Minä nainen 27v, mies 28v. Meillä on enimmäkseen äärimmäisen onnellinen 1,5v kestänyt suhde meneillään, jossa arki on mahtavaa. Viihdytään erikummallisen hyvin yhdessä. Olemme molemmat siinä mielessä samanlaisia, että yksikään entisistä ei vain jaksanut kiinnostaa ja heissä oli aina jotain vikaa. Me olemme jättäjiä, joille ei ketään kelpaa, jos näin saa sanoa. Toisistamme löysimme mieleisemme. Alussa katselimme tulevan talomme sijainteja ja suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta muutenkin.
Nyt ollaan juteltu tulevaisuudesta tosi paljon, koska mies on lähdössä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja suhteemme muuttuu etäsellaiseksi. Haluan jotain takeita yhteisestä tulevaisuudesta, jotta jaksan häntä odottaa vuoden tai 2,5 vuotta (riippuen miten asiat menevät). Hän sanoo vain, ettei tiedä, mitä hän koulun jälkeen haluaa. Sanoo, että tykkää olla tässä ja nyt, ja rakastaa minua todella paljon. Nyt asia on siis kääntynyt niin, että mies ei halua ajatella tulevaisuutta. Hän ei osaa sanoa, haluaako tulevaisuudessa olla kanssani. Lapsista, talosta, edes koirasta ei ole mitään tietoa. Itse olen jo alussa hänelle ilmottanut, että haluan lapsen ennen 30v rajapyykkiä. Se on osoittautunut miehelle ylitsepääsemättömäksi. Olen sanonut, että joustoa on jonkin verran, mutta kovin vanhana en enää sitten lapsia tee, esim 35v on jo liian vanha. Häntä on alkanut ahdistaa unelmani yhteisestä talosta. Ja kaikesta. Kuulemma jauhan asiasta liikaa. Kyllä on välillä kuukausikin kulunut ilman mitään tulevaisuuden mainintaa.. Nyt tämän konfliktin aikana toki olen paljon puhunut. Miehestäni tuntuu siltä, että haluaisin olla hänen kanssaan vain sen takia, että saan taloni ja lapsen jne. Olen itsekin hyväpalkkaisessa työssä ja voisin ostaa talon yksinkin, eli en todellakaan ole sen takia hänen kanssaan.
Lisäksi hän on sanonut, että kaipaa sinkkuelämän vapautta. Hän ei kuulemma voi nähdä riittävästi kavereitaan ilman että minä möksähdän. Toki suutun kovaakin näistä spontaaneista ryyppäämään lähtemisistä, eli soitto tulee että hän lähtee ryyppäämään parin tunnin päästä, eikä pyydä mukaan. Arkivierailuista en ole kyllä ikinä valittanut, mutta tosi vähän hän missään on vieraillutkaan. Ihmettelen vain, kun hän on useimmiten ollut kotona, kun olen lähtenyt tyttöjen kanssa baariin tai arkena ollut treeneissä (kotiudun silloin vasta 20.00). Miksi ihmeessä hän valittaa, etten päästä häntä liikkumaan, kun ei kerran käytä edes näitäkään hyväkseen?
Ennen tätä konfliktia olemme käyneet keskustelua baarikäyttäytymisestä. Olen mustasukkainen, enkä siedä sitä, että hän puhuu muiden naisten kanssa. Yhteiset illat ovat alkaneet mennä niin, että hän on 90% ajasta muualla kuin vieressäni, ja suutun siitä, jos olemme hänen kavereiden kanssa liikkeellä, koska en vielä tunne heitä niin hyvin, jotta minulla olisi mukava olo. Jos hän sitten puhuu muun naisen kanssa, niin siitä suutun, kun hän ei minulle pidä seuraa, mutta muille kyllä. Tästä hän leimasi yhdessä keskustelussa suhteemme "ongelmasuhteeksi". Tämä tietysti horjuttaa omaa uskoani häneen ja epävarmuuden lisääntyessä, olen mustasukkainen edellämainituissa tilanteissa. Uskon, että jos voisin olla varma, että hän haluaa olla kanssani ja jakaa tulevaisuuden kanssani, en olisi enää mustasukkainen ollenkaan.
Tuntuu typerältä päättää hyvin toimiva suhde jonkin näinkin typerien asioide takia. Painostanko häntä vain liikaa ja hän on ahdistuneisuuttaan vetäytynyt tulevaisuuden ajattelemisesta? Miten voin enää luottaa tähän mieheen, kun hän on sanonut, ettei tiedä haluaako hän olla kanssani? Ollako vai eikö olla? Siinä vasta pulma.
Nyt ollaan juteltu tulevaisuudesta tosi paljon, koska mies on lähdössä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja suhteemme muuttuu etäsellaiseksi. Haluan jotain takeita yhteisestä tulevaisuudesta, jotta jaksan häntä odottaa vuoden tai 2,5 vuotta (riippuen miten asiat menevät). Hän sanoo vain, ettei tiedä, mitä hän koulun jälkeen haluaa. Sanoo, että tykkää olla tässä ja nyt, ja rakastaa minua todella paljon. Nyt asia on siis kääntynyt niin, että mies ei halua ajatella tulevaisuutta. Hän ei osaa sanoa, haluaako tulevaisuudessa olla kanssani. Lapsista, talosta, edes koirasta ei ole mitään tietoa. Itse olen jo alussa hänelle ilmottanut, että haluan lapsen ennen 30v rajapyykkiä. Se on osoittautunut miehelle ylitsepääsemättömäksi. Olen sanonut, että joustoa on jonkin verran, mutta kovin vanhana en enää sitten lapsia tee, esim 35v on jo liian vanha. Häntä on alkanut ahdistaa unelmani yhteisestä talosta. Ja kaikesta. Kuulemma jauhan asiasta liikaa. Kyllä on välillä kuukausikin kulunut ilman mitään tulevaisuuden mainintaa.. Nyt tämän konfliktin aikana toki olen paljon puhunut. Miehestäni tuntuu siltä, että haluaisin olla hänen kanssaan vain sen takia, että saan taloni ja lapsen jne. Olen itsekin hyväpalkkaisessa työssä ja voisin ostaa talon yksinkin, eli en todellakaan ole sen takia hänen kanssaan.
