin lamaantunut tilanteesta, en voinut uskoa, että hän tekisi minulle tai kenellekään muulle jotain sellaista. Sen jälkeen tilanteita oli melko tasaiseen tahtiin. Kuristamisia oli koko aikana kaksi tapausta, jotka muistan. Kerran hän on murtanut sormeni ja samalla melkein katkaissut käteni (käden katkaisun sain estettyä anelemalla ja rukoilemalla armoa...), heittänyt päin seinää muutamaan kertaan, heittänyt päälleni sylillisen hiekkaa (löysin korvastani hiekkaa vielä n. kuukausi tapahtuneen jälkeen), heittänyt minua vaikka millä. Mm. hän on heittänyt minua avaamattomalla siideritölkillä (voin kertoa, että sattuu jonkin verran), pyykinkuivaustelineellä, kerran repi rullaverhon ikkunasta ja heitti minua sen tangolla, kun olin nukkumassa, kaatanut alkoholijuomia päälleni, heittänyt sängystä alas monet kerrat, lukinnut ulos asuntomme parvekkeelle (kesällä) ja pihalle talvella keskellä yötä, purrut käteeni vertavuotavan haavan (lähti melkein pala ihoa irti olkavarresta), päälleni on syljetty useasti. Lisäksi hän on uhannut minua pippurisumutteella, hakkaamisella ja tappamisella. Useamman kerran olen suostunut seksiin hänen kanssaan, koska olen pelännyt mitä seuraa, jos en suostu. Kerran lähdin karkuun kodistamme, kun tiesin hänen tulevan sairauksissaan haastamaan riitaa (karkuun lähtemisen tunsin myöhemmin nahoissani), kerran olen soittanut poliisit paikalle, kun hän on pyrkinyt sisään. Tuolloin hänet kyydittiin sairaalahoitoon pariksi kuukaudeksi. Henkisen väkivallan osalta minut ja perheeni on varmasti haukuttu kaikilla mahdollisilla sanoilla, mitä mielikuvitus vaan voi keksiä, painostettu, uhkailtu, alistettu, itsetunto revitty palasiksi. Koko kuuluisa setti niin sanotusti. Lisäksi hän on ainakin kerran pettänyt minua ja toisesta kerrasta olen melko varma, mutta sitä hän ei koskaan tunnustanut. Molemmat nämä naiset olivat luonnollisesti kauniimpia, tottelevaisempia, kuuliaisempia ja viisaampia kuin minä. Heidät on tuotu yhteiseen kotimme ja mieheni on ylistänyt heitä minulle ja julistanut rakkauttaan heitä kohtaan.
Kaikkien edellä mainittujen lisäksi hän on hajottanut minulle rakkaita esineitä, hajottanut huonekaluja, tuhonnut melkein kaiken mitä käsiinsä on saanut raivokohtausten aikana.
Suurin osa tapahtuneista johtuu ihan puhtaasti sauraudesta, joka on omiaan aiheuttamaan kyseistä käytöstä. Kun mies vihdoin suostui hoitoon, väkivaltaisuus loppui. Puoli vuotta kuntoutumisesta hän kuitenkin aloitti suulliset uhkailut väkivallasta. Tulloin lopulta jätin hänet. Enkä ole katunut päätöstäni hetkeäkään. Mutta mitä pidempi aika erosta kuluu sitä vihaisempi hänelle olen hänen teoistaan.
Mutta en pääse väkivallan muistoista tai aiheuttamista jonkinlaisista traumoista eroon. Kaikki edellä mainitsemani tapahtumat kertautuvat päässäni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan lähes päivittäin. Varsinkin illalla nukkumaan mennessäni muistot alkaa tulvia mieleeni ja käyn taas kuluneet vuodet tapahtuma tapahtumalta läpi. Olen jutellut asioista aikanaan ammatti-ihmisen kanssa ja muutaman läheisen ihmisen kanssa. Kyse ei siis ole siitä, että patoaisin kaiken sisälleni ja salaisin asioita läheisimmiltäni. Olen puhunut, puhunut ja puhunut, kirjoittanut tuntojani, itkenyt lukemattomia kertoja ja yrittänyt päästää kaikki mahdolliset tunteet ulos. Kaikki muistot kummittelevat ja painavat mieltäni jatkuvasti.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Haluaisin niin eroon tästä jo lähes neuroottisesta tavasta kelata tapahtuneita uudestaan ja uudestaan. Sen tiedän, että unohtaa en tapahtuneita voi koskaan, mutta haluaisin oppia elämään niiden kanssa ja toivoisin, että ne eivät olisi pakkomielteenomaisesti päässäni jatkuvasti. Joka kerta, kun muistot tulvivat mieleeni olen täynnä vihaa ja pettymystä. Kaikki samat tunteet noudevat pintaan kuin mitä itse tapahtumahetkillä. En haluaisi olla näiden ajatusten riivaamana lopun ikääni.
