Nainen pitää mykkäkoulua

Valitettavasti tuntuu, että nykyään osat ovat meillä vaihtuneet. Minä osaan olla rauhallinen ja puhua hyvin asiallisesti tunteistani ja tilanteesta. Annan melkein aina periksi. Koitan lepytellä parhaani mukaan toista. Annan anteeksi nopeasti vaikka olisin tullut kohdelluksi huonosti, ennen samassa tilanteessa jaksoin kyllä olla hapan kauan. Tietoisesti ajattelen tekeväni ensimmäisen siirron jottei riita pitkittyisi, ja teenkin. Paha kyllä, joskus vieläkin suutahtelen, mikä on ihan sallittua, mutta poikaystäväni tekee asiasta niin hankalan... Viiden minuutin pienestä kimpaantumisesta saan koko päivän kostoa. Ja hänen mielestään se on oikeutettua, ja kaikki on minun vikaani, ja minä olen se joka suurentelee riitaa... krhm...! Anteeksianto ei ole hänelle päätös ja valinta, vaan tunne. Se on niin väärin... Koko päivä on pilalla, jos sanon virheellisen sanan (no, lauseen ehkä) ja herra on kylmänä ja täysin haluton sovintoon, koska TUNTUU siltä. Mieluummin hän märehtii pahassa olossa ja katkeruudessa, vitutuksessa ja aggressiossa. Niin pitkään kuin huvittaa. Yleensä huvittaa noin vuorokauden. Jess! Muuten hän on kiltti ja lämmin. Hirvittävän lapsellinen ja hermoriekale riitatilanteissa silti. Kuin toinen ihminen.

En tiedä miten asia on pohjimmiltaan, mutta syytän itseäni nykytilanteesta. Poikaystäväni sai kärsiä niin kauheita riitoja ja kylmyyttä niin mitättömien asioiden takia, että hän ei enää ota minua tosissaan. Kun itken ja sanon että minulla on paha olo hänen takiaan, että hän kohtelee minua väärin, että tunnen niin ja näin, hän ei ota kuuleviin korviinsa vaan olettaa että vika on minussa. Hän ikäänkuin kohtelee minua riitatilanteissa entisistä ajoista keränneen katkeruutensa pohjalta. Kun itken, hän ei enää lohduta. Ignooraa vain, vaikka olen niin usein kertonut että kärsin helposti hylkäämisen tunteesta... Ja se on totta... Huoh... Kun olen heikoimmillani, hän lyö puukolla arimpaan paikkaan. Ennemmin sekosin siitä ignooraamisesta, tulin aivan hulluksi ja tilanne paheni. Nyt en uskalla enää. Toisaalta hyvä että pakosti maltan mieleni, mutta hirveää ettei voi avautua toiselle rauhallisesti kun vastaanotto on mitä kylmin. Nyt kun vihdoin osaisin olla itse rauhallinen ja rakentava, hän on mennyt aivan mahdottomaksi. Ja aggressiiviseksi. Mikä pelottaa. Olen pelännyt riitoja muutenkin siitä asti kun minut oikeasti meinattiin jättää käytökseni takia ( pieni pelko kyllä onkin paikallaan niin tulee hieman mietittyä miten käyttäytyy toista kohtaan, ettei pidä itsestäänselvyytenä että toinen jaksaa vaan aina ottaa vastaan paskaa niskaansa). Ennen poikaystäväni oli aina minua lepyttelemässä. Nykyään ei koskaan. Sitten yksin omassa päässäni selvittelen tunteitani ja katkeruutta, ja päätän antaa olla ja rakastaa. Tuntuu että minä yksin "hoidan" riidat mikä on perseestä, vaikka usein olenkin ollut riidan aloittaja. En tiedä miten paljon tilanne olisi erilainen nykyään jos olisin suhteen alusta asti käyttäytynyt kypsemmin. Lukijat, tuleeko minun syyttää itseäni tästä tilanteesta? Olisi kiva kuulla mielipiteitä.