Lisäksi hän on sanonut, että kaipaa sinkkuelämän vapautta. Hän ei kuulemma voi nähdä riittävästi kavereitaan ilman että minä möksähdän. Toki suutun kovaakin näistä spontaaneista ryyppäämään lähtemisistä, eli soitto tulee että hän lähtee ryyppäämään parin tunnin päästä, eikä pyydä mukaan. Arkivierailuista en ole kyllä ikinä valittanut, mutta tosi vähän hän missään on vieraillutkaan. Ihmettelen vain, kun hän on useimmiten ollut kotona, kun olen lähtenyt tyttöjen kanssa baariin tai arkena ollut treeneissä (kotiudun silloin vasta 20.00). Miksi ihmeessä hän valittaa, etten päästä häntä liikkumaan, kun ei kerran käytä edes näitäkään hyväkseen?
Ennen tätä konfliktia olemme käyneet keskustelua baarikäyttäytymisestä. Olen mustasukkainen, enkä siedä sitä, että hän puhuu muiden naisten kanssa. Yhteiset illat ovat alkaneet mennä niin, että hän on 90% ajasta muualla kuin vieressäni, ja suutun siitä, jos olemme hänen kavereiden kanssa liikkeellä, koska en vielä tunne heitä niin hyvin, jotta minulla olisi mukava olo. Jos hän sitten puhuu muun naisen kanssa, niin siitä suutun, kun hän ei minulle pidä seuraa, mutta muille kyllä. Tästä hän leimasi yhdessä keskustelussa suhteemme "ongelmasuhteeksi". Tämä tietysti horjuttaa omaa uskoani häneen ja epävarmuuden lisääntyessä, olen mustasukkainen edellämainituissa tilanteissa. Uskon, että jos voisin olla varma, että hän haluaa olla kanssani ja jakaa tulevaisuuden kanssani, en olisi enää mustasukkainen ollenkaan.
Tuntuu typerältä päättää hyvin toimiva suhde jonkin näinkin typerien asioide takia. Painostanko häntä vain liikaa ja hän on ahdistuneisuuttaan vetäytynyt tulevaisuuden ajattelemisesta? Miten voin enää luottaa tähän mieheen, kun hän on sanonut, ettei tiedä haluaako hän olla kanssani? Ollako vai eikö olla? Siinä vasta pulma.
Vastaukset 1
Vanhimmat
HEi!
Ajattelin vastata koska tilanne muistuttaa hyvin paljon omaani. Meillä tilanne meni siten, että kumppani on nopeampi parisuhteeseen liittyvissä asioissa kuten yhteenmuutto, asunto, lapset, naimisiinmeno. Hän on lisäksi hyvin voimakastahtoinen ja koska itse olen hidas pohdiskelija niin tilanne on ajautunut kiville.
Painostaminen ei ole hyvä vaihtoehto. Meillä se on tappanut intohimon ja suhde on kääntynyt malliin jossa toinen yrittää jatkuvasti vain sopeutua toisen malliin. Hitaampi ahdistuu kun painostetaan ja nopeampi ahdistuu kun mitään ei tapahdu. Tämä on lopulta tappanut rakkauden. Kumpikaan ei voi olla oma itsensä ja tästä kumpuaa vihaa, katkeruutta, yms.
Valitettaasti suhde ei voi toimia jos molemmat ovat liian erilaiset. Painostaminen ja toisen muuttaminen päätyy huonosti vaikka ajatus ja tavoite olisivatkin hyvät. Road to hell is paved with good intentions.
Voit saada argumentteja kuten "laita äijä valitsemaan - sinä tai opiskelu" tai jotakin variaatioita tästä. Tämä saattaa toimia hetkellisesti. Tärkeää olisi kuitenkin ajatella, että pakkotilanteet ja pakkovalinnat saattavat viedä kohti oikeaa tulosta mutta ne jättävät aina kytevän ahdistuksen ja kaunan tätä seinää vasten ajamisesta. Tilanne saattaa rauhoittua mutta tulevat ongelmat voivat tuoda asiat pintaan paljon voimakkaampina.
Yksin et voi suhdetta pelastaa. Se vaatii molemmat. Älä syyllistä kumppania jos hän ei tiedä mitä haluaa. Se ei auta ja huonossa tapauksessa hän sanoa mitä haluat kuulla eikä sitä mitä hän todella ajattelee.
Tauko saattaa toimia. Se voi tuoda teidät yhteen tai viedä erilleen. Nämä tosin ovat vain omia ajatuksia. Vain sinä itse voit päättää ja loppujen lopuksi olet vastuussa ainoastaan itsestäsi ja omasta onnellisuudestasi. Älä tee päätöksiä joilla tukahdutat omat toiveesi ja muista samalla ettet pakota kumppani tekemään päätöksiä joilla hän tukahduttaa omansa.