Avioiduin itseäni jonkin verran vanhemman miehen kanssa hyvin nuorena ja nyt reilun 8 vuoden jälkeen ahdistaa. Mulle on tainnut käydä niin kuin monelle muullekin nuorena sitoutuneelle, eli kun ei ole ikinä ehtinyt elämään sitä "vapaata nuoruutta", niin kai sitä on iskenyt jonkinlainen vapauden kaipuu. Vaikka ei tämä ensimmäinen kerta ole, on näitä ajatuksia tullut väliajoin jo useamman vuoden välein.
Miehen ja minun suhde tuntuu kuihtuneen pelkäksi ystävyydeksi. Kaikesta pystytään kyllä puhumaan ja tullaan toimeen, mutta läheisyys on hävinnyt.
Mitä tehdä kun tunteet käskee lähtemään, mutta järki käskee vielä jäämään ja yrittämään? Ollaan asioista yhdessä puhuttu, mutta kumpikaan ei ole keksinyt parannuskeinoa. Pitääkö antaa vaan ajan kulua ja katsoa miten käy..?? Hyvät neuvot olisivat nyt tarpeen!
Miehen ja minun suhde tuntuu kuihtuneen pelkäksi ystävyydeksi. Kaikesta pystytään kyllä puhumaan ja tullaan toimeen, mutta läheisyys on hävinnyt.
Mitä tehdä kun tunteet käskee lähtemään, mutta järki käskee vielä jäämään ja yrittämään? Ollaan asioista yhdessä puhuttu, mutta kumpikaan ei ole keksinyt parannuskeinoa. Pitääkö antaa vaan ajan kulua ja katsoa miten käy..?? Hyvät neuvot olisivat nyt tarpeen!
Vastaukset 8
Vanhimmat
itselläni suunnilleen samanlainen tilanne, vaikka seurustelua onkin kulunut vähemmän kuin 8 vuotta. Usein pelkään, tulenko sitten kolme-nelikymppisenä yhdeksi niistä naisista, jotka villiintyvät, eroavat vanhasta ukostaan ja alkavat katsella parikymppisiä pojankoltiaisia, kun omassa nuoruudessa jäi omanikäiset kokeilematta. Ei sillä, että kolmekymppinenkään vanha olisi, mutta jos toinen silloin vankasti keski-iässä, niin alkaahan se näkyä yhä kärjekkäämmin parisuhteen laadussa...
Kuinka kauan nuo ajatukset sinulla kerrallaan kestävät, tuleeko välillä parempia hetkiä? Jotkut sanovat, että elämä kyllä kantaa, toiset, että katuvat enemmän tekemättä jätettyjä kuin tehtyjä tekoja.
Itse olen sitä mieltä, että avioliittoon kuulu se ettei kokoajan tunnu hyvältä. En tietysti tarkoita sitä että sen tulee olla kärsimystä ja ahdistusta, mutta tunteet joita koet ovat osa avioliittoa. Itsekin olen jo parikymppisenä avioliittoon astunut, joten tiedän mitä tarkoitat kun kerrot ettet ole elänyt nuoruuttasi. Onnistuisiko sinun elää nuoruutta yhdessä miehesi kanssa, tekemällä kenties jotain uutta ja erilaista. Kehottaisin yhä yrittämään ja kehittämään keinoja joilla suhdetta saisi vahvistettua. Onnea elämääsi!
Menkää parisuhdekurssille.
Kokeilkaa läheisyyden saamista takaisin sillä tavalla että halitte, pussailette ja ootte sylikkäin joka päivä vaikkei niin kauheesti kiinnostaskaan. Tunteet voi alkaa heräämään pikku hiljaa takaisin. Meillä oli jossain vaiheessa ihan kämppis olo miehen kans, mutta sitte kerroin asiasta ja alettiin olemaan enemmän lähekkäin ja jutteleen niin tilanne parantu. Tosin mä en vielä koskaan oo päästäny meidän suhdetta siihen tilaan että kaikki tunteet ois kuollu, siinä vaiheessa vois olla vaikee enää saada niitä takasi. Ainaku oon huomannu että tunteet vähenee niin teen just tätä että meen miehen lähelle ja jos se yrittää hätistää mua pois niin selitän syyn ja sitte saanki läheisyyttä ja se on tehonnu ainaki tähän asti. Kaikilla ei kyllä välttämättä toimi.
Teidän tulee päättää, vaikka se vaikeaa onkin, oletteko suhteessa tavan vuoksi.
En ole oikein koskaan ymmärtänyt ajatusta, että sinkku on vapaa ja avioliitossa oleva ei. Olen itse ollut lähes koko elämäni, 19-vuotiaasta lähtien, saman miehen kanssa ja kokenut kuitenkin olevani täysin vapaa tekemään juuri niitä asioita, joita haluan. Nuorempana olin, tulin ja menin tyttäystävieni kanssa ja elin myös opiskelijaelämää aivan niin kuin muutkin. TOki sillä erolla, että seurustelin eivätkä irtosuhteet kuuluneet kuvioihin enkä ole niitä koskaan kaivannutkaan. Nyt 25 vuoden avioliittovuosien jälkeen voin vain todeta saaneeni elää juuri sitä elämää, mitä arvostan ja mitä toivoin. En käsitä vapautta vain vastuuttomana ja itsekkäänä elämäntapana vaan vapautena valita ja elää itsensä näköistä elämää. Ei parisuhde ole vankila, päin vastoin. SIinä on rakas ihminen, tuki ja turva vierellä. Ihminen, jonka kanssa voi rakentaa tasapainoista elämää ja suunnitella tulevaisuutta yhdessä.