Et kertonut miten olette selvittäneet nuo mökötykset. Sinulle vinkiksi huumori, rakkaus ja neutraali suhtautuminen. Ei kylmä, ei ignooraava vaan neutraali ja positiivinen. Älä rupea anelemaan anteeksi asioita missä et ole tehnyt väärin, esim tuo pankkipuhelu-show. Älä mene mukaan hänen mielialoihinsa ja tunnemyllerrykseen ellei oikeasti ole syytä. Koita olla rauhallinen. Kerro miten sinua loukkaa se miten hän sinua kohtelee, kerro ettet jaksa sellaista loputtomiin, ikävä kyllä. Saat kyllä ymmärtää ja kuunnella vaikka miten paljon, mutta älä oikeuta hänen väärää käytöstään ja anna ymmärtää ettei mitään tarvitse tehdä asioiden korjaantumiseksi. Jotain pitää TEHDÄ jotta asiat muuttuisivat. Tyttöystäväsi pitäisi tajuta se. Muuten asiaa on vaikea auttaa. Ehkä hän ottaisi tosissaan jos oikeasti meinaisit hänet jättää... Mutta se nyt ei ole paras vaihtoehto. Siihen tämä kaikki silti johtaa jos sama jatkuu loputtomiin. Et sinä jaksa. Eikä tuollaista tarvitse jaksaa. Jotain yritystä olisi saatava kehiin hänen puoleltaan. Älä rupea tanssimaan hänen pillinsä mukaan, älä ole hänen oikkujensa mukaan kontrolloitavissa. Koita pysyä ulkopuolella ja ole itse järkevä, aikuinen ihminen.

Muuta en oikein osaa sanoa.

riita-analysoija kirjoitti:

Valitettavasti tuntuu, että nykyään osat ovat meillä vaihtuneet. Minä osaan olla rauhallinen ja puhua hyvin asiallisesti tunteistani ja tilanteesta. Annan melkein aina periksi. Koitan lepytellä parhaani mukaan toista. Annan anteeksi nopeasti vaikka olisin tullut kohdelluksi huonosti, ennen samassa tilanteessa jaksoin kyllä olla hapan kauan. Tietoisesti ajattelen tekeväni ensimmäisen siirron jottei riita pitkittyisi, ja teenkin. Paha kyllä, joskus vieläkin suutahtelen, mikä on ihan sallittua, mutta poikaystäväni tekee asiasta niin hankalan... Viiden minuutin pienestä kimpaantumisesta saan koko päivän kostoa. Ja hänen mielestään se on oikeutettua, ja kaikki on minun vikaani, ja minä olen se joka suurentelee riitaa... krhm...! Anteeksianto ei ole hänelle päätös ja valinta, vaan tunne. Se on niin väärin... Koko päivä on pilalla, jos sanon virheellisen sanan (no, lauseen ehkä) ja herra on kylmänä ja täysin haluton sovintoon, koska TUNTUU siltä. Mieluummin hän märehtii pahassa olossa ja katkeruudessa, vitutuksessa ja aggressiossa. Niin pitkään kuin huvittaa. Yleensä huvittaa noin vuorokauden. Jess! Muuten hän on kiltti ja lämmin. Hirvittävän lapsellinen ja hermoriekale riitatilanteissa silti. Kuin toinen ihminen.