Olen miettinyt voisiko tämä johtua siitä, että exäni ei koskaan ole myöntänyt tekojaan tai suostunut niistä puhumaan. Hänen sairautensa on aiheuttanut sen, että hän ei edes muista suurinta osaa tapahtuneista tai sanomisistaan. Hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä hän on minulle tehnyt! Hän ei ymmärrä tekojensa seurauksia. Jos hänen kuntoutumisensa jälkeen pyysin häntä keskustelemaan kanssani asioista, hän vain suuttui ja syytti minua vanhojen mitättömien asioiden kaivelusta ja siitä, että kannoin kaunaa asioista enkä ollut tarpeeksi ymmärtäväinen. Hän piti itsestäänselvyytenä, että menneistä ei tarvitse puhua, että ne siten katoaisivat.
Kertokaa kokemuksianne. Koska tämä helpottaa, vai helpottaako koskaan? Mitä voisin tehdä, jotta saisin asian käsittelyäeteenpäin?
kokemaan kauheita asioita. Kannattaa varmaan mennä juttelemaan terapiaan. Jokin kriisipalvelukin on olemassa.
joo, olet joutunut pahimmalla mahdollisella tavalla alistetuksi ja sairaan väkivallan ja nöyryytyksen kohteeksi. olen todella pahoillani puolestasi. voin vain kuvitella, kuinka pahat traumat tästä kaikesta on sinulle syntynyt. (itselläni yhä noin 15 vuotta vanhat tapahtumat kummittelevat, vaikka kyseessä oli paaaaaljon lievempi tapaus, jos vertaa omaasi). puoli vuotta on todella lyhytaika käydä läpi kärsittyä elämää, ja toisaalta luulen, että ilman terapiaa et koskaan voi eheytyä. ota hetimiten yhteyttä asuinpaikkasi terveyskeskukseen tai mielenterveystoimistoon ja kysy onko erityisiä sosiaalipalveluja naisille tai väkivallan uhreille, kriisiapua tms. Ne vaihtelevat kunnittain, mutta varmasti edes jotain ammattimaista apua löytyy. ota rohkeasti ensimmäinen askel jotta pääset näistä kauheista asioista eteenpäin!!
kiitän myötätunnosta. Tänään olin taas aamupäivän aivan lukossa, iltapäivällä ehdin jo hetkeksi unohtaa kaiken menneen ennenkuin muistot taas palautuivat.
Älkää käsittäkö väärin olen kiitollinen myötätunnostanne, mutta en vain kaipaa yhtään sääliviä katseita tai toisten voivottelua "kylläpä sinulla on ollut hirveää ja kamalaa". Tosiasia kuitenkin on, että itsepä siihen suhteeseen aikanani ensimmäisen kerran jäin. Siinä mielessä syytän paljon myös itseäni siitä, että minulla nyt on nämä muistot riesanani. Jos olisin tuolloin saanut revittyä itsestäni voimia tai ravistettua sen naivin ajatuksen, että "ei se toiste sitä tee", en olisi tässä tilanteessa. Koen olleeni niin käsittämättömän tyhmä valinnoissani ja maksavani nyt siitä tyhmyydestä.
Toisaalta tiedän myös sen, että toisen käytös ei millään tavalla johtunut minusta. Hän oli ja on yhä sairas, niin kaikkivoipaisena en sentään itseäni pidä, että kokisin voineeni aiheuttaa sairauden tai sen oireiston puhumattakaan hänen lapsuudestaan tai kasvatuksestaan. Tiedän olleeni uhri, vaikka toisaalta en itseäni uhrina pidä lainkaan. Sekavaa, mutta tällä hetkellä kaikki on...
Kuten mainitsin, olen aikaisemmin jo keskustellut näistä asioista ammatti-ihmisen kanssa, useammankin itse asiassa, mutta en kokenut sitä hyödylliseksi. Kaikki vain toistivat samaa, jonka jo tiedän ja jota olen koko ajan tehnytkin: "et aiheuttanut toisen käytöstä", "sinun täytyy puhua tuntemuksistasi", "anna tunteiden tulla". Päälle ymmärtäväiset hymähtelyt ja myötäilyt. Kuuntelua, mutta ei apua. Korkeintaan tarjotaan unilääke reseptiä, jota en tarvitse, sillä en kärsi unettomuudesta. Painajaisista korkeintaan..