Pitkä parisuhde ei ole helppo, niin kuin ei ihmissuhteet koskaan mutta on vaivan arvoinen. Se, näkee joka elää ja kokee. Tämä pätee myös pitkässä parisuhteessa; se sisältää myötä- ja vastamäkiä mutta toisaalta siihen sisältyy asioita ja tuntemuksia, joita ei koskaan koe instantsuhteissa tai pätkäsuhteissa, jotka usein loppuvat siihen , että arki tulee vastaan ja alun jännittävä intohimo häviaa tai ainakin muuttaa muotoaan.
Olen aina puhunut parisuhteen puolesta, koska silläkin on tietynlainen elinkaarensa. Jos kokee vain aina parisuhteen alkupuolen ja aloittaa aina uudelleen ja uudelleen, ei koskaan saa kokea aitoa ja oikeaa rakkautta (ehkä hieman kärjistettynä). Mielestäni pelkkä abstrakti vapaudenkaipuu ei ole hyvä syy lopettaa parisuhdetta. Toisaalta jos olet sitä mieltä, että haluat jahdata onneasti aina ja ikuisesti, vaihda miestä aina kun alkaa kyllästyttää. Onni odottaa aina seuraavan kulman takana, joskaan sen kulman taakse ei koskaan lyhyessä ajassa pääse.
Olen edellisen kirjoittajan kanssa aika pitkälle samoilla linjoilla. Olen ollut puolisoni kanssa 14-vuotiaasta lähtien, enkä koe että en olisi ollut sinä aikana "vapaa". OIen matkustellut (yhdessä ja erikseen), tutustunut uusiin ihmisiin, asunut yksin, opiskellut, tehnyt isoja uraa koskevia päätöksiä, kasvanut aikuiseksi (muka)... ainoa, joka on suhteen vuoksi jäänyt pois, on seksuaalissävytteiset suhteet toisiin miehiin, mutta en koe sitä millään muotoa huonona asiana.
Mieti ensin, mitä on sinun vapautesi. Ei tietenkään kannata jäädä suhteeseen, jossa ei ole hyvä olla, mutta mieti mitä erolla tavoittelen ennen kuin teet päätöksen. Voisitko saada haluamasi vapauden suhteessasi ? Tai saatko sitä kuitenkaan vaikka eroaisit...?
Paha paikka. Minkä vapauden avioliitto vie?
Vapaudenkaipuu on normaali tunne, joka ei tarkoita suinkaan , että pitäisi erota. Ei ne extremekokemukset tuo onnea! Usko pois. Eikä niiden kokeminen monesti edes vie pois sitä vapaudenkaipuuta. Ihmisessä on se aina, eikä sitä mitkään kokemukset ota pois. On vain päätettävä kumpaa haluaa: olla yksinäinen ja vapaa vai olla rakkaudellisessa suhteessa ja vapaudenkaipuinen.
Olisi kiva tietää, mitä sinä odotat tulevaisuudeltasi. Mikä sinun tulevaisuudessasi näyttää oikeasti tärkeältä? Mitä haluat? Mitä tarvitset? Ne ovat kaksi eri asiaa.... Vastailepa tähän.
Nuoreen vapauteen yhdistetään usein rellestäminen, matkailu, asioiden kokeileminen. Kuitenkin nuo asiat tehtyään suurin osa porukasta haluaa sen parisuhteen, pysyvyyden, turvallisuuden ja pois yksinäisyydestä. Itseasiassa moni vapaata villiä nuoruuttaan elävä kokee olevansa jumissa. 80- ja 90-luvulla syntyneiden parissa alkaa olla vallalla uusi ilmiö, nimittäin naimattomia vanhoja piikoja alkaa olla jo pilvin pimein. Nämä naiset ovat eläneet nuoruuttaan ja nyt jokin on pitänyt heidät sinkkuina jo monta vuotta. Mikä?
Se on se, että kun on juututtu vaihteelle, jossa vaan mennään ja tullaan, ei enää osatakaan hankkia kumppania itselle. Okei, kyllä jotain säätöjä on, mutta jostain syystä nämä naiset eivät löydä vieläkään sitä prinssi oikeaa. On täysin kieroutunut käsitys siitä, mitä miehen tulisi olla. Ja heidän ikäisensä kunnon miehet on jo kaikki varattu. Ja miehiä vaivaa sama tauti myös, eli sitä paripuoliskoa ei tahdo löytyä.
Olet onnellisessa asemassa! Keskity siihen, miten saisit suhteeseenne uutta vipinää. Avioliitto ei tarkoita sitä, että pitäisi olla tylsää. 10 vuoden yhteiselo ei tarkoita, ettei elämään saisi väriä, uutta intohimoa, uutta opittavaa puolisosta, romantiikkaa.
Se on teistä itsestä kiinni. Mikään ei tapahdu itsestään. Asioita voi ottaa puheeksi ja kertoa toiselle, mitä tulevaisuudelta haluaa.