En tiedä miten asia on pohjimmiltaan, mutta syytän itseäni nykytilanteesta. Poikaystäväni sai kärsiä niin kauheita riitoja ja kylmyyttä niin mitättömien asioiden takia, että hän ei enää ota minua tosissaan. Kun itken ja sanon että minulla on paha olo hänen takiaan, että hän kohtelee minua väärin, että tunnen niin ja näin, hän ei ota kuuleviin korviinsa vaan olettaa että vika on minussa. Hän ikäänkuin kohtelee minua riitatilanteissa entisistä ajoista keränneen katkeruutensa pohjalta. Kun itken, hän ei enää lohduta. Ignooraa vain, vaikka olen niin usein kertonut että kärsin helposti hylkäämisen tunteesta... Ja se on totta... Huoh... Kun olen heikoimmillani, hän lyö puukolla arimpaan paikkaan. Ennemmin sekosin siitä ignooraamisesta, tulin aivan hulluksi ja tilanne paheni. Nyt en uskalla enää. Toisaalta hyvä että pakosti maltan mieleni, mutta hirveää ettei voi avautua toiselle rauhallisesti kun vastaanotto on mitä kylmin. Nyt kun vihdoin osaisin olla itse rauhallinen ja rakentava, hän on mennyt aivan mahdottomaksi. Ja aggressiiviseksi. Mikä pelottaa. Olen pelännyt riitoja muutenkin siitä asti kun minut oikeasti meinattiin jättää käytökseni takia ( pieni pelko kyllä onkin paikallaan niin tulee hieman mietittyä miten käyttäytyy toista kohtaan, ettei pidä itsestäänselvyytenä että toinen jaksaa vaan aina ottaa vastaan paskaa niskaansa). Ennen poikaystäväni oli aina minua lepyttelemässä. Nykyään ei koskaan. Sitten yksin omassa päässäni selvittelen tunteitani ja katkeruutta, ja päätän antaa olla ja rakastaa. Tuntuu että minä yksin "hoidan" riidat mikä on perseestä, vaikka usein olenkin ollut riidan aloittaja. En tiedä miten paljon tilanne olisi erilainen nykyään jos olisin suhteen alusta asti käyttäytynyt kypsemmin. Lukijat, tuleeko minun syyttää itseäni tästä tilanteesta? Olisi kiva kuulla mielipiteitä.

Et kertonut miten olette selvittäneet nuo mökötykset. Sinulle vinkiksi huumori, rakkaus ja neutraali suhtautuminen. Ei kylmä, ei ignooraava vaan neutraali ja positiivinen. Älä rupea anelemaan anteeksi asioita missä et ole tehnyt väärin, esim tuo pankkipuhelu-show. Älä mene mukaan hänen mielialoihinsa ja tunnemyllerrykseen ellei oikeasti ole syytä. Koita olla rauhallinen. Kerro miten sinua loukkaa se miten hän sinua kohtelee, kerro ettet jaksa sellaista loputtomiin, ikävä kyllä. Saat kyllä ymmärtää ja kuunnella vaikka miten paljon, mutta älä oikeuta hänen väärää käytöstään ja anna ymmärtää ettei mitään tarvitse tehdä asioiden korjaantumiseksi. Jotain pitää TEHDÄ jotta asiat muuttuisivat. Tyttöystäväsi pitäisi tajuta se. Muuten asiaa on vaikea auttaa. Ehkä hän ottaisi tosissaan jos oikeasti meinaisit hänet jättää... Mutta se nyt ei ole paras vaihtoehto. Siihen tämä kaikki silti johtaa jos sama jatkuu loputtomiin. Et sinä jaksa. Eikä tuollaista tarvitse jaksaa. Jotain yritystä olisi saatava kehiin hänen puoleltaan. Älä rupea tanssimaan hänen pillinsä mukaan, älä ole hänen oikkujensa mukaan kontrolloitavissa. Koita pysyä ulkopuolella ja ole itse järkevä, aikuinen ihminen.

Muuta en oikein osaa sanoa.

vielä jotain pienen välipalan päätteeksi.

Kun luin kirjoitukseni uudestaan, tajusin että olisi ehkä pitänyt enemmän painottaa sanaa "kontrolli". Ja epäterve huomionkipeys.