Ja painajaisista, niissä kelaan myös tapahtuneita uudestaan ja uudestaan. Tai sitten näen unta, että olen palannut takaisin kyseiseen suhteeseen ja en löydä enää tietä ulos, vaikka haluaisin. Kaikista kamalin painajainen oli sen jälkeen, kun eräs mies oli ollut luonani yötä. (Kyseessä melko pian eron jälkeen ollut puhtaasti fyysinen suhde, joka luojan kiitos todisti minulle, että voin vielä kaiken kokemani jälkeen kokea seksuaalista mielihyvää miehen kanssa). Näin unta, että katsoin itseäni melkein pimeässä huoneessa peilistä ja peilistä näin kuinka yhden äkin exäni ilmeistyi taakseni ja näin hänen katseestani, että hän aikoi tappaa minut saatuaan tietää. Se pelko ja fyysinen kuvotus, minkä koin tuon unen välittömänä seurauksena oli jotain järkyttävää. Olin hysteerinen monta tuntia.
Pahoittelen tätä suurta vuodatusta, mutta toivon, että tästä olisi edes jotain apua itselleni.. Ja toivottavasti jollekin, joka miettii kannattaako sen ensimmäisen lyönnin jälkeen jäädä suhteeseen....
Tiedän sen että jos jäät näiden ajatusten, tuntemusten ja painajaisten kanssa yksin, saat jauhaa niitä vaikka kuinka kauan. ON ONNETONTA ETTÄ NYKYAIKAISET TERAPEUTIT EIVÄT YMMÄRRÄ MITEN PITÄÄ TOIMIA AUTTAAKSEEN IHMISTÄ TODELLA POIS PIINASTAAN.
Toiminta on ainoa oikea terapia, jos on ollut hankalia tilanteita ja ei pääse niistä muistoista eroon keskustelemalla.
Toimimalla toisten ihmisten parhaaksi teet samalla tätä surutyötä itsessäsi. Mene minne vaan jossa kaivataan esimerkiksi vapaaehtoistyöläisiä(punainen risti). Siinä voit löytää tilanteita joissa joudut kasvotusten muiden kanssa, jotka voivat huonosti.
Jos et uskalla mennä on vielä tehtävä yksi terapeuttikierros, mutta muista vaatia terapeutilta ymmärrystä sinun tilanteellesi. Jos ei ymmärrä, et koe että hän voi sinua auttaa, kun olet käynyt vähintään 10 kertaa, vaadi saada toinen jolla on kokemusta.
Se että suostuit jäämään niin kauaksi aikaa tuohon helvettiin jossa olit on tehnyt syvät uurrot sisimpääsi. Yleensä jo ensimäisen kerran kun joutuu tälläiseen väkivaltatilanteeseen , kokee että tämä ei tuntunut hyvältä(oikealta). Silloin kun jo heti tekee päätöksen että ei suostu sellaiseen, helpottaa se myös tilanteiden unohtumiseen, sitten kun vihdoin on sieltä päässyt pois.
Valitettavasti suurin osa ei lähde pois ensimäisen kerran jälkeen, vaan jäävät seuraamaan shokissa että oliko tämä tottakaan?
Kylmä totuus tulee esiin seuraavana kertana vielä rajumpana shokkina ja alkaa todella se oman syyn kaivelu, josta sitten johtuu se että on niin kauan siinä sairaassa suhteessa.
Jos haluat voin luetella mutakin tapoja miten itse toimimalla voit voittaa tilanteen eduksesi.
