Efexoria olen käyttänyt varmaan viisi vuotta. Nyt loppuu. Jos en kestä omaa elämääni, en kestä sitä lääkkeenkään avulla. Onko ketään muuta, joka olisi tullut samaan päätökseen mielialalääkkeistä?
Silloin vuosia sitten, kun lääke aloitettiin, annos oli 375mg päivässä, nyt 300mg. Melkoisia määriä. Alussa tuntui, että se auttaa. Nyt ei ole tuntunut enää pitkään aikaan. Otan sen päivittäin, kun se on määrätty ja olen uskonut, etten tule toimeen ilman sitä. En usko sitä. Elämään kuuluu negatiiviset tunteet siinä missä positiiviset. Miksi ne negatiiviset pitäisi yrittää vaimentaa? Sanon yrittää, koska surut on suruja, viha vihaa ym. vaikka heittäisit kourallisen lääkettä suuhun.
Kai sitä saa tunteensa tuntea? Ei varmaan ole sairasta "tuntea"?
Mitä mieltä olette?
Silloin vuosia sitten, kun lääke aloitettiin, annos oli 375mg päivässä, nyt 300mg. Melkoisia määriä. Alussa tuntui, että se auttaa. Nyt ei ole tuntunut enää pitkään aikaan. Otan sen päivittäin, kun se on määrätty ja olen uskonut, etten tule toimeen ilman sitä. En usko sitä. Elämään kuuluu negatiiviset tunteet siinä missä positiiviset. Miksi ne negatiiviset pitäisi yrittää vaimentaa? Sanon yrittää, koska surut on suruja, viha vihaa ym. vaikka heittäisit kourallisen lääkettä suuhun.
Kai sitä saa tunteensa tuntea? Ei varmaan ole sairasta "tuntea"?
Mitä mieltä olette?
Vastaukset 6
Vanhimmat
olen, että kaikenlaiset tunteet kuuluvat elämään, eikä lääkityksellä pidä turruttaa mieltä.
Minullakin oli vuosien masennuslääkitys, elin kuin muissa maailmoissa, en ollut läsnä kenellekkään.
Ei ollut minkäänlaisia hyvänolon tunteita mistään, vain epämääräinen pahaolo ja ahdistus.
Sitten päätin, että tämä saa riittää ja lopetin lääkkeet asteittain.
Voi sitä onnen päivää, kun kuukausien päästä huomasin jostain ihan pikku asiasta, kuinka hyvä mieli minulle tuli.
Siitä alkoi toipuminen ja sen ymmärtäminen, että elämään kuuluu huonoja fiiliksiä, stressiä, uupumusta, surua, mutta niitä ei pidä turruttaa lääkkeillä.
Sekin vielä, jos itse kokee, ettei niistä ole mitään apua, niiden syöminen on silloin oman tunne-elämän tappamista.
Siihen kuitenkin kannattaa varautua, että jos on syönyt vuosia masenuslääkkeitä, tunne-elämä ei palaudu hetkessä, siihen menee aikaa.
Minä en vapaaehtoisesti sellaisiin lääkityksiin enää suostu ikinä.
olen syönyt vuosia masennuslääkkeitä ja käynyt 3 vuoden terapian läpi. yksikään lääke ei tunnu sopivan minulle, mutta olen valinnut sellaisen lääkken, mitä parhaiden siedän. Välillä lääkitystä vaihdellaan, ja palataan taas takaisin vanhana lääkkeeseen. Joskus olen yrittänyt oll apari viikkoa ilman lääkkeitä, niin oikeasti, minusta tuntui siltä kuin olisin ollu tmatkalla hulluuteen! Kaiken maailman harhatuntemuksia oli, sekä outoja sairaita ajatuksia pää täynnä. Epätodellista oloa, tyhjyyttä, apatiaa..Tuntui että en enää tunnistanuty itseäni. Lisäki kaikki tunteeni katosivat. Siis masennuslääkkeet omalla tavalla turruttavat tunteita, mutta kun lääkkeitä syö vuosia, niin automaattisesti opettelee sen tunnemaailman, mikä on lääkkeiden aikana läsnä. Sitten tämä parin viikon lääkkeetön jakso, niin koin että en osanut rakastaa..Vaan sisällä oli suuri tyhjyys. En kokenut äidinrakkautta, saatikka mitään muutakaan. Pelästyin. Mikään ei tuntunut miltään. Kaiken kaikkiaan olo meni niin kaoottiseksi, että tartuin lääkkeisiin uudestaan kuin viimeiseen oljen korteen. Tuli sellaisia ajatuksia ja oloja päähän, että pelkäsin että olen psykootikko tai skitsofrenia on puhjennut ym.
Olen surullinen siitä, että olen näiden kemikaalien vanki. Tuskin pääsen ikinä niistä eroon, tai en ainakaan tässä elämäntilanteessa kun lapset asuvat vielä kotona ja nuorinkin on vielä todella pieni taapero.
Mielelläni kuulisin kokemuksia mielialalääkkeiden lopettamisesta, siihen liityvistä olotiloista, vieroitusoireita ym.
sitten hitaasti vähitellen. Vieroitusoireet voivat olla pahat. Vieroitusoireet voidaan leimata mielisairaudeksi.
Tottakai tunteita saa ja pitääkin olla, mutta jos kyseessä on vakava masennus, kysymys ei olekaan enää mistään pikku alakulosta vaan siitä, että valoa ei ole näkysissä enää missään. Et jakasa nousta ylös, mutta et uskalla nukkuakaan painajaisten pelossa. Jos satutkin nukahtamaan, heräät keskellä yötä omaan huutoosi. Mikään ei kiinnosta, et koe iloa mistään.
Tämä ja paljon muuta kuvaavat siis tilannetta ilman lääkitystä. Jos tästä tilanteesta pästään lääkityksen avulla siihen, että pystyt jälleen edes jollain lailla selviytymään arjesta ja pikkuhiljaa alat kokea iloa ympäröivistä asioista ja ihmisistä, pystyt innostumaan uusista asioista ja ennen kaikkea alat kokea, että elämälläsi on sittenkin ehkä jotain merkitystä.
Tällaisissa tilanteissa olen ehdottomasti sitä mieltä, että lääkitys on hyvä asia. Normaalien tunteiden turruttamiseen ei pidä mitään lääkkeitä käyttää.
Minkä perusteella pystyt sanomaan, ettei Efexor enää tunnu auttavan? Mielestäni sellaista päätelmää on mahdoton tehdä, ellei ole tuoretta kokemusta lääkkeettömästä jaksosta. Vaikka tilanteesi olisi muuttunut takaisin huonompaan suuntaan, mistä sitä ikinä tietää olisiko se vieläkin huonompi ilman lääkettä? No, en silti yritä painostaa sinua jatkamaan lääkkeen syömistä, kunhan nyt halusin antaa pari kysymystä mietittäväksi. Ainahan sen lääkityksen voi aloittaa uudelleen, jos huomaa hyötyvänsä sitä, ja aina parempi jos huomaakin pärjäävänsä ilman.
En itsekään ymmärrä lievän masennuksen lääkitsemistä. Vakavat tapaukset on kuitenkin syytä lääkitä, ja joissain tapauksissa masennuslääkkeitä kannattaa käyttää jopa koko loppuiän masennuksen uusimisen ehkäisemiseksi, jos masennuksella on taipumusta uusiutua.
Tiedätkö lainkaan, miksi lääkäri on määrännyt sinulle Efexoria niin pitkäksi aikaa?
Miettinyt asoita, aikas paljon samanlaisia kuin sinullakin. Ajoitko Efexorin alas vähitellen vai kerrasta?