Olen nimittäin tajunnut että suuri syy käytökseeni ja oikutteluuni on ollut jonkinlainen piilevä kontrolloinnin halu. Se perustuu pelkoon ja lapsuuteen ainakin omalla kohdallani. Pelkään, jos en saa tunnetta että kaikki on hallinnassani. Oikuttelu mitättömistä asioista saattaa olla jonkinlaista alitajuista testausta siitä että välitätkö. Ja välitätkö TARPEEKSI. Tarve saada tuntea hallintaa, huomata että toinen juoksee perässä kun muka juoksen karkuun. Todistus siitä että toinen huomaa ja pitää tunteitani tärkeänä. Tämä on mielestäni vaarallista ja rikkovaa isossa määrässä. Sille on syynsä, ja niistä olisi hyvä puhua ja ottaa esille. Kaikilla meillä on haavamme, ja niitä voi parannella.

Jonkinlainen turhautuminen ja temperamenttisuus voi olla syynä myös oikkuihin. Sitä vaan purkaa sitten kumppaniin. Ehkä siinäkin osaksi piilee testauksen ja kontrolloinnin tarve. Minulla myös perheeltäni opittu tapa, oli normaalia että riitoja oli paljon. Jos menee liian rauhallisesti, on tylsää eikä mitään keinoa todistaa kumppanin suuria tunteita saati dramaattista huomiointia, ja se tuntuu "epänormaalilta" tilanteelta liian kauan jatkuessaan. Sitten riitaa ja loukkaantumista voi kaivaa ihan mistä vaan. Ehkä joskus tulee riideltyä jotta saisi kokea sen suloisen huojennuksen tunteen ja siihen liittyvän intohimon kun taas kaikki on hyvin ja asia selvitetty... Dramaqueen...

Onko tyttöystäväsi myös mustasukkainen? Voisin hyvin kuvitella, sopisi oireisiin. Ja käyttääkö e-pillereitä? Jos käyttää, ylimääräiset hormonit näyttelevät ehkä suurtakin osaa hänen psyykessään. Minulla se oli sellaista, että oli vähänniinkuin pms-oireet joka viikko. Ärtymystä, kiukuttelua, hermoamista... Masennustakin osallani. Lopetin pilsut ja rauhoituin olemaan oma järkevä itseni. Luulen että lopettaminen on helpottanut meidän kummankin elämää huomattavasti.

riita-analysoija kirjoitti:

vielä jotain pienen välipalan päätteeksi.

Kun luin kirjoitukseni uudestaan, tajusin että olisi ehkä pitänyt enemmän painottaa sanaa "kontrolli". Ja epäterve huomionkipeys.

Olen nimittäin tajunnut että suuri syy käytökseeni ja oikutteluuni on ollut jonkinlainen piilevä kontrolloinnin halu. Se perustuu pelkoon ja lapsuuteen ainakin omalla kohdallani. Pelkään, jos en saa tunnetta että kaikki on hallinnassani. Oikuttelu mitättömistä asioista saattaa olla jonkinlaista alitajuista testausta siitä että välitätkö. Ja välitätkö TARPEEKSI. Tarve saada tuntea hallintaa, huomata että toinen juoksee perässä kun muka juoksen karkuun. Todistus siitä että toinen huomaa ja pitää tunteitani tärkeänä. Tämä on mielestäni vaarallista ja rikkovaa isossa määrässä. Sille on syynsä, ja niistä olisi hyvä puhua ja ottaa esille. Kaikilla meillä on haavamme, ja niitä voi parannella.

Jonkinlainen turhautuminen ja temperamenttisuus voi olla syynä myös oikkuihin. Sitä vaan purkaa sitten kumppaniin. Ehkä siinäkin osaksi piilee testauksen ja kontrolloinnin tarve. Minulla myös perheeltäni opittu tapa, oli normaalia että riitoja oli paljon. Jos menee liian rauhallisesti, on tylsää eikä mitään keinoa todistaa kumppanin suuria tunteita saati dramaattista huomiointia, ja se tuntuu "epänormaalilta" tilanteelta liian kauan jatkuessaan. Sitten riitaa ja loukkaantumista voi kaivaa ihan mistä vaan. Ehkä joskus tulee riideltyä jotta saisi kokea sen suloisen huojennuksen tunteen ja siihen liittyvän intohimon kun taas kaikki on hyvin ja asia selvitetty... Dramaqueen...