Saoit ; Pahoittelen tätä suurta vuodatusta, mutta toivon, että tästä olisi edes jotain apua itselleni.. Ja toivottavasti jollekin, joka miettii kannattaako sen ensimmäisen lyönnin jälkeen jäädä suhteeseen.... "
Älä pahoittele ollenkaan vuodatusta - itse olen tilanteessa "jäädäkö suhteeseen"
Taustana on suhde narsisti häiriöiseen jonka kanssa koin koko sen skaalan
Ok, uskaltaudin uuteen suhteeseen - päädyin tilanteeseen että olin hyväksytty kun maksoin kaiken annoin hänen olla numero yksi ja olin iloinen - annas olla kun uskalsinkin sanoa oman mielipiteen tai edes mainita mistä olen pahoittanut mieleni - kun sitä kysyttiin - kysymykseen tulee vastaus, eikö vain
mutta nämä vastaukset ei olleet hyväksyttyjä
Sanoin , minä tarkoitan kyllä tassä ja tässä, vastaus oli, eiiii eiiii sinä tarkoitat ei
ja päinvastoin ..... mitä sanoinkin se käännetään kuten HÄN sen haluu nähdä tai näkee tai uskoo, eli ei arvostusta minkäänlaista, Hyväksyn että on ja saa olla eri mieltä, mutta minun pitää tulla kuulluksi myös
Minulle on ladellut sääntöjä ... en saa kysyä enää ; onko kaikki ok ? en saa kysyä ; vieläkö rakastat ( kysyin kun ei minkäälaista merkkiä välittämisestä aikoihin ) minua se kuulema osaa lukea silmistä, ei väliä mitä sanon
ok... viime riita meni siihen että huusin kovaan ääneen ensimmäistä kertaa... koska luulin erheelisesti että huutamalla ´se tajuaa että todella tarkotan sitä enkä leiki
Tönäisi niin että kaaduin koko tuolin kanssa lattiaan lyöden pääni kaiteeseen
... kun pääsin ylös, otin auton ja lähdin, sanoin että entunne itseäni turvalliseski täällä
siinä se mielipiteitä kiitos, ja saa kritisoida minun käytöstä myös, haluan löytää virheeni mitä helkattia teen väärin ???????
muutama vuosi takana todellisen terroristin kanssa. Mollaamista, väheksyntää, paheksuntaa, henkistä väkivaltaa, uhkailua, painostusta, jne. Kamalaa oli että jätkä seurasi mua mun työpaikoille, harrastuksiin, koululle ja jos en vastannut puhelimeen, uhkasi tulla kyseisiin paikkoihin. Otti yhteyttä mun kavereihini ja urkki tietoja musta (yllätys yllätys että ystäväpiiri hupeni). Osti anteeksiannon tarjoamalla milloin mitäkin ja taas sama kierre toistui..
Nyt olen saanu tarpeekseni. En jaksa enää. Paska mikä paska, haen lähestymiskieltoa tänään töiden jälkeen, tosin sekin paska maksaa...
Pystynköhän enää ikinä mihinkään suhteeseen?
kannattaa olla aktiivinen ja suojella itseään ja kaikkia rajojaan. Opitpahan tästä tapauksesta vastaisen varalle, ettet erehdy katselemaan liian pitkään saati päästämään toista lähisuhteeseen ilman salaista "testausta" pidemmän aikaan. Hae myös tukea kaikkiin näihin vaiheisiin, niin ei tunnu niin musertavalta.
että kun käyt näinkin perusteellisesti asioita läpi, ehkä unissasikin, vähitellen ne tulevat mieleen yhä harvemmin ja harvemmin. Millä lailla sinusta tuntuu, että asioita pitäisi käsitellä, jotta saisit parhaan avun ja helpotuksen?
Tuo tunne on aika tuttu... Paitsi että minun isäpuoleni hakkasi minua ja melkein aiheutti minulle keskenmenon kun löi mahaan.... Siitä on aikaa jo 5 vuotta mutta nään vieläkin unia että hän hakkaa minua, eikä seurusteluistani ole tullut oikein mitään koska pelkään että kun mies suuttuu hän lyö vaikkei miesystävälläni olisi koskaan ollut sellainen edes mielessä.
Kävin myös psykologilla mutta ei auttanut, itseasiassa pahensi asiaa kun muistot alkoivat pyöriä mielessä vaikken halunnut... Ja edelleen ne pommppaa mieleen jos kuulen jonkun kappaleen joka on soinut hakkaamis päivänä, enkä osaa tehdä mitään...
Hei ..rikki..
Kirjoituksesi on kuin mun näppikseltä :O Mun tapauksessa aikaa on kulunut jo hiukan pidempi tovi, mutta sattuneesta syystä joudun niitä edelleen miettimään. Myös väkivallan muoto samankaltainen! Olisi mielenkiintoista vaihtaa kokemuksia ja toipumisprosessin kulkua vaikka mailitse. Löytyykö sulta jotain osoitetta, jonka uskaltaisit tätä kautta jakaa? Voin itsekin luoda uuden osoitteen, jos ei ole. Käytössä olevia en halua tänne laittaa tunnistettavuuden takia.
Voimia! Kyllä me selvitään :)
Tekstisi on kuin minun kokemukseni, minulla siitä on jo vuosia. Mieheni pahoinpiteli ja käytti todella rajua henkistä väkivaltaa, en uskaltanut pistää hänelle vastaan. Hän oli juuri kuvailemallasi tavalla psyykkisesti sairas. Pelkäsin päivä päivältä häntä enemän, hän ei itse raivokohtauksiaan muista. En tiedä olivatko hänen raivokohtauksensa todella sellaisia ettei hän niitä muistanut, vai eikö hän halunnut muistaa niitä. Joskus keräsin rohkeutta ja soitin poliisille, poliisit eivät tulleet koska eivät uskoneet minun olevan vaarassa.
Pelkäsin sanoa hänelle eriävää mielipidettä, pelkäsin kertoa mitään mistä tiesin hänen ajattelevan negatiivisesti. Vuosi vuodelta hänen käytöksensä muuttui aina vain pahemmaksi, syyllistäminen ja haukkuminen oli aina vain törkeämpää. En saanut liikkua kodistani, hän sai tulla ja mennä miten halusi. Hän jäi kiinni pettämisestä ja silloin oikeastaan ymmärsin hänen kuvastavan oman käytöksensä minuun. Hän syytti minua asioista joita oli itse tehnyt.
Kai se oli hänen pelkoaan jos minä tekisin samalla tavalla. Hänellä oli voimakas kuvitelma kaikkien ihmisten toimivan juuri niinkuin hänkin. Kun hän oli pettänyt hän ei ymmärtänyt etten minä niin tehnyt koskaan. Kysyin usein missä olisin edes pystynyt pettämään, hän vastasi kodissamme.
Syytökset tulivat aina vain rankempina, ymmärsin että ne olivat kaukana todellisuudesta. Lopulta mieheni sanat eivät enää pystyneet minua haavoittamaan, koska tiesin sisimmässäni etten ole ansainnut sellaista kohtelua, enkä ole koskaan häntä pettänyt. Enää lopulta kaikki hänen sanansa menivät toisesta korvasta ulos, en enää jaksanut kuunnella, saati että sieltä olisi tullut mitään asiallista. Minä aloin mennä tarkoituksella nukkumaan ennen hänen kotiin tuloaan, jotten joutuisi hänen kanssaan kasvotusten. Silti hän saattoi tulla repimään vaatteitani. Kyllä hän minut raiskasikin, hän ei itse sitä pitänyt raiskauksena koska olimme pari.
Halusin pois siitä suhteesta jo kauan kauan ennen lähtöäni, mietin usean viimeisen vuoden ajan kuinka pääsisin pois. En uskaltanut kuitenkaan lähteä, lopulta sydän jysykyttäen sanoin eroavani. Raivarit exäni sai, kuten olin osannut odottaakin, mutta lähtöni oli päivä jolloin tulin syvältä suosta. Pääsin lopulta pois, en voi sanoin kuvata sitä onnen tunnetta.
Näin vuosien jälkeenkin ex mieheni vaikuttaa olevan kiinni tunteissaan. Hän vannoo suurta rakkauttaan minua kohtaan, minulle hänen vuodatuksensa ovat yhtä tyhjän kanssa. Tunteeni eivät muuttuneet vihaksi, minusta tuli häntä kohtaan täysin välinpitämätön.
Minä en uskonut korjautuvani moisesta vuosikausien painajaisesta. Pelkäsin kaikkea mikä muistutti menneestä suhteestani. En antanut itselleni mahdollisuutta rakastua. Minulla oli parin vuoden suhde eri paikkakunnalla asuvaan mieheen, koin sen suhteen turvalliseksi, sillä olin aina turvallisen välimatkan päässä.
Nyt minulla on mies jonka kanssa olemme kihloissa ja meillä on yhteinen koti. Miehelleni menneisyyteni on ollut järkytys. Hän on minulle turvallinen syli silloinkin kun muististani löytyy kipeitä sirpaleita joita en ole edes muistanut. Todella harvoin enää näen painajaisia. Nyt elämä on elämisen arvoista!
En tehnyt omaa vuodatustani myötätuntoa hakien, halusin kertoa sen sinulle jotta voisin kertoa myös sen että siitä loputtomalta tuntuvasta painajaisesta voi päästä pois. Minä pelkäsin katkeroituvani, mutta ymmärsin että hänellä oli vakava sairaus jossa ei ollut mitään minun syytäni. Minä en uskonut enää nauttivani parisuhteesta. Enää en säiky asioita joita säikyin silloin. Enää en herää painajaisiin.
Minä korjasin itseni kuuntelemalla itseäni, toteuttamalla pieniä haaveitani, huomasin kuinka mainio ihminen olen.
Voimia eteenpäin