Onko tyttöystäväsi myös mustasukkainen? Voisin hyvin kuvitella, sopisi oireisiin. Ja käyttääkö e-pillereitä? Jos käyttää, ylimääräiset hormonit näyttelevät ehkä suurtakin osaa hänen psyykessään. Minulla se oli sellaista, että oli vähänniinkuin pms-oireet joka viikko. Ärtymystä, kiukuttelua, hermoamista... Masennustakin osallani. Lopetin pilsut ja rauhoituin olemaan oma järkevä itseni. Luulen että lopettaminen on helpottanut meidän kummankin elämää huomattavasti.

Näitä draamakuningattaria (ja joskus myös kuninkaita) löytyy erityisesti nuorisosta. Esimerkkinä kerran seurasin pakosta nuorta paria ostoksilla pienessä kaupassa. Jokainen asia mitä nuori mies ehdotti ostettavaksi, sai vastaanoton: "Ootsä ihan idiootti?!" Pariskunnan ostoskoriin tuli kaikkea sitä, mikä miellytti prinsessaa, mutta ostokset maksettiin puoliksi. Poikaparka puolestaan sai kuulla olevansa idiootti noin kymmenen kertaa lyhyen kauppareissun aikana.

Tässä kuitenkin aikuisempi suhdekohtalo, tosin vain iältään, käytös ei ollut aikuismaista.

Kun rupesin seurustelemaan ex-naisen kanssa olin yllättynyt siitä, kuinka vaikeita riidoista tuli. Ihan teinimeininkiä, vaikka olimme iältämme 30:n molemmin puolin, minä noin 4 vuotta vanhempi. Itse olin aiemmin välttänyt mielelläni pitkittyneitä tilanteita, joissa mennään nukkumaan mykkäkoulua pitäen. Olin riidellyt vähät riitani nopeasti, mutta tässä suhteessa ja hänen kanssaan se oli mahdotonta. Ikävä juttu oli se, että muutimme yhteen lähes riidattoman kahden vuoden etäsuhteen jälkeen ja hänen luonteensa paljastui vasta kun asuimme saman katon alla. Hän suuttui ja ärsyyntyi helposti, eikä sietänyt itse mitään kyseenalaistamista. Viikonloppuisin humaltuneena hän oli erityisen herkkä ja pahantuulinen. Kaikki oli niin vaikeaa, tuntui kuin hän olisi ajanut minut nurkkaan. Kestin vuoden, paha mieli lähes koko ajan ja sitten masennuin ihan kunnolla. Kun aloin parantua, opin itse saman taktiikan - tietysti kovempana. Suuttumukseni oli sellaista raivoa, että hän pelkäsi, vaikkei raivoni sisältänyt fyysistä väkivaltaa, uhkailua tai rikkomista. Riitojen perään aloitin usein päiväkausia kestävän mykkäkoulun. Alkuun se tuntui pahalta, mutta kaikkeen tottuu, etenkin jos sen kokee tarpeelliseksi. En välittänyt aina edes raivota pitkään, haistatin vaan paskat ja käskin pitää turvan kiinni. Ihan vierasta käytöstä minulta ennen tätä suhdetta. Miksi siis käyttäydyin näin nyt? Olin kyllästynyt riitelyyn yleensä, ja etenkin nujerrettuna ja nurkkaan ahdistettuna olemiseen. Pelkäsin riitoja ja pidin niitä täysin turhina, koska ne eivät johtaneet mihinkään, korkeintaan uusiin riitoihin. Kaikki keskusteluyritykset ajautuivat riidoiksi. Tilanteissa en enää välittänyt, en arvostanut häntä, en halunnut edes yrittää ymmärtää hänen näkökantaansa. Tähän se meni, vaikka aikanaan lähdin juuri samaan suhteeseen haluten vilpittömästi tarjota hänelle turvallisen ja hyvän olon kanssani. Aikaa myöten riidat jäivät, roikuimme samassa suhteessa ja yritimme välillä saada sitä jollain lailla toimimaan, mutta ilman menestystä. Uskon, että syvä epäluottamus oli juurtunut molempiin. Erkanimme toisistamme, minulta loppuivat tunteet kokonaan, lopulta sitten erosimme ja hyvä niin. Kesti hetken, ja sitten tuli vaihe, jossa ex haikaili perääni. Ei mitään jakoa.

Olin kasvanut teräksenkovaksi ja sitkeäksi kuin nahka. Kiitos siitä hänelle. Nyt, kun olen aloittamassa uutta suhdetta, teen kovasti töitä, jotta pääsen eroon oppimastani käyttäytymismallista ja voisin toimia tasa-arvoisesti ja luottavaisesti myös tulevissa riidoissa tämän uuden ja upean naisen rinnalla.

riita-analysoija kirjoitti:

vielä jotain pienen välipalan päätteeksi.

Kun luin kirjoitukseni uudestaan, tajusin että olisi ehkä pitänyt enemmän painottaa sanaa "kontrolli". Ja epäterve huomionkipeys.

Olen nimittäin tajunnut että suuri syy käytökseeni ja oikutteluuni on ollut jonkinlainen piilevä kontrolloinnin halu. Se perustuu pelkoon ja lapsuuteen ainakin omalla kohdallani. Pelkään, jos en saa tunnetta että kaikki on hallinnassani. Oikuttelu mitättömistä asioista saattaa olla jonkinlaista alitajuista testausta siitä että välitätkö. Ja välitätkö TARPEEKSI. Tarve saada tuntea hallintaa, huomata että toinen juoksee perässä kun muka juoksen karkuun. Todistus siitä että toinen huomaa ja pitää tunteitani tärkeänä. Tämä on mielestäni vaarallista ja rikkovaa isossa määrässä. Sille on syynsä, ja niistä olisi hyvä puhua ja ottaa esille. Kaikilla meillä on haavamme, ja niitä voi parannella.

Jonkinlainen turhautuminen ja temperamenttisuus voi olla syynä myös oikkuihin. Sitä vaan purkaa sitten kumppaniin. Ehkä siinäkin osaksi piilee testauksen ja kontrolloinnin tarve. Minulla myös perheeltäni opittu tapa, oli normaalia että riitoja oli paljon. Jos menee liian rauhallisesti, on tylsää eikä mitään keinoa todistaa kumppanin suuria tunteita saati dramaattista huomiointia, ja se tuntuu "epänormaalilta" tilanteelta liian kauan jatkuessaan. Sitten riitaa ja loukkaantumista voi kaivaa ihan mistä vaan. Ehkä joskus tulee riideltyä jotta saisi kokea sen suloisen huojennuksen tunteen ja siihen liittyvän intohimon kun taas kaikki on hyvin ja asia selvitetty... Dramaqueen...

Onko tyttöystäväsi myös mustasukkainen? Voisin hyvin kuvitella, sopisi oireisiin. Ja käyttääkö e-pillereitä? Jos käyttää, ylimääräiset hormonit näyttelevät ehkä suurtakin osaa hänen psyykessään. Minulla se oli sellaista, että oli vähänniinkuin pms-oireet joka viikko. Ärtymystä, kiukuttelua, hermoamista... Masennustakin osallani. Lopetin pilsut ja rauhoituin olemaan oma järkevä itseni. Luulen että lopettaminen on helpottanut meidän kummankin elämää huomattavasti.

Hei..meillä on hyvin samanlainen tilanne..mieheni käyttäytyy hyvin samoin kun sun miehes. ota yhteyttä, ois kiva keskustella lisää.
[email